Читать книгу Pamela vainottuna - Samuel Richardson - Страница 6

Minulla on suurta murhetta, ja hiukan lohtuakin, ilmoitettavana teille. Murheena on se että hyvä emäntäni kuoli siihen viime kerralla mainitsemaani sairauteensa ja jätti poislähdöllään syvän kaipuun: hän oli herttaisen sävyisä rouva ja ystävällinen kaikille meille palkollisilleen. Suuresti pelkäsin, että kun hänen armonsa oli ottanut minut erityiseksi yksityisavukseen, nyt joutuisin jälleen aivan hoivattomaksi ja häätyisin palaamaan teidän ja äiti-rukan luokse, joilla on kylliksi huolta omasta elannostanne. Ja kun armollisen rouvan suopeus oli toimittanut minulle kirjoitustyötä ja tilinpitoa, tehnyt minut hieman harjaantuneeksi neulan pitelijäksi ja muutenkin antanut minulle asemani yläpuolelle kuuluvaa kehitystä, niin ei olisikaan jokainen perhe kyennyt suomaan Pamela-poloisellenne soveliasta paikkaa.

Mutta Jumala, jonka laupeutta olemme omassakin kohdassamme saaneet niin usein kokea, johdatti hyväsydämisen valtiattareni mieleen juuri tuntia ennen kuolemaa suositella nuorelle herralleni kaikkia palvelijoitansa, yksitellen; ja minun vuoroni tullessa (kun nyyhkytin ja vaikersin hänen päänalusensa ääressä) hän sai sanotuksi ainoastaan: "Rakas poikani!" ja siihen sortui ääni, mutta tointuessaan hän sitte lisäsi: "pidä mielessäsi Pamela-parkaani". Ne olivat hänen viimeisiä sanojaan. Oi kuinka silmäni vettyvät! Älkää ihmetelkö tämän paperin tuhrautumista.

Niin, mutta Jumalan tahdon täytyy tapahtua! Ja niin tulee se lohdutus, että minulle ei käy pakolliseksi palata sinne rakkaiden vanhempieni rasitukseksi! Sillä nuoriherra lupasi: "Minä otan pitääkseni huolta teistä kaikista, hyvät neidot. Ja mitä sinuun tulee, Pamela" — ja hän tarttui käteeni, niin, hän otti minua kädestä kaikkien nähden — "tahdon rakkaan äitini tähden olla sinulle ystävä, ja sinä saat hoitaa liinavaatteitani". Jumala häntä siunatkoon! ja rukoilkaa te, isä ja äiti, minun kanssani siunausta hänelle; sillä hän on lahjoittanut vuoden palkan ja surupuvun kaikille hänen armonsa palkollisille, ja kun minulla ei ollut vielä mitään palkkaa, koska hänen armonsa oli sanonut sen järjestävänsä niinkuin osoittaisin ansaitsevani, käski hän talouden hoitajattaren laitattaa minulle surupuvun samalla kun toisillekin ja antoi minulle omakätisesti neljä kultaguineaa ja muutamia hopearahoja, jotka olivat vanhan rouvan taskussa hänen kuollessaan. Siinä hän sanoi, että jos olin hyvä tyttö, ja uskollinen ja ahkeroitseva, hän olisi minulle ystävä, äitinsä tähden.

Niinpä lähetänkin tämän mukana ne neljä guineaa teidän mukavuuttanne varten, sillä Kaitselmus ei täällä jätä minua puutteeseen: osalla voitte siis maksaa jonkin vanhan velan ja toisen osan käyttää olonne huojentamiseen. Jos saan lisää, niin varmastikin on velvollisuutenani ja tulee huolekseni rakastaa ja helliä teitä kumpaistakin, jotka olette minua rakastaneet ja hellineet silloin kun minusta ei ollut tekemään mitään hyväkseni. Ne saa tuoda meidän palvelijamme John, jolla on käyntiä sinne päin: mutta hän ei tiedä, mitä käärössä on, sillä minä sinetitsen lähetykseni sellaiseen pieneen pillerirasiaan, joita hänen armollaan oli, ja kiedon rahat tiukasti paperiin, jotta ne eivät helise. Ja varokaa te avaamasta rasiaa hänen nähtensä.

Minä tiedän, rakas isä ja äiti, että minun täytyy tuottaa teille sekä surua että mielihyvää, ja pyydän siis vain rukoilemaan Pamelanne puolesta, joka tahtoo ainiaan olla kuuliainen tyttärenne.

Nyt jouduin ihan tolkuttomaksi säikähtymään, sillä vastikään, juuri kun taitoin tätä kirjettä kokoon rouvavainajan pukuhuoneessa, astuikin nuoriherra sisälle! Kuinka minä peljästyinkään! Käännyin kätkemään kirjettä poveeni, mutta nähdessään minun vapisevan kysyi hän hymyillen: "Kenelle sinä olit kirjoittamassa, Pamela?"

"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sopersin minä sekaannuksissani, "suokaa minulle anteeksi! — isälle ja äidille vaan".

"No, annahan siis nähdä, kuinka pitkälle olet kehittynyt kirjoittamisessa", sanoi hän.

Voi kuinka minä olin häpeissäni! Hän otti kirjeen sen enempää virkkamatta, luki läpi ja antoi takaisin, jolloin minä toistin: "Pyydän, teidän arvoisuutenne, suokaa minulle anteeksi!" En kuitenkaan tiedä, mitä olisi saattanut lukea siinä viakseni, sillä hän on aina täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, ja miksi olisi häntä pahastuttanut, että minä samaten muistin teitä! Eikä hän ollutkaan vihoissaan, sillä hän tarttui käteeni ja haastoi:

"Teet hyvin, Pamela, ollessasi hyväsydäminen iällistä isääsi ja äitiäsi kohtaan. Minulla ei ole mitään muistuttamista siitä, että kirjoitat tällaista viatonta — joskin sinun pitