Читать книгу Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista - Роберт Стивенсон - Страница 2

Perille.

Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky sydämeni sykähtelemään.

Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa, vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut elämänhalu.

Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä, että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.

Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta, jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.

Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.

»No, miksi niin!» sanoi hän.

»Onko se suuri kartano?» utelin.

»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»

»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»

»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään, jota talonväeksi voisi sanoa!»

»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?»

»Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää niin rohkealta kuin mahdollista.

»Mitä?» huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.

»No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi

Shawsista.»

Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä Shawsin Balfour oli miehiään.

»Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa. Mutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana kuin oli tullutkin.

En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin, ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja vaelsin eteenpäin.

Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.

»Tuoko!» huudahdin.

Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha.

»Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, – synkkä, synkkä olkoon heidän perikatonsa!»

Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset vielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä, ilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen minua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.

Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia orapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.

Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen, ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.

Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli. Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku, jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.

Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken. Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.

Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.

Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava? Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin kolkuttaessa!

Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei kuulunut eikä koiran haukuntaa.

Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.

Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan. Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä. Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja pyssyn piipun.

»Tämä on latingissa», sanoi ääni.

»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko hän täällä?»

»Keneltä?» kysyi pyssymies.

»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.

»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi sieltä.»

»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»

»On mikä?» kysyi ääni terävästi.

Minä toistin sanani.

»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden jälkeen.

»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»

Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan hän kysyi omituisella äänenpainolla:

»Onko isäsi kuollut?»

Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.

»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis tullut oveani jyskyttämään.»

Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:

»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»

Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.