Читать книгу Musta nuoli - Роберт Стивенсон - Страница 2
MUSTA NUOLI
ALKUSANAT
ОглавлениеJohn Kostaja
Eräänä loppukevään iltapäivänä kuultiin Tunstallin Moat Housen kellon soivan sellaiseen aikaan, jolloin se tavallisesti oli äänetönnä. Lähellä ja kaukana, jokivarren metsässä ja kentillä jätti kansa työnsä rientääkseen kohti ääntä. Ja Tunstallin pienessä kylässä oli joukko talonpoikia kokoontunut ihmettelemään ja keskustelemaan siitä, mitä tuo kutsu mahtoi tarkoittaa.
Tunstallin kylä oli tähän aikaan, vanhan kuningas Henrik kuudennen hallitessa, melkein samannäköinen kuin se on vielä tänäkin päivänä. Parikymmentä paksuista tammihirsistä kyhättyä rakennusta sijaitsi siellä täällä pitkässä vihreässä, jokeen päin viettävässä laaksossa. Laakson pohjassa vei silta joen poikki, ja toisella puolen jokea tie taas nousi ja hävisi metsänreunaan matkallaan Moat Houseen ja sieltä eteenpäin Holywoodin luostarille. Puolitiessä sillan ja kylän väliä seisoi kirkko punakatajien ympäröimänä. Vihreät jalavat ja vihreään pukeutuvat tammet kaunistivat kummallakin puolen tienvartta ja rajoittivat näköalaa.
Aivan sillan korvassa seisoi kivinen risti kunnaalla, ja sinne oli tuo kansanjoukko kokoontunut – puoli tusinaa naisia ja pitkä tummanuttuinen mies – tiedustellen mitä tuo kellonääni merkitsi. Puoli tuntia sitten oli pikalähetti kulkenut läpi kylän. Kiireen takia hän ei ollut uskaltanut astua maahan, vaan oli hevosenselässä istuen juonut kipon olutta. Hän ei itse tiennyt mitä oli tekeillä, sanoi vain vievänsä suljetun kirjeen sir Daniel Brackleyltä papille, sir Oliver Oatesille, joka isännän poissa ollessa isännöi Moat Housessa.
Mutta nyt kuului kaviontöminää, ja pian sen jälkeen tuli metsänrinteestä näkyviin ratsastaja, joka jatkoi matkaansa yli kumisevan sillan. Se oli nuori herra Richard Shelton, sir Danielin holhotti. Hän ainakin osaa tehdä asiasta selkoa, he arvelivat. He huusivat hänelle ja pyysivät häneltä tietoja, ja suostuen juttusille hän pysäyttikin hevosensa. Hän oli nuori, ei vielä kahdeksantoistavuotias, päivettynyt, harmaasilmäinen nuorukainen. Yllänsä hänellä oli hirvennahkainen nuttu, kaulus mustasta sametista ja päässä harmaa hytyrä, selässä teräksinen varsijousi. Hänen puheensa mukaan pikalähetti oli todellakin tuonut tärkeitä uutisia. Oli tulossa taistelu. Sir Daniel oli antanut käskyn, että joka miehen, joka kykeni virittämään jousen tai kantamaan keihästä, tuli kiireimmiten saapua Kettleyhin hänen ankaran suuttumuksensa uhalla. Mutta kenenkä puolesta oli taisteltava tai missä tappelu oli odotettavissa, sitä Dick2 ei tietänyt mainita. Sir Oliver itse oli pian saapuva, ja Bennet Hatch, joka oli tuleva joukon johtajaksi, varustautui jo paraikaa.
"Se on tämän rakkaan maan häviö", sanoi muuan nainen. "Kun paronit käyvät sotaa, saa maamies syödä juuria."
"Oh!" sanoi Dick, "joka mies, joka on mukana, saa kuusi pennyä3 päivältä, ja jousimies kaksitoista."
"Niin, voinevat saada, jos jäävät eloon", nainen vastasi, "mutta entä jos kaatuvat, nuori herra, kuinkas silloin?"
"Eivät he voi arvokkaammin kuolla kuin luonnollisen isäntänsä puolesta", Dick sanoi.
"Ei ainakaan minun luonnollinen isäntäni", sanoi tuo tummanuttuinen mies. "Minä ja kaikki muutkin olimme Walsinghamin puolella Brierleyn tappeluun saakka kaksi vuotta sitten kynttilänpäivästä. Ja nyt minun täytyy liittyä Brackleyhini! Laki sen teki; sitäkö te sanotte luonnolliseksi? Mutta nyt, huolimatta sir Danielista ja huolimatta sir Oliverista – joka on paremmassa tuttavuudessa lain kuin rehellisyyden kanssa – ei minulla ole toista luonnollista herraa kuin kuningas Henrik kuudes – raukka, Jumala häntä suojelkoon! Se viaton raukka ei ymmärrä erottaa oikeata kättänsä vasemmasta."
"Te käytätte pahaa kieltä, ystävä", Dick vastasi, "kun samassa hengenvedossa soimaatte hyvää isäntäänne ja herraani kuningasta. Mutta kuningas Henrik – pyhimysten olkoon kiitos! – on jälleen tointunut järjilleen ja on sovinnossa järjestävä kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä sir Danieliin tulee, olette kovin urhoollinen hänen selkänsä takana. Mutta en ole kielikello – ja siinä tarpeeksi."
