Читать книгу Meren urhoja - Rudyard Kipling - Страница 3

III

Оглавление

Se oli tuota syvää neljänkymmenen-sylen unta, joka kirkastaa mielen ja silmän ja sydämen ja saa ahnaana istumaan aamiaisen ääreen. He tyhjensivät ison tinavadin mehukkaita kalansipaleita – kokin edellisenä iltana kokoamia perkkausjätteitä. He pesivät ensimäisen pöytäkunnan käyttämät lautaset ja maljat – miehet olivat jo lähteneet pyyntiin – , leikkasivat sianlihaa päivälliseksi, lakaisivat kanssin, täyttivät lamput, noutivat hiiliä ja vettä kokille ja kävivät tarkastamassa keularuumaa, missä laivan varastoja säilytettiin. Oli taaskin erinomainen ilma – tyven, lämmin ja kirkas, ja Harvey hengitti keuhkojensa pohjia myöten.

Useampia kuunareita oli ilmestynyt näköpiiriin yön aikana, ja aava sininen meri oli täynnä purjeita ja soutuveneitä. Kaukana taivaanrannalla tahrasi sinistä ilmaa jonkun höyrylaivan savu, laivan rungon ollessa näkymättömissä, ja idässäpäin oli suuren purjelaivan prammipurje juuri kohoamassa näköpiiriin, tehden taivaanrantaan neliskulmaisen loven. Disko Troop tupakoi kajuutan katolla – tähystäen toisella silmällä ympärillä olevia aluksia, toisella isonmaston huipussa olevaa pientä viiriä.

"Kun isä on noin tuumailevan näköinen", kuiskutti Dan, "niin hän hautoo syviä ja tärkeitä ajatuksia. Lyönpä vetoa vaikka koko voitto-osuudestani, että me pian muutamme ankkuripaikkaa. Isä tuntee turskan tavat, ja koko laivasto tietää sen. Näethän kuinka ne tulevat yksi toisensa jälkeen, tietysti ilman mitään erityistä tarkotusta muka, mutta kuitenkin pitäen meitä silmällä kaiken aikaa. Tuolla on 'Prince Leboo'; se on Chathamin aluksia. Se on pujahtanut tänne viime yön aikana. Ja näetkö tuota isoa, jolla on paikka keulapurjeessa ja uusi halkaisija? Se on 'Carrie Pitman' West Chathamista. Sen purjeet eivät kauan säily, jollei sen onni vain ole muuttunut sitten viime vuoden. Se ei tee paljon muuta kuin ajelehtii. Ei ole sellaista ankkuria, joka voisi sitä pidättää… Kun savu pullahtelee tuolla tavoin pieninä renkaina, niin isä tutkii kalaa. Jos me nyt puhuttelemme häntä, niin hän tulee raivoon. Viimein kun tein sen, hän otti ja heitti minua saappaalla."

Disko Troop tuijotti eteensä piippu hampaissa ja silmin jotka eivät mitään nähneet. Kuten hänen poikansa sanoi, hän tutki kalaa – keskittäen kaiken tietonsa ja matalikoilla saavuttamansa kokemuksen omilla avarilla merilaitumillaan kuljeksivan turskan liikkeitten selvillesaamiseksi. Ympäri taivaanrantaa näkyvien uteliaitten kuunarien läsnäolon hän otti vastaan omille kyvyilleen lausuttuna tunnustuksena. Mutta tuon tunnustuksen kerran saatuaan hän halusi vetäytyä pois ja ankkuroida yksinään, kunnes olisi aika lähteä Neitsytmatalikolle ja kalastaa tuon meluavan vesikaupungin kaduilla. Niinollen Disko Troop ajatteli viimeaikaisia ilmoja, myrskyjä, merivirtoja, ruoansaantia ja muita käytännöllisiä seikkoja kaksikymmen-naulaisen turskan näkökannalta; oli sanalla sanoen itsekin tunnin ajan turska – ja merkillisesti turskan näköinenkin. Sitten hän otti piipun hampaistaan.

