Читать книгу Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset - Saint Bishop of Hippo Augustine - Страница 6

2 KIRJA.

Оглавление

Sisällysluettelo

Ylioppilasvuodet.

Minä tahdon muistella ennen tekemiäni inhottavia tekoja, lihan töitä, joilla olen sieluni saastuttanut — ei rakkaudesta niihin, vaan rakastaakseni Sinua, minun Jumalani. Sinun rakkautesi sytyttämästä rakkaudesta kuljen aatoksissani uudelleen katkerin mielin häpeällisimpiä teitäni, että tulisit minulle viehättäväksi Sinä, jonka viehätys ei vaihdu, vaan tuottaa onnea ja turvallisuutta, Sinä joka minua yhteen kokoilet siitä hajaannustilasta, jossa olen tullut kappaleiksi paloitelluksi, käännyttyäni pois Sinusta ainoasta ja kadottuani moninaisiin.

Muinoin nuoruudessani, näet, sytyin himosta saada ravita itseäni hornan henkien nautinnoilla, ja minä rohkenin antaa sieluni villiytyä rakkausseikkailuissa, joita ehtimiseen pimeydessä harjoitin. Minun kasvoni kuihtuivat, minä olin Sinun silmissäsi kuin mätänevä, vaikka itselleni kyllä kelpasin ja myös ihmisille halusin kelvata.

En muusta mistään nauttinut kuin siitä että saisin rakastaa ja olla rakastettuna. Mutta en pysynyt ystävyyden kannalla, mi puhtoisin säikein sieluja toisiinsa liittää, vaan sumupilviä henki lihallisen himoni suo ja versovan miehekkyyteni lähdesuoni, ja ne pilviin peittivät ja pimittivät sydämeni, ett'ei enää eroittunut rakkauden puhtoinen liekki himon saastaisesta synkeydestä. Kumpikin toisiinsa sekaantuneena kiehui ja kuohui, ja raastoi mua nuorta vastustukseen voimatonta kautta himojen kuilujen ja upotteli paheiden pyörteisiin.

Sinun vihasi oli purkaantunut minun päälleni — aivan tietämättäni. Olin mykistynyt kuolevaisuuteni, tuon ylpeyteni rangaistuksen, kahleiden kalskeesta. Minä juoksin yhä kauemmas Sinusta — ja Sinä salleit sen. Haureelliset himot sydämessäni kiehuivat ja kuohuivat ja ajelivat minua sinne ja tänne — vaan sinä vaikenit.

Oi miksi niin myöhään tulit ilokseni?! Silloin Sinä vaikenit, ja minä juoksin kauvas, kauvas pois Sinusta yhä uudelleen kylvämään pelkkää tuskan siementä, sillä ylpeyteni tähden sain kärsiä nöyryytyksiä ja voimia kuluttavaa levottomuutta. Oi jos joku olisi kuormaani keventänyt, ja uutuuksien pian haihtuvat viehätykset hyödykseni kääntänyt, ja raja-aitoja niiden viehättävyydelle asettanut, niin että nuoruuteni ryöppyävä virta, joka ei muutoin tyyntyä malttanut, olisi tyrskynsä tyynnyttänyt avioliiton rantaa vastaan. Mutta minä kurja kuohuin kuin meri ja kulkien virran mukana jätin Sinut. Minä poljin kaikki käskysi — kuitenkaan välttämättä ruoskaasi. Ken kuolevaisista voisikaan sitä?! Sillä Sinä olit aina luonani laupiaasti kurittaen minua ja valaen katkerinta tuskaa kaikkiin luvattomiin nautintoihini, jotta etsisin huvitusta tuskatonta, ja jotta voimatta sitä mistään muualta löytää löytäisin Sinut, Herra, Sinut ainoastaan, joka luot kipua käskyysi, ja lyöt parantaaksesi, ja kuoletat, ett'emme kuoleutuisi Sinusta.