"En soimaa teitä, nuori herra Richard", talonpoika vastasi. "Te olette vielä nuorukainen, mutta kun ehditte miehen ikään, huomaatte kyllä olevanne puilla paljailla. En sano sen enempää; pyhimykset auttakoot sir Danielin naapureita ja Pyhä Neitsyt varjelkoon hänen holhottejaan."
"Clipsby", sanoi Richard, "te puhutte semmoista, mitä minun ei kunnolla sovi kuunnella. Sir Daniel on minun hyvä isäntäni ja holhoojani."
"No, selittäkää minulle arvoitus", Clipsby vastasi, "kenen puolella on sir Daniel?"
"En tiedä", Dick vastasi punastuen hiukan, sillä hänen holhoojansa oli näinä levottomina aikoina alinomaa vaihtanut puoluetta, ja jokainen vaihdos oli tuottanut lisää hänen kukkaroonsa.
"Niin", vastasi Clipsby, "eikä sitä tiedä kukaan muukaan. Sillä semmoinen hän on, että panee maata lancasterilaisena ja nousee yorkilaisena."
Silloin hevosen rautakengät panivat sillan jymisemään, väkijoukko kääntyi sinnepäin ja näki Bennet Hatchin tulevan ratsastaen täyttä laukkaa. Tämä oli tummaihoinen ja harmahtavatukkainen, vankkakätinen ja tuimakasvoinen mies. Aseina hänellä oli miekka ja keihäs, päässä teräskypärä ja yllänsä nahkanuttu. Hän oli mahtava mies näillä seuduin, sir Danielin oikea käsi rauhassa ja sodassa ja tähän aikaan isäntänsä vaikutuksesta kihlakunnan vouti.
"Clipsby", hän huusi, "pian Moat Houseen ja lähetä kaikki muut kuhnustelijat samaan paikkaan. Bowyer antaa teille asepuvut ja kypärät. Meidän täytyy lähteä ennen kuin iltakello soi. Ja muista: se joka viimeisenä ruumisportille saapuu, on saava vastaavan palkinnon sir Danielilta. Paina tarkoin mieleesi tämä! Tiedän että olet aika nahjus, Nance", hän lisäsi yhdelle naisista, "onko Appleyard kylässä?"
"Missäpä hän muuallakaan olisi", nainen vastasi, "varmaankin pellollaan."
Sitten väkijoukko hajosi. Clipsby käveli kiirettä pitämättä yli sillan, Bennet ja nuori Shelton ratsastivat kylän kautta eteenpäin kirkon ohi.
"Saatte nähdä", Bennet sanoi, "että tuo vanha mörökölli kuluttaa enemmän aikaa mörisemiseen ja lavertelemiseen Henrik viidennestä, kuin mitä kuluu hevosen kengittämiseen. Ja kaikki tämä siitä syystä, että hän on ollut mukana Ranskan sodassa."
Tupa, jonnepäin he olivat menossa, oli kylän äärimmäinen, se oli siellä erillään sireenien ympäröimänä. Sen takana oli kolmella puolen viljelysmaata, joka ulottui metsänrintaan saakka.
Hatch astui hevosenselästä, kietaisi ohjakset kiinni aitaan ja käveli Dickin pysyessä hänen kintereillään sinnepäin, missä vanha soturi polviin saakka kaalimaahansa painuneena näkyi kaivavan maata, silloin tällöin särkyneellä äänellä hyräillen jotain laulunpätkää. Hän oli ylt'yleensä nahkapuvussa, ainoastaan hytyrä ja laaja kaulus olivat mustaa nukkakangasta ja tulipunaisilla nauhoilla reunustetut. Hänen kasvonsa olivat saksanpähkinän näköiset sekä värin että ryppyjen puolesta. Mutta hänen vanhat harmaat silmänsä olivat vielä kirkkaat ja hänen näkönsä oli heikkenemätön. Kenties hän oli huonokuuloinen, kenties hän ei pitänyt vanhan, Azincourtin taistelussa olleen jousimiehen arvon mukaisena ottaa huomatakseen kaikenlaisia pikkuhäiriöitä, sillä ei hätäkellon kaiku eikä Bennetin ja nuorukaisen lähestyminen näyttänyt laisinkaan herättävän hänen huomiotaan. Hän vain itsepintaisesti jatkoi kaivamistaan ja lauleli heiveröisellä, vapisevalla äänellään:
Nyt, rouva armahainen, pyydän sua sydämes suosiosta säälimähän mua…
"Nick Appleyard", sanoi Hatch, "sir Oliver sulkeutuu suosioosi ja käskee sinun tunnin kuluessa tulla Moat Houseen ottaaksesi päällikkyyden haltuusi."
Vanha soturi nosti silmänsä.
"Jumala varjelkoon teitä, hyvät herrat!" hän sanoi irvistäen. "Ja mihin herra Hatch lähtee?"
"Herra Hatch lähtee Kettleyhin ottaen mukaansa joka miehen, jonka voimme asettaa hevosenselkään", Bennet vastasi. "On tulossa taistelu, kuten näyttää, ja isäntäni odottaa lisäväkeä."
"Oh, todellako", Appleyard vastasi, "ja mitä sitten jätätte minulle linnaväeksi?"
"Jätän sinulle kuusi vankkaa miestä ja sir Oliverin päälliköksi."
"Se ei riitä linnan puolustamiseen", Appleyard sanoi. "Lukumäärä on liian vähäinen, pari tusinaa on tarpeen."
"No niin, siitähän syystä tulimmekin tänne sinun puheillesi, vanha veikko", toinen vastasi. "Kukapa muu kuin sinä kykenisi jotain toimittamaan semmoisessa talossa semmoisella linnaväellä?"
"Vai niin! Kun rupeaa jalkaa likistämään, muistatte vanhaa kenkää!" Nick vastasi. "Ei ole teissä ainoatakaan, joka kykenisi istumaan kunnollisesti hevosenselässä tahi pitelemään tapparakeihästä. Ja mitä jousella ampumiseen tulee, niin – pyhän Mikaelin kautta! – jos vanha Henrik viides nousisi haudastaan, hän olisi valmis asettumaan teille maalitauluksi farthingista4 joka ampumalta!"
"Eipä niinkään, Nick, onhan vielä yksi ja toinen, joka kykenee jousta virittämään", sanoi Bennet.
"Virittämään jousta!" Appleyard huudahti. "Niin, mutta kuka kelpaa ampumaan nuolen pilkkaan? Siihen on tarkka silmä tarpeen ja pää paikallaan. Kuulkaa, Bennet Hatch, mitä oikeastaan sanotte pitkäksi ampumamatkaksi?"
"Noh", sanoi Bennet katsoen ympäriinsä, "pitkä ampumamatka olisi ehkä tästä metsään."
"No niin, se olisi pitkähkö ampumamatka", vanhus sanoi ja kääntyi katsahtamaan olkansa yli. Sitten hän varjosti silmiänsä kädellään ja jäi tuijottamaan metsään päin.
"Noh, mitä katselet?" Bennet tokaisi hihittäen. "Näetkö kuningas Henrik viidennen?"
Sotavanhus yhäti vain äänetönnä tähysteli mäkeä. Aurinko valaisi koko terältänsä kenttää, jolla joitakin valkoisia lampaita kävi laitumella. Kaikki oli hiljaista, ainoastaan kellon kumahtelu kuului kaukaa.
"Mitä katselet, Appleyard?" Dick kysyi.
"Katselen lintuja", sanoi Appleyard.
Ja todellakin näkyi parvi lintuja levottomasti lentelevän sinne tänne puitten latvojen ylitse eräässä paikassa, missä metsänkieleke pistäytyi peltojen väliin, päättyen muutamiin lehteviin jalaviin noin ampumamatkan päässä siitä missä he seisoivat..
"Minkä tähden lintuja katselet?" Bennet sanoi.
"Oh", Appleyard vastasi, "olettepa te viisas mies mennäksenne sotaan, herra Bennet. Linnut ovat hyvä sotavartio. Metsämaissa ne ovat etumaisimpana rintamana. Katsokaa, jos tässä nyt olisimme leirissä, saattaisi tuolla metsässä hiiviskellä jousimiehiä väijymässä meitä, ja me täällä vain istuisimme levollisina, aavistamatta mitään."
"Mutta kuulepas, vanha veitikka", Hatch sanoi, "nyt ei ole jousimiehiä sen likempänä meitä kuin sir Danielin väki Kettleyssä. Täällä olemme yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon Towerissa, ja sinä koetat meitä pelästyttää muutamilla peipposilla ja varpusilla!"
"Kuules sitä!" Appleyard sanoi irvistäen. "Eiköhän näillä seuduin vain ole Jumala ties kuinka monta roistoa, jotka luopuisivat kahdesta korvalehdestään saadakseen sijoittaa nuolen jompaan kumpaan meistä! Pyhän Mikaelin kautta, mies! He vihaavat meitä kuin ruttoa!"
"Niinpä kyllä, he vihaavat sir Danielia", Hatch sanoi totisena.
"He vihaavat sir Danielia ja vihaavat joka miestä, joka on hänen palveluksessaan", Appleyard sanoi, "ja heidän vihansa ensimmäisiä kohteita ovat Bennet Hatch ja vanha jousimies Nick. Katsokaa! Jos tuolla metsänreunassa olisi rohkea jousimies ja jos te ja minä seisoisimme täällä alttiina heidän nuolillensa – niinkuin, pyhä Mikael, seisommekin – kummanko meistä he valitsisivat?"
"Sinut, sen veikkaan", Hatch sanoi.
"Panen vetoa takkini teidän nahkavyötänne vastaan, että te se olisitte", vanha jousimies huusi. "Te poltitte Grimstonen, Bennet – sitä he eivät milloinkaan anna teille anteeksi, hyvä herrani. Mitä minuun tulee, pääsen Jumalan avulla pian semmoiseen talteen, etteivät nuolet, eivät tykinluodit eivätkä minkäänlaiset konnanjuonet minua tapaa. Minä olen vanha mies ja lähestyn nopeasti kotia, missä vuode on minulle valmiina. Mutta te, Bennet, te jäätte tänne omalle vastuullenne, ja jos te elätte minun ikääni joutumatta hirsipuuhun, niin kylläpä oikea vanha englantilainen henki on kuollut."