"Isä", sanoi Dan, "me olemme tehneet askareemme. Emmekö saa mennä vähän ulos? Nyt on hyvä pyynti-ilma."

"Ei tuossa kirsikanvärisessä varustuksessa eikä noissa puoleksi-paistuneissa ruskeissa kengissä. Anna hänelle jotain sopivaa ylle."

"Isä on hyvillä mielin – se ratkaisee asian", sanoi Dan ihastuksissaan, vetäen Harveyta kajuuttaan, samalla kuin Troop nakkasi avaimen portaita alas. "Isä pitää minun varavaatteitani omassa huostassaan, kun äiti väittää että minä olen huoleton." Hän penkoi muutamaa arkkua, ja vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli Harvey koristettu puolireiteen ulottuvilla kautsuisilla kalastajansaappailla, vankalla, sinisellä, kyynärpäistä hyvin parsitulla villajakulla, kalvokas-parilla ja öljykangashatulla.

"Nyt sinä joltakin näytät", sanoi Dan. "Joudu!"

"Pysytelkää lähistöllä", sanoi Troop, "älkääkä menkö tervehtimään muita aluksia. Jos joku kysyy teiltä mitä minä aion tehdä, niin sanokaa niinkuin asia on, ettette tiedä mitään."

Nimellä "Hattie S." merkitty pieni punainen vene oli kuunarin peräpuolella. Dan veti kokkanuoran lyhyelle ja pudottautui kevyesti pohjalaudoille, ja Harvey hypätä töksäytti perässä.

"Tuolla tavalla ei pidä tulla veneeseen", sanoi Dan. "Jos olisi ollut vähänkään merenkäyntiä, olisit varmasti mennyt pohjaan. Sinun täytyy oppia liikkumaan sievemmin."

Dan pisti hankanappulat paikoilleen, asettui keulatuhdolle ja katseli Harveyn puuhia. Harvey oli soudellut naismaiseen tapaan Adirondackin lammilla; mutta on iso erotus keveäin leikkiairojen ja järeäin, kahdeksanjalkaisten meriairojen välillä. Ne takeltuivat vähäisessä aallokossa, ja Harvey puhkui.

"Lyhyeen! Souda lyhyeen!" sanoi Dan. "Jos kiskot airoja tuolla tavoin ja meri on vähänkään käynnissä, niin voit kaataa veneen. Eikö se ole sievä? Ja se on minun."

Pieni vene oli hohtavan puhdas. Sen keulassa oli pienoinen ankkuri, kaksi vesinassakkaa ja seitsemisenkymmentä syltä ohutta, ruskeata veneenankkuriköyttä. Tinainen merkinantotorvi oli haoissa juuri Harveyn oikean käden alapuolella likaisen nuijan, lyhyen atraimen ja vielä lyhyemmän puukepakon ohella. Pari raskailla lyijypainoilla ja kaksinkertaisilla turskakoukuilla varustettua, neliskulmaisille keloille sievästi kerittyä siimaa oli pistettynä paikoilleen veneenlaitaan.

"Missä on purje ja masto?" kysyi Harvey, sillä hänen kätensä alkoivat tulla rakoille.

Dan nauraa kihitti. "Ei ole juuri tapana purjehtia pyyntiveneillä. Niillä soudetaan; mutta ei sinun tarvitse soutaa niin kovasti. Etkö haluaisi tätä omaksesi?"

"No niin, kyllä kai isäni antaisi minulle pari tällaista, jos pyytäisin häneltä", vastasi Harvey. Hänellä oli ollut liian paljon puuhaa siihen saakka ajatellakseen omaisiaan.

"Aivan oikein. Minä unhotin että isäsi on miljoonikko. Sinä et lainkaan näytä miljoonamieheltä tällä hetkellä. Mutta vene ja kaikki sen kapineet" – Dan puhui kuin olisi ollut kysymys valaanpyyntialuksesta – "maksaa aika joukon. Luuletko että isäsi antaisi sinulle sellaisen noin – leikkikaluksi vain?"

"Eiköhän. Se olisikin miltei ainoa, mitä en ole vielä häneltä kärttänyt."

"Olet sinä vannaan suurikuluinen poika kotonasi. Älä laahusta tuolla tavoin, Harve. Lyhyeen vain, se on paras keino, sillä meri ei koskaan ole ihan peilityven, ja aallot voivat – "

Muksis! Airon tyvi iski Harveyta leuan alle ja heitti hänet selälleen.

"Tuota juuri aioin sanoa. Minunkin oli se opittava, mutta minä olin vasta kahdeksanvuotias, kun sain kouluutukseni."

Harvey kömpi jälleen istualleen pakottavin leuoin ja otsa rypyssä.

"Ei kannata suuttua vastuksille, se on isän sana. On oma syymme, jollemme niistä selviydy, sanoo hän. Koetetaan tästä. Manuel sanoo meille syvyyden."

Portugalilainen keinui veneessään ainakin mailin päässä, mutta kun Dan nosti airon pystyyn, heilautti hän vasenta käsivarttaan kolme kertaa.

"Kolmekymmentä syltää", sanoi Dan, pujottaen suolatun simpukan koukkuun. "Älä nyt huoli joutavista. Pane syötti niinkuin minäkin, Harve, äläkä sekota kelaasi."

Danin siima oli vedessä aikoja ennen kuin Harvey oli päässyt selville syötin kiinnittämisen ja painojen ulosviskaamisen salaisuudesta. Vene ajelehti hiljalleen eteenpäin. Ei kannattanut vaivautua laskemaan ankkuria ennenkuin oltiin varma hyvästä pohjasta.

"Täältä me tullaan!" huusi Dan, ja vesi pärskyi Harveyn hartioille, kun suuri turska läiski ja potki veneen sivulla. "Nuija, Harvey, nuija! Kätesi alta! Pian!"

Harvey ojensi hänelle nuijan, ja Dan tainnutti kalan kaikkien tieteen sääntöjen mukaan, ennenkuin veti sen veneeseen ja kiskoi koukun irti lyhyellä kepakolla, jota hän sanoi "kuonokepiksi". Sitten Harvey tunsi nykäyksen ja veti innokkaasti.

"Hei, tässähän on mansikoita!" huusi hän. "Katso!"

Koukku oli takertunut mansikkarypääseen, jotka olivat toiselta puolen punaisia ja toiselta valkoisia – aivan samanlaisia kuin maalla kasvavat mansikat, paitsi ettei niissä ollut lehtiä ja että varsi oli pillimäinen ja limainen.

"Älä koske niihin! Karista ne irti. Älä – "

Varotus tuli liian myöhään. Harvey oli ottanut ne käteensä ja katseli niitä ihaillen.

"Auh!" huusi hän, sillä hänen sormiaan kihelmöi kuin olisi hän kouraissut kimpun nokkosia.

"Nyt tiedät mitä mansikkapohja merkitsee. Ei pitäisi koskea paljain sormin mitään muuta paitsi kalaa, on isän sana. Lätkäytä ne irti veneenlaitaa vasten ja pane uusi syötti. Ei siinä auta tuijotteleminen. Se sisältyy kaikki palkkaan."

Harvey hymähti ajatellessaan kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaansa ja ihmetteli mitä hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi hänen kurottelevan pienen kalastusveneen laidan yli keskellä valtamerta. Äiti oli ollut kuoleman tuskassa aina kun hän meni soutelemaan Saranac-järvelle; ja, sivumennen sanoen, hän muisti selvästi että hänen oli tapana nauraa äidin levottomuudelle. Yhtäkkiä siima luisti hänen kouransa läpi niin vinhasti, että se viilsi iäpi villakalvokkaankin, jonka oli muka suojeltava sitä.

"Se on iso juhkura. Anna sille tilaa sen voiman mukaan", huusi Dan.

"Minä autan sinua."

"Ei, et saa", tikaisi Harvey kiskoessaan siimasta. "Se on minun ensimäinen kalani. Onko – onko se valaskala?"

"Kampela, ehkä." Dan tähysti veteen veneen sivulle ja heilutti isoa nuijaa, valmiina kaikkiin mahdollisuuksiin. Jotain valkoista ja soikeata kuulsi ja väikkyi vihreän veden läpi. "Lyönpä vetoa vaikka palkastani, että se on yli sadan naulan. Vieläkö tahdot niin vietävän äkäisesti saada sen yksinäsi veneeseen?"

Harveyn rystyt olivat vereslihalla veneenlaitaan kolahtelemisesta, hänen kasvonsa tulipunaiset kiihtymyksestä ja ponnistelusta; hiki tippui hänen otsastaan, ja hänen silmänsä olivat puoleksi sokaistuneet nopeasti liikehtivän siiman ympärillä väreileviin, auringonpaisteessa kilottaviin kareisiin tuijottamisesta. Pojat väsyivät paljoa ennen kuin kampela, joka seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan piti kaikki heidän voimansa ja ajatuksensa jännityksessä. Mutta viimein saatiin kuitenkin tuo iso, litteä kala atraimeen ja veneeseen.

"Vasta-alkajan onni", sanoi Dan otsaansa pyyhkien. "Se painaa vähintään sata naulaa."

Harvey katseli suurta pilkukkaan harmaata kalaa sanomattomalla ylpeydellä. Hän oli nähnyt kampelan monta kertaa marmorilaatalla maalla, mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut kysyä miten ne olivat tulleet maihin. Nyt hän sen tiesi, ja jokaista tuumanalaa hänen ruumiistaan pakotti väsymyksestä.

"Jos isä olisi mukana", sanoi Dan lappaen siimaansa ylös, "niin hän lukisi merkit selvästi kuin kirjasta. Kalat pienenevät pienenemistään, ja sinä olet saanut suurimman kampelan mitä arvattavasti saamme tällä erää. Eilisessä saaliissa – huomasit kai? – oli pelkkiä suuria kaloja eikä yhtään kampelaa. Isä se lukee nuo merkit suorastaan. Isä sanoo että matalikoilla kaikki on merkkejä, ja niitä voidaan lukea oikein tai väärin. Isä on syvempi kuin Valaankuoppa."

Hänen parhaallaan puhuessaan kuului "Täällä Ollaan" kuunarista pistoolinlaukaus, ja perunakori hinattiin etumastoon.

"Enkös sitä sanonut? Tuo on kutsu koko miehistölle. Isällä on jotain erityistä mielessä, muuten hän ei keskeyttäisi pyyntiä tähän aikaan päivästä. Kelaa siimasi, Harve, niin soudamme takaisin."

He olivat tuulenpuolella kuunaria, juuri valmiina soutamaan takaisin yli tyvenen vedenpinnan, kun valittavat huudot käänsivät heidän huomionsa puolen mailin päässä olevaan Penniin, jonka he näkivät kiertävän yhtä ja samaa paikkaa, aivan kuin suunnattoman suuren vesiluteen. Pieni mies peräytyi ja lähti taas takaisin tavattoman tarmokkaasti, mutta laulun loppu oli aina se, että hänen veneensä pyörähti ympäri ja jäi kieppumaan ankkuriköyteensä.

"Meidän täytyy auttaa häntä, muuten hän jää siihen ikipäiviksi", sanoi Dan.

"Mikä hänellä on?" kysyi Harvey. Tämä oli uusi maailma, missä hänen ei käynyt antaminen määräyksiä itseään vanhemmille, vaan oli alistuminen kysymään nöyrästi. Ja meri oli niin pelottavan suuri ja järkähtämätön.

"Ankkuri tarttunut pohjaan. Penn hukkaa aina ankkureita. Hukannut jo kaksi tällä matkalla – hiekkapohjalle vielä – ja isä sanoo että jos hän hukkaa vielä yhden, niin hän antaa hänelle riipan, eikä siinä auta mikään. Siitä Penn tulisi kauhean pahoilleen."

"Mikä on riippa?" kysyi Harvey, jolla oli hämärä ajatus että se ehkä oli jonkinlainen merellä käytetty kidutuskeino, samantapainen kuin kertomuskirjoissa mainittu "anturan alatse vetäminen".

"Se on suuri kivi ankkurin asemesta. Riippakiven näkee köröttävän veneen keulasta ennenkuin näkee itse venettä, ja koko laivasto tietää mitä se merkitsee. He tekisivät hänestä pilkkaa kamalasti. Penn ei kestäisi sitä enempää kuin koira, jonka häntään on sidottu vesikippo. Hän on niin äärettömän herkkätunteinen. Hoi, Penn! Kiinnikö taas? Älkää yrittäkö enää noilla omilla tempuillanne. Soutakaa kohdalle ja pitäkää ankkuriköysi aivan luotisuorassa."

"Se ei hievahdakaan", puhkui pieni mies. "Se ei hievahda vähääkään, vaikka minä olen koettanut kaikin tavoin."

"Mikä harakanpesä teillä on tuossa keulassa?" kysyi Dan, viitaten kummalliseen vara-airoista ja köydestä punottuun vehkeeseen.

"Se on espanjalainen ankkurivipu", sanoi Penn ylpeänä. "Salters näytti minulle miten se tehdään; mutta ei sekään saa ankkuria hievahtamaan."

Dan kumartui veneenlaidan yli salatakseen hymyään, tempaisi pari kertaa ankkuriköydestä, ja katso, ankkuri irtautui heti.

"Hilatkaa ylös, Penn", sanoi hän nauraen, "ennenkuin se taas takertuu kiinni."

He jättivät hänet katselemaan pienen ankkurin levälaahusteisia kynsiä suurin, tunteellisin sinisilmin ja purkamaan heille kiitoksiaan.

"Kuulehan, minä sanon nyt kun muistan sen, Harve", sanoi Dan, kun he olivat tulleet kuulomatkan sivu, "että Penn ei ole aivan täysipäinen. Hän ei ole millään tavoin vaarallinen, mutta hänen ajatuksensa ovat sekaisin. Ymmärräthän?"

"Onko todellakin niin, vai onko se vain isäsi arvosteluja?" kysyi Harvey kumartuessaan airojensa yli, joita hän alkoi jo oppia helpommin käsittelemään.

"Tässä kohti isä ei ole erehtynyt. Penn on varmasti melkolailla hupsu. Taikka ei oikeastaan ihan sitäkään, vaan pikemminkin tuollainen vaaraton heikkomielinen, tuli tällä tapaa (sinähän soudat jo aika näppärästi, Harve); minä kerron sen sinulle, koska on oikeus ja kohtuus että sinä saat sen tietää. Hän oli kerran herrnhutilainen saarnamies. Jakob Boller oli hänen nimensä, niin isä kertoi minulle, ja hän asui vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa jossakin Pennsylvanian puolessa. No niin, Penn lähti kerran koko joukkonsa kanssa johonkin herrnhutilais-kokoukseen – johonkin ulkoilma-jumalanpalvelukseen kaiketikin – ja he pysähtyivät yhdeksi yönseuduksi Johnstowniin. Ehkä olet kuullut puhuttavan Johnstownista?"

Harvey muisteli. "Kyllä, olen kuullut. Mutta en muista missä yhteydessä. Se on jäänyt mieleeni yhdessä Ashtabulan kanssa."