Missä olinkaan, kuinka kaukana kuljeskelinkaan eroitettuna huoneesi iloista, kun tuona kuudentenatoista ikävuotenani hurjat — häpeällisten ihmisten laillistuttamat mutta Sinun lakiesi mukaan luvattomat — himot saivat vallan ylitseni ja minä kokonaan antauduin niiden palvelukseen?! Omaiseni eivät huolehtineet minua hukkuvaa pelastaa avioliiton kautta, vaan siitä oli heillä suuri huoli, että oppisin kieltä niin hyvin kuin suinkin käyttämään ja niin vaikuttavasti kuin mahdollista lausumaan.

Tuona vuonna keskeytyivät lukuni. Minut, näet, kutsuttiin takaisin "Madaura"[16] nimisestä läheisimmästä kaupungista, jonne olin asettunut tieteiden ja kaunopuheisuuden opiskelemista varten, ja minua varustettiin pitempiaikaista oleskelua varten Karthagossa. Tämä aiheutui isäni ylpeydestä, vaan ei suinkaan hänen varallisuudestaan, sillä hän oli vaan köyhä pikkuporvari Thagaste-kaupungista.

Kelle näitä kerron? En Sinulle, minun Jumalani; vaan Sinun edessäsi minä kerron näitä sukukunnalleni, ihmissukukunnalle, olkoonpa kuin mitättömän pieni se osa siitä, joka osuu lukemaan tätä kirjaani. Ja mitä varten? Jotta minä ja jokainen lukija ajattelisimme, millaisesta syvyydestä meidän on huutaminen Sinun tykösi. Ja kenen korvat ovatkaan niin nopeat kuulemaan kuin Sinun, kun ihminen sydämestä tunnustaa syntinsä ja elää uskosta?! Kukapa ei silloin ylistänyt isääni siitä, että hän yli varojensa kustansi pojalleen kaikkea, mitä ikinä tämä opiskellessaan kaukana kotoa tarvitsi? Sillä useat paljon varakkaammat kansalaiset eivät pitäneet mitään sellaista hommaa lastensa hyväksi. Tuo sama isäni ei kuitenkaan sitä huolehtinut, miten kasvaisin Sinun tuntemisessasi tai pysyisin siveellisesti puhtaana, vaan ainoastaan sitä, miten perehtyisin kaunopuheisuuteen, vaikkapa siten vieraantuisinkin Sinun palvelemisestasi, oi Jumala, joka olet sydämeni, sinun peltosi, ainoa todellinen ja hyvä Herra.

Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut yhtään kättä niitä pois repimässä.

Päinvastoin isäni — kun hän kerran kylvyssä huomasi minun miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan — ilmoitti sen äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.

Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja laskea pyhän huoneesi perustusta — isäni sitä vastoin oli vain katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.

Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini, Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.

Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja hänen puhuvan — ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi, halveksin Sinua hänessä — tietämättäni.

Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.

Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni, valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi, ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin puhtaampi.

Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta? Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista, jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.

Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.

Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. — Ja jos jonkun verran niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut! Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.

Ilettävää se oli tuo pahuus — mutta minä rakastin sitä. Minä rakastin hukkumistani, minä rakastin lankeemistani; ei sitä tilaa, johon lankeemuksen kautta jouduin, vaan itse lankeemusta. Voi häpeällistä sieluani, joka syöksihe taivaastasi kadotettujen kuoppaan tavoitellessa itse häpeällistä tekoa, eikä mitään etua häpeällisen teon kautta!

Kauniit kappaleet miellyttävät: kulta, hopea ja kaikki muut sellaiset. Tuntoaistimeen vaikuttavat sulavat ruumiin muodot sangen voimallisesti, ja muutkin aistimet kukin makunsa mukaan mieltyvät kappalten eri muodostuksiin.

Ajallisella kunnialla ja hallitus- ja isäntävallalla on viehätyksensä, josta syystä ei kenkään tahtoisikaan orjana olla. Tällä ajallisella elämällämmekin on viehätyksensä, se kun on itsessään johonkin määrin kaunista ja on sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä kaunista löytyy maan päällä. Myös ystävyys, joka hellyyden siteillä ihmisiä toisiinsa liittää, on suloista.