"Sinä olet ilkein vanha vahingonvaakkuja koko Tunstallin metsässä", Hatch vastasi, silminnähtävästi hieman kammahtaen moista kaameata ennustusta. "Tartu aseisiisi ennen kuin sir Oliver tulee, ja jätä lavertelut pitkäksi aikaa. Jos olisit laverrellut yhtä paljon Henrik viidennelle, olisi hänen korvissaan ollut enemmän tavaraa kuin hänen taskuissaan."
Samassa silmänräpäyksessä soi ilmassa nuoli kuin herhiläisen surina. Se sattui Appleyardiin, lapaluiden väliin, ja lävisti hänet tykkänään, niin että hän kaatui kasvoillensa kaaleihin. Hatch päästi tukahdutetun huudahduksen ja karkasi pystyyn, sitten hän kumarassa hiipi tuvan taakse suojaan. Sillä aikaa Dick Shelton oli vetäytynyt sireenipensaan taakse, virittänyt jousensa ja asettanut sen poskelleen terävästi tähystellen metsän rinnettä.
Ei lehtikään liikahtanut. Lampaat kävelivät levollisina syömässä, linnutkin olivat rauhoittuneet. Tuossa makasi vanha mies, kyynärän pituinen nuoli ruumiissaan. Hatch pysyi tuvan suojassa ja Dick makasi sireenipensaan takana, valmiina ampumaan.
"Näettekö mitään?" Hatch kysyi.
"Ei oksakaan liiku", Dick vastasi.
"On häpeä jättää hänet makaamaan", Bennet sanoi astuen taas esille epäröivin askelin ja kovin kalpeana. "Pitäkää metsää tarkasti silmällä, nuori herra Shelton – pitäkää tarkasti silmällä. Pyhimykset päästäkööt meidät synnistä! Sepä oli aika ampuja!"
Bennet nosti vanhan jousimiehen polvivaraan. Hän ei vielä ollut kuollut, hänen kasvonsa värähtelivät, hänen silmänsä sulkeutuivat ja aukenivat konemaisesti ja hän näytti kärsivän kauheita tuskia.
"Pystytkö kuulemaan, vanha Nick?" Hatch kysyi. "Onko sinulla mitään viimeistä toivomusta, ennen kuin lähdet, vanha veikko?"
"Vetäkää ulos nuoli ja antakaa minun kuolla, pyhän Marian nimessä!"
Appleyard läähätti. "Olen suorittanut välit vanhan Englannin kanssa.
Vetäkää se ulos!"
"Nuori herra Dick", Bennet sanoi, "tulkaa tänne ja riuhtaiskaa nuoli haavasta. Hän haluaa kuolla, syntisparka."
Dick laski jousensa maahan ja vetäisi voimakkaalla otteella nuolen vanhuksen ruumiista. Verisuihku kumpusi haavasta, vanha jousimies nousi puoleksi pystyyn, huusi vielä Herraa Jumalaa avukseen ja kaatui sitten kuolleena maahan. Polvillansa kaalimaassa Hatch rukoili hartaasti lähteneen puolesta. Mutta rukoillessakin hänen mielensä oli silmin nähtävästi kääntyneenä kahtaalle päin, sillä herkeämättä hän tarkkaan tähysteli metsän sitä kohtaa, mistä nuoli oli tullut. Lopetettuansa hän nousi seisaalleen, veti rautakintaan kädestään ja pyyhkäisi kalpeita kasvojaan, jotka olivat tuskanhiestä kosteat.
"Oh", hän sanoi, "tulevalla kerralla on minun vuoroni."
"Kuka tämän on tehnyt, Bennet?" kysyi Richard, joka vielä piti nuolta kädessään.
"Niin, pyhimykset sen tietävät", Hatch sanoi. "Täällä on runsaasti parikymmentä kristittyä sielua, jotka olemme ajaneet pois kodista ja konnulta, hän ja minä. Hän on maksanut velkansa, miesparka, eikä viipyne kauankaan, ennen kuin ehkä minäkin maksan omasta puolestani. Sir Daniel pitelee väkeä liian kovakätisesti."
"Tämähän on harvinainen nuoli", nuorukainen sanoi katsellessaan kädessään olevaa nuolta.
"Niinpä onkin, kunniani kautta!" Bennet huudahti, "musta, ja musta on sulkakin. Tämä on pahaenteinen nuoli, se on varma, sillä mustan sanotaan ennustavan hautajaisia. Ja tähän on jotakin kirjoitettu. Pyyhkikää pois veri. Mitä näette?"
"Appleyard John Kostajalta…" Shelton luki, "mitä se merkitsee?"
"Tuo ei minua miellytä", Bennet Hatch vastasi pudistellen päätään. "John Kostaja! Se on konnan nimi kaikkien parempionnisten silmissä! Mutta miksi seisomme täällä nuolien kohteina? Ottakaa, hyvä herra Shelton, häntä polvista, niin minä nostan olkapäistä ja viekäämme hänet huoneeseensa. Tämä on paha isku sir Oliver raukalle, hän varmaankin käy kalpeaksi kuin palttina ja pälpättää rukouksia kuin tuulimylly."
He nostivat vanhan jousimiehen ja veivät hänet huoneeseen, missä hän yksinäisenä oli eleskellyt. Siellä he sitten laskivat hänet lattialle, jotteivät ryvettäisi vuodevaatteita, ja koettivat kykynsä mukaan ojentaa ja sovitella hänen jäseniään.
Appleyardin huone oli siisti ja yksinkertainen. Siinä oli sinipeitteinen vuode, astiakaappi, iso arkku, pari laskutuolia, takanurkassa laskupöytä ja seinässä vanhan soturin varustukset, jousia ja puolustusaseita. Hatch alkoi uteliaasti katsella ympäriinsä.
"Nickillä oli rahaa", hän sanoi. "Lienee ollut hyvinkin viisi-, kuusikymmentä puntaa arkun pohjalla. Haluaisin saada ne päivänvaloon! Paras lohdutus, nuori herra Richard, kadottaessamme vanhan ystävän, on periä hänen omaisuutensa. Katsokaa tuota arkkua, panen vetoa, vaikka paljostakin, että siinä on kosolta kultaa. Hänellä oli tanakka käsi ottamaan vastaan ja luja käsi pitämään, mitä oli ottanut, niin oli Appleyard-jousimiehellä, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Pian kahdeksankymmentä vuotta hän oli liikkunut ja hommannut ja aina hän hyötyi, mutta nyt hän makaa selällään, miesparka, eikä enää kaipaa mitään, ja jos hänen kolikkonsa joutuisivat hyvän ystävän haltuun, luulisinpä hänen iloitsevan taivaassaan."
"Malttakaa, Hatch", Dick sanoi, "kunnioittakaa hänen sammuneita silmiään. Tahtoisitteko ryöstää mieheltä aivan hänen ruumiinsa ääressä? Muistakaa että hän voi nousta kummittelemaan."
Hatch teki monta ristinmerkkiä mutta oli jälleen toipunut ennalleen, eikä ollut helppoa saada häntä luopumaan aikomuksestaan. Huonosti olisi arkun käynyt, jollei samassa veräjä olisi narahtanut ja heti sen jälkeen tuvan ovi auennut. Sisään astui kookas ja muhkea, punakka, mustasilmäinen noin viisikymmenvuotias messukasukkaan ja kauhtanaan pukeutunut mies.
"Appleyard", rupesi vastatullut puhumaan astuessaan sisään, mutta vaikeni äkisti. "Ave Maria!" hän huudahti. "Pyhimykset varjelkoot meitä! Minkälaiset pidot täällä ovat menossa?"
"Kylmät pidot ne ovat Appleyardille, herra pastori", Hatch vastasi varsin levollisena. "Ammuttu oman ovensa eteen ja seisoo kai parhaillaan kiirastulen portilla. Heh, siellä hän ei suinkaan kaipaa lämmitystä eikä valaistusta, jos ihmisten puheissa on perää."
Sir Oliver kompuroi vaivalloisesti laskutuoliin, jolle hän vaipui istumaan kalpeana ja hervotonna. "Tämä on Jumalan tuomio! Julkea teko!" hän mutisi ja rupesi latelemaan rukouksia.
Sillä aikaa Hatch riisui kypäränsä ja lankesi kunnioittavasti polvilleen.
"Bennet", sanoi pappi hiukan toivuttuansa, "mitähän tämä oikein merkitsee? Mikä vihamies on tehnyt tämän?"
"Tässä, sir Oliver, on nuoli. Katsokaa, tässä on kirjoitus", Dick sanoi.
"Oh", sanoi pappi, "huonoja uutisia! John Kostaja! Sepä nimi! Ja musta, paha enne! Hyvät ystävät, tämä kirottu nuoli ei minua miellytä. Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen. Kukahan lienee tuon lähettäjä? Koetapas aprikoida, Bennet. Kuka monista vihamiehistämme uskaltaisi näin rohkeasti uhaten astua meitä vastaan? Simnel? Tuskinpa. Walsinghamit? He eivät vielä ole niin masentuneet, he toivovat vielä lain avulla voivansa voittaa meidät, kun ajat muuttuvat. Mutta entäpäs Simon Malmesbury? Mitä arvelet, Bennet?"
"Mitä luulette Ellis Duckworthista, herra pastori", Hatch kysyi vuorostaan.
"Ei, Bennet, ei milloinkaan. Ei, ei hän", pappi sanoi. "Kapinanhenki ei milloinkaan ala alhaaltapäin, Bennet – siinä kohden kaikki arvostelukykyiset historiantutkijat ovat yksimielisiä. Kapina kulkee aina ylhäältäkäsin alaspäin ja jos Pekat, Tuomaat ja Heikit tarttuvat aseisiin, niin tutki tarkoin asiaa päästäksesi selville siitä, mikä ylimys on jutun takana. No nyt, kun sir Daniel on taas yhtynyt kuningattaren puolueeseen, hän on Yorkin herrojen mustassa kirjassa. Sieltä päin, Bennet, isku tulee – kenen kädessä ase on, sitä en vielä kykene erottamaan, mutta siinä on tämän onnettomuuden ponsi."