"Molemmat olivat suuria onnettomuustapauksia – siitä se johtuu, Harve. No niin, tuona samana yönä, jolloin Penn oli joukkoineen majatalossa, Johnstownin kaupunki hukkui. Pato särkyi ja kaupunki joutui tulvan valtaan, ja talot lähtivät ajelehtimaan ja törmäsivät toisiinsa ja upposivat. Olen nähnyt siitä kuvia, ja ne ovat kauheita. Penn näki joukkonsa hukkuvan kaikki yhdessä, ennenkuin hän oikein tiesi mitä oli tapahtunut. Siitä alkaen hänen päänsä on ollut sekaisin. Hän epäili että jotain oli tapahtunut Johnstownissa, mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä, ei hän muistanut mitä se oli, ja hän kuljeksi vain ympäriinsä hymyillen ja ihmetellen. Hän ei tiennyt kuka hän oli tai mikä hän oli ollut, ja sellaisessa tilassa hän kohtasi Salters-sedän, joka oli käymässä Alleghanyn kaupungissa. Puolet minun äitini sukulaisista asuvat hajallaan Pennsylvaniassa, ja Salters-setä kulkee vierailuilla heidän luonaan talvisin. Salters-setä otti Pennin ikäänkuin holhokikseen, sillä hän tiesi hyvin mikä häntä vaivasi; ja hän toi hänet itään ja antoi hänelle työtä maatilallaan."

"Mutta minä kuulin hänen kutsuvan Penniä maamyyräksi eilen illalla, kun veneet kolahtivat yhteen. Onko Salters-setäsi itsekin maamies?"

"Maamieskö!" huudahti Dan. "Ei täältä Hatterakseen ole niin paljon vettä, että se riittäisi pesemään multapaakkuja hänen saappaistaan. Hän on maamies joka jäsenellään. Minä olen nähnyt hänen myöhään illalla tuovan sangon ja alkavan hypistellä vesitynnyrin tappia ikäänkuin se olisi lehmän nänni. Niin täydellisesti hän on maamies. No niin, Penn ja hän hoitivat sitten maatilaa – se oli Exeterin puolessa. Salters-setä möi sen viime kevännä eräälle bostonilaiselle, joka halusi rakentaa kesäasunnon, ja sai siitä hyvät rahat. No niin, nuo molemmat hupsut elää kitkuttivat siinä, kunnes eräänä päivänä Pennin uskolaiset – ne herrnhutilaiset – saivat tietää minne hän oli ajelultaan päätynyt ja kirjottivat Salters-sedälle. En ole koskaan kuullut mitä he oikein sanoivat, mutta Salters-setä tuli raivoihinsa. Hän oli itse episkopaalinen, mutta hän antoi heille kukakäskiä ihan kuin olisi ollut baptisti; ja sanoi ettei hän aikonut luovuttaa Penniä millekään herrnhutilais-seurakunnalle Pennsylvaniassa eikä muuallakaan. Sitten hän tuli isän luokse hinaten Penniä muassaan – siitä on nyt kaksi vuotta – ja sanoi että hänen ja Pennin täytyi terveytensä vuoksi tehdä yksi turskanpyyntiretki. Hän arveli kaiketi etteivät herrnhutilaiset toki tulisi etsimään Jakob Bolleria matalikoilta. Isä suostui, sillä Salters-setä oli kalastellut aina toisinaan kolmenkymmenen vuoden aikana, silloin kun hän ei ollut patenttilantojen keksimispuuhissa, ja hän osti neljännes-osuuden 'Täällä Ollaan'-kuunariin; ja matka teki Pennille niin hyvää, että isä on siitä pitäen antanut hänen kulkea muassa. Isä sanoo, että jonakin päivänä hän muistaa vaimonsa ja lapsensa ja Johnstownin, ja silloin hän luultavasti kuolee, sanoo isä. Älä puhu Johnstownista äläkä siihen kuuluvista Pennille, tai Salters-setä heittää sinut yli laidan."