Kuitenkin kaikki nämät ja muut samanlaatuiset seikat aiheuttavat syntejä, kun ylenmäärin ihastumalla tuommoiseen, mikä on vähäpätöisempää hyvää, unhotetaan se, mikä on parempaa ja korkeinta hyvää, nimittäin Sinä, Herra, meidän Jumalamme joka kaikki olet tehnyt ja jossa vanhurskaat iloitsevat.

Sentähden kysyttäessä, mikä on aiheuttanut jonkun rikoksen, ei tavallisesti pidetä vastausta uskottavana, ell'ei siitä ilmene syynä olleen halu saavuttaa jotakin tuollaista hyvää, jota vähäpätöisemmäksi hyväksi sanomme, tai pelko sitä kadottaa. Joku on tehnyt miestapon. Miksi? Hän oli — niin arvellaan — rakastunut murhatun puolisoon tai taloon, tai tahtoi hän ryöstöllä hankkia itselleen elatuksensa, tai pelkäsi hän murhatun kautta kadottavansa jotakin sellaista, tai paloi hän himosta kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Olisiko hän tehnyt miestapon ilman syytä, vain tappamisen halusta? Kuka voisi sitä uskoa?

Ja nyt, Herra, minun Jumalani, kysyn minä, mitä viehättävää oli mielestäni tuossa varkaudessa? Eihän siinä näytä mitään viehättävää olevan: ei sellaista viehättävää kuin on kohtuudessa ja järkevyydessä, ei sellaistakaan kuin on ihmisen ajatuskyvyssä, muistissa ja aistimissa ja koko eloisassa elämässä. Eihän ole sillä sellaista viehätystä kuin on tähtien loisteella, jotka kukin kohdaltaan kaunistavat taivaan kantta, ei sellaista kuin on maalla ja merellä kaikkine elävine olioineen, jotka syntyen ja kuollen lakkaamatta vaihtuvat.

Ei ole sillä edes sellaistakaan viehätyksen muotoa ja varjoa kuin on harhaan vievillä synneillä. Niinpä ylpeys tavoittelee ylevyyden tapaista, koska Sinä, Jumala, yksin olet kaikista ylevin. Kunnianhimo hakee vaan mainetta ja kunniaa, koska Sinä yksin olet kunnioitettava yli kaiken ja kautta kaikkien aikojen. Esivallan edustajat tahtovat ankaruudella herättää pelkoa; mutta kuka muu on peljättävä kuin Sinä Jumala yksin? Sillä milloin, missä, minne ja kenen kautta voisi niitäkään käsistäsi riistää?

Irstailijat tahtovat hyväilyllä herättää rakkautta; vaan eipä ole mitään Sinun rakkautesi vertaista, eikä ole mitään terveellisempää rakastettavaa kuin Sinun totuutesi, joka kauneudessa ja kirkkaudessa verrattomasti voittaa kaiken muun.

Uteliaisuus tekeytyy tiedonhaluksi, koska Sinä olet kaikkitietävä. Tietämättömyyskin ja tyhmyys kääriytyy vilpittömyyden ja viattomuuden vaippaan, koska ei ole ketään eikä mitään niin vilpitöntä kuin Sinä.

Mitä oisi niin viatonta kuin Sinä? Sillä pahojakaan et vainoa Sinä, vaan heidän omat tekonsa. Laiska teeskentelee levollisuutta, mutta missä on taattua lepoa paitsi Herrassa?

Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä; mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki. Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä? Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?

Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.

Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.

Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua? Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja vankinakin käyttää hivenen vapautta?

Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva, ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?

Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.

Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin, minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.

Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut — sen tunnustan — niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.

Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan, rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut laupeuttasi?

Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin sairastumasta.

Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin entistä kurjemmaksi.

Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa, joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa, syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin", hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.

Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin? Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo sitä katsella.

Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin hyvä on.

Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja sain sieluuni — sammumattoman janon.

Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset

Подняться наверх