"Teidän suosiollanne, sir Oliver", Bennet vastasi, "pyörien akselit ovat tässä maassa niin kuumat, että jo kauan aikaa olen tuntenut tulenkäryä. Ja niin teki tämä Appleyard-parkakin. Ja paha sanoa: ihmisten mielet ovat niin kiihtyneet meitä kaikkia vastaan, ettei tarvita Yorkia eikä Lancasteria usuttamaan heitä meitä vastaan. Minun halpa ajatukseni on tämä: te, joka olette kirkon mies, ja sir Daniel, joka purjehtii joka tuulen mukaan, olette ryöstäneet omaisuuden monelta mieheltä ja tuominneet tai hirtättäneet yhden ja toisen. Teidät vaaditaan nyt edesvastuuseen siitä. Oikeudessa jutut ovat aina ratkenneet niin, että te pääsette voitolle, en tiedä millä keinoilla, ja te luulette että kaikki on sillä hyvä. Mutta sallikaa minun sanoa, sir Oliver: mies, jolta olette ryöstäneet omaisuuden ja jota olette suomineet, on sitä vihaisempi, ja jonakin päivänä, kun paholainen on liikkeellä, se mies tarttuu jouseensa ja lähettää kyynäräisen nuolen sisälmystenne läpi."
"Ei, ei Bennet, sinä olet väärässä. Bennet, sinun olisi paras pitää järkesi aisoissa", sir Oliver sanoi. "Sinä olet lörpöttelijä, Bennet, suunpieksäjä, hölökieli; sinun suusi on avonaisempi kuin kaksi korvaasi. Ota ojentuaksesi, Bennet, ota ojentuaksesi."
"Heh, en sano sen enempää, käyköön teille niin kuin mielenne tekee", Bennet sanoi.
Pappi nousi tuolilta ja otti kirjoituslippaasta, joka riippui hänen kaulastaan, sinettivahan, vahakynttiläkierukan ja tulukset. Näillä välineillä hän sir Danielin sinetillä sulki arkun ja astiakaapin, Bennetin seisoessa nyrpeän näköisenä katselemassa. Sitten koko seurue hiukan pelokkaana poistui tuvasta ja nousi hevosenselkään.
"Tähän aikaan meidän pitäisi jo olla matkalla, sir Oliver", sanoi Hatch pitäessään papille jalustinta, kun tämä nousi selkään.
"Niin, mutta Bennet, olot ovat muuttuneet", pappi vastasi. "Ei nyt ole Appleyardia – rauha hänen sielulleen! – komentamassa linnaväkeä. Minun täytyy varata sinut, Bennet. Minä tarvitsen vankkaa miestä, johon voin luottaa tänä mustien nuolien päivänä. 'Nuoli, joka lentää päivällä', sanoo evankeliumi… en muista jatkoa. Oh, minä olen kehno pappi, olen vaipunut liian syvälle maallisiin asioihin. Kas niin, vouti Hatch, laskekaamme nyt laukkaa, ratsumiehet ovat kai jo kirkolla."
He ratsastivat tietä myöten, tuuli liehutteli papin vaipan liepeitä. Heidän takanansa rupesi nousemaan pilviä, himmentäen laskevan auringon valon. He olivat sivuuttaneet kolme niistä hajallansa olevista taloista, jotka muodostivat Tunstallin kylän, kun tien polvekkeessa kirkko tuli heidän näkyviinsä. Kymmenkunta rakennusta sijaitsi taajana ryhmänä kirkon ympärillä, mutta sen takana oli niittyjä ja peltoja. Ruumisportin kohdalla oli parikymmentä miestä, joista toiset istuivat hevosenselässä, toiset taas seisoivat hevosten päitten kohdalla. Miesten asut ja ratsut olivat kovin erilaisia. Toisilla oli keihäät, toisilla tapparakeihäät, toisilla jouset; muutamien hevoset olivat äsken vetäneet auraa ja olivat vielä saven tahraamia. Sillä nämä miehet olivat maan alhaisinta kerrosta, kaikki paremmat miehet varusteineen olivat jo sir Danielin kanssa sotaretkellä.
"Tämä ei näytä huonolta, kiitetty olkoon Holywoodin risti! Sir Daniel tulee kyllä tyytymään toimiimme", huomautti pappi, arvioiden mielessään miesten lukua.
"Kuka tuolla? Seis, jos olet kunnollinen mies", huudahti Bennet.
Mies hiipi kirkkotarhan punakatajien seassa. Kuullessaan Bennetin huudahduksen hän nousi eikä koettanut enää piilotella, vaan pötki nopeasti metsään päin pakoon. Portin kohdalla seisovat miehet, jotka eivät olleet häntä ennen huomanneet, heräsivät nyt ja hajaantuivat sinne tänne. Ne heistä, jotka olivat astuneet hevosenselästä, rupesivat kiipeämään satulaan, toiset ajoivat juoksevaa miestä takaa, mutta heidän oli pakko kiertää kirkkotarhan vihitty maa, ja pian kävi selväksi, että saalis oli pääsevä heidän ulottuviltaan. Hatch koetti kiroten ja pauhaten pakottaa hevosensa aitauksen yli, sulkeaksensa takaa-ajetulta pakotien, mutta hevonen teki tenän, karkasi pystyyn ja heitti ratsastajan lokaan koipiansa pyristelemään. Ja joskin hän heti nousi ja tarttui ohjaksiin, oli aika jo ehtinyt liukua hänen käsistään, ja pakeneva mies oli päässyt niin pitkälle, ettei ollut toivoakaan enää saada häntä kiinni.