"Penn parka!" mumisi Harvey. "Enpä olisi luullut Salters-sedän niin paljon hänestä välittävän, hänen käytöstavastaan päättäen."

"Minä ainakin pidän Pennistä; me kaikki pidämme", sanoi Dan. "Meidän olisi pitänyt ottaa hänet hinattavaksi, mutta minä tahdoin kertoa sinulle ensin."

He olivat nyt lähellä kuunaria, toiset veneet vähän alempana.

"Teidän ei tarvitse vivuta ylös veneitä ennenkuin päivällisen jälkeen", sanoi Troop kannelta. "Me rupeamme heti perkkaamaan. Laittakaa pöytä kuntoon, pojat!"

"Syvempi kuin Valaankuoppa", sanoi Dan iskien silmää asetellessaan paikoilleen perkkausvehkeitä. "Katsohan noita kaikkia aluksia, jotka ovat ilmestyneet näkyviin sitten aamun. Ne odottavat kaikki mitä isä tekee. Näethän?"

"Minusta ne ovat kaikki yhdennäköisiä." Ja maallikon silmälle nuo ympärillä nuokkuilevat kuunarit näyttivät todellakin kuin samassa muotissa valetuilta.

"Eivät ne kuitenkaan ole. Tuo keltainen, likainen alus, jonka kokkapuu on noin kallellaan, on 'Pragin Toivo'. Sen kapteeni on Nick Brady, keljuin mies koko matalikoilla. Me annamme kyllä hänen vielä kuulla sen. Tuolla kauimpana on 'Päivän Silmä'. Se on Jerauldin veljesten oma. Se on Harwichista; melkoinen menijä ja hyväonninen; mutta isä se sentään löytää kalaa vaikka hautuumaasta. Nuo kolme vieretysten olevaa ovat 'Margie Smith', 'Rose' ja 'Edith S. Walen', kaikki meikäläisiä. Emmeköhän huomenna saa nähdä vielä 'Abbie M. Deering'inkin, isä, vai mitä luulet? Banquereaulta näyttävät kaikki olevan tulossa tänne."

"Huomenna et näe montakaan alusta, Danny." Kun Troop nimitti poikaansa Dannyksi, oli se merkki siitä että hän oli hyvällä tuulella. "Täällä on liian suuri tungos, pojat", jatkoi hän kääntyen miehistöön päin, joka juuri kapusi kannelle. "Me jätämme heidät pyytämään suuria ja saamaan pieniä." Hän katseli karsinassa olevaa saalista, ja oli omituista nähdä kuinka pieniä kalat järkiään olivat. Harveyn kampelaa lukuunottamatta ei niissä ollut ainoatakaan yli viidentoista naulan painoista.

"Minä odotan ilmaa", lisäsi hän.

"Silloin sinun täytyy tehdä se itse, Disko, sillä en minä vain näe mitään merkkiä", sanoi Pitkä Jack antaen katseensa liukua pitkin selkeätä taivaanrantaa.

Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun he olivat perkkaamassa, laskeutui matalikkosumu heidän ylleen äkkiä kuin ilmestys. Se kiiri sekä tasaisesti että tupruissa, kiemuroiden ja höyryten väritöntä vedenpintaa pitkin. Miehet herkesivät perkkaamasta sanaakaan lausumatta. Pitkä Jack ja Salters-setä solauttivat vintturien viputangot reikiinsä ja alkoivat vivuta ylös ankkuria; vintturi narisi kun märkä hamppuköysi kiristyi telalle. Manuel ja Tom Platt auttoivat lopussa. Ankkuri kohosi ylös nyyhkäisten, ja purje pullistui, kun Troop tiukensi sitä ruorirattaan ääressä seisoen. "Ylös halkaisija ja keulapurje", komensi hän.

Meren urhoja

Подняться наверх