Toisia neuvokkaampi oli Dick Shelton ollut. Sen sijaan, että hän olisi ruvennut turhaan takaa-ajoon, hän oli tarttunut varsijouseensa, virittänyt sen ja asettanut nuolen paikalleen. Ja nyt, kun muut olivat lakanneet takaa-ajostaan, hän kääntyi Bennetin puoleen ja kysyi, pitikö hänen ampua.
"Ammu! Ammu!" huusi pappi verenhimoisen rajusti.
"Laittakaa että häneen osutte, nuori herra Dick", Bennet sanoi.
"Ampukaa hänet maahan kuin kypsän omenan."
Pakenijalta puuttui ainoastaan pari askelta päästäkseen suojaan, mutta mäki jyrkkeni, joten hänen juoksunsa hidastui. Iltahämärä ja karkaajan epäsäännölliset liikkeet vaikeuttivat tähtäämistä, ja suunnatessaan joustaan Dick tunsi vähän sääliä, jopa melkein toivoi ampuvansa sivuitse. Nuoli lensi.
Mies horjahti ja kaatui maahan. Hatch tovereineen päästi riemuhuudahduksen. Mutta he olivat myyneet nahan ennen kuin karhu oli ammuttu. Mies oli vikkelästi heittäytynyt maahan, mutta vikkelästi noussutkin. Sitten hän kääntyi, heilutti hattuansa pilkallisesti ja seuraavassa silmänräpäyksessä hävisi metsään.
"Rutto hänet periköön!" Bennet huusi. "Hänellä on varkaan jalat, kylläpä hän osaa juosta, pyhän Banburryn kautta! Osasitte kuitenkin häneen, nuori herra Shelton, hän on varastanut nuolenne, enkä silti häntä kadehdi."
"Mutta mitä hän kirkon luona toimitti?" kysyi pappi. "Clipsby, hyvä mies, astupas alas hevosenselästä ja haeskele tarkoin punakatajien alta."
Ei ollut Clipsby montakaan aikaa ollut poissa, kun hän jo palasi paperiliuska kädessään.
"Tämä kirjoitus oli naulattu kirkon oveen", hän sanoi ojentaessaan paperin sir Oliverille. "En muuta löytänyt, herra pastori."
"Mutta, pyhän Kirkko-Äidin kautta, tämä on melkein pyhänhäväistystä. On toista, jos kuninkaan suosioksi ja linnanherran hyödyksi naulataan julistuksia. Mutta että jokainen vihreänuttuinen mieronkiertäjä kiinnittää ilmoituksia kirkonoveen – niin, se on jo melkein pyhänhäväistystä, – moni mies on vähemmästäkin roviolla palanut! Mutta mitä tämä kirjoitus sisältää? Ilta hämärtyy nopeasti. Hyvä herra Richard, sinulla on tarkat silmät. Lue tämä herjauskirjoitus."
Dick Shelton otti paperin ja luki sen ääneen. Se sisälsi muutamia epätasaisia runosäkeitä, käsiala oli huonoa, kirjaimet isoja ja kirjoitus kovin virheellistä. Hiukan korjattuna se kuului näin:
Neljä mulla vyössä on mustaa nuolta, neljä niille, jotka toi mulle tuskaa ja huolta. Neljä miestä minulle pahaa aikoi, katalasti tielleni kuoppaa kaivoi.
Jo lensi jousesta yksi nuoli,
ja vanha Appleyard äkkiä vaipui ja kuoli.
Pian Bennet Hatch toisen saa läpi rinnan,
hän poroksi poltti Grimstonen linnan.
Kolmas kostaa Oliver Oatsin juonet.
Hän katkoi Harry Sheltonin kaulasuonet.
Sir Daniel on neljännen päämäärä.
Ei sano kenkään, että sen suunta on väärä.
Sydän teillä oli mustempi syttä,
siksi kantaa mustia nuolia kyttä.
Alas polvistukaa ja rukoelkaa.
Veren verestä, konnat, te olette velkaa.
Vihreän metsän Kostaja ja hänen iloiset kumppaninsa.
Item. Meillä on enemmänkin nuolia ja hyvää hamppunuoraa teikäläisten varalle.
"Mutta pyhän laupeuden ja Jumalan armon nimessä!" sir Oliver voivotteli. "Hyvät ystävät, paha on maailma, jossa elämme, ja pahemmaksi se joka päivä käy. Vannon Holywoodin ristin kautta, että olen niin viaton kuin äsken syntynyt lapsi. Olen sekä ajatuksissa että työssä viaton tuon hyvän ritarin kuolemaan. Eikä häneltä kurkkua leikattukaan, siinäkin he erehtyvät, on vielä elossa luotettavia todistajia, jotka voivat sen toteen näyttää."
"Turhaan puhutte, herra pastori", Bennet sanoi. "Turha on tuhlata sanoja enää siihen asiaan."
"Ei, ei, vouti Bennet, ei niin. Pysykää aisoissanne, hyvä Bennet", pappi vastasi. "Minä tahdon saada viattomuuteni toteen näytetyksi. En millään ehdolla tahdo erehdyksen takia menettää henkikultaani. Otan kaikki läsnäolijat todistajiksi, etten ole syypää tuohon tekoon. En silloin edes ollut kotona Moat Housessa. Minut lähetettiin asialle ennen kello yhdeksää – "
"Sir Oliver", keskeytti hänet Bennet Hatch, "koska ette suvaitse pitää suutanne kiinni, täytyy minun ryhtyä toisiin keinoihin. Goffe, soita lähtöön ja mars!"
Torven soidessa Bennet lähestyi hämmästynyttä pappia ja kuiskasi vihaisena pari sanaa hänen korvaansa.
Dick Shelton huomasi papin pelästyneenä vilkaisevan häneen. Hänellä oli kylliksi syytä miettimiseen, sillä tuo puheena oleva sir Henry Shelton oli hänen oma lihallinen isänsä. Mutta sanaakaan hän ei lausunut, eivätkä hänen kasvonsakaan osoittaneet mitä hän ajatteli.
Hatch ja sir Oliver pitivät vähän aikaa keskenänsä neuvoa siitä, mihin toimenpiteihin nyt oli ryhdyttävä, kun Appleyardin kuolema oli muuttanut asiaintilan. Kymmenen miestä päätettiin jättää suorittamaan linnaväen palvelusta sekä saattoväeksi sir Oliverille hänen matkallaan läpi metsän. Koska Bennet Hatch oli jäävä linnan päälliköksi, uskottiin kootun apujoukon päällikkyys nuorelle Sheltonille. Muuta neuvoa ei ollut. Miehet olivat hitaita, typeriä ja tottumattomia sotatoimiin, Shelton sen sijaan oli väen suosiossa ja sitä paitsi päättäväinen ja vakaantunut paljon enemmän kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Vaikka hän oli kasvanut näissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, hän oli saanut kirjallistakin kasvatusta sir Oliverin johdolla, ja Bennet Hatch itse oli opettanut hänelle aseittenkäyttöä ja päällikkyystaidon alkeita. Bennet oli aina ollut ystävällinen ja avulias häntä kohtaan. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat julmia kuin tiikeri niille, joita he pitävät vihollisinaan, mutta juromaisen ystävällisiä ja uskollisen hyväntahtoisia ystävilleen. Sillä aikaa kun sir Oliver astui lähimpään mökkiin kirjoittaakseen hienolla ja näppärällä kynällään sir Daniel Brackleylle kertomuksen päivän tapauksista, tuli Bennet oppilaansa luo toivottaakseen hänelle menestystä matkalle.
"Teidän täytyy kiertää silta, nuori herra Shelton, vaikka tie onkin pitempi, suojellaksenne henkeänne! Pankaa luotettava mies kulkemaan tähystelijänä viisikymmentä askelta edellä, ja ratsastakaa hiljaa siksi kun olette päässyt metsän ohi. Jos roistot hyökkäävät teidän kimppuunne, niin kannustakaa eteenpäin, seisahtumisesta ei ole apua. Ja yhä eteenpäin, nuori herra Shelton, älkääkä palatko takaisin, jos henkenne on teille rakas, sillä täällä Tunstallissa ei ole apua saatavissa, muistakaa se. Ja kun nyt lähdette tuohon suureen kuningassotaan ja minä jään tänne henkeni uhalla ja ainoastaan pyhimykset tietävät, tapaammeko toisiamme enää täällä maan päällä, niin annan teille viimeiset neuvoni lähtiessänne. Pitäkää sir Danielia tarkoin silmällä, häneen ei voi luottaa. Älkää myöskään mustatakkiin luottako – hän ei tarkoita pahaa, mutta hän juoksee toisten asioita. Hän on sir Danielin käsiputki! Valitkaa itsellenne hyvä isäntä ja hankkikaa mahtavia ystäviä, pitäkää huolta siitä. Ja ajatelkaa joskus Bennet Hatchia. Onhan pahempia konnia maailmassa kuin Bennet. Ja Jumalan haltuun!"
"Ja Jumala olkoon teidänkin kanssanne, Bennet", Dick vastasi. "Te olette ollut hyvä ystävä minulle, sitä en unohda."
"Ja kuulkaa, nuori herra", Hatch lisäsi hiukan hämillään, "jos tuo John Kostaja lähettäisi ruumiiseeni nuolen, ehkä suvaitsisitte uhrata kultarahan tahi pari sieluraukkani puolesta, sillä luultavasti menen suoraa tietä kiirastuleen."
"Niin kuin tahdotte, Bennet", nuori Shelton vastasi. "Mutta mitä joutavia! Kyllä me vielä toisemme tapaamme siellä, missä kippo olutta on paremmin onneksemme kuin messut."
"Pyhimykset sen suokoot, nuori herra Shelton", toinen vastasi. "Mutta tuossa tulee sir Oliver. Jos hän olisi yhtä näppärä käyttämään jousta kuin kynää, hän olisi oivallinen soturi."
Sir Oliver jätti nuorelle Sheltonille sinetillä suljetun mytyn, jonka päällekirjoitus kuului näin: "Korkeasti kunnioitetulle herralleni, sir Daniel Brackleylle, ritarille, kiireessä lähetetty."
Shelton pisti kirjeen nuttunsa povitaskuun, antoi tunnussanan ja lähti joukkoineen kylästä länteen päin.
2
Dick lyhennys nimestä Richard.
3
Englannin penny = noin 2:30 (1949).
4
Englantilainen vaskiraha = noin 60 Suomen penniä (1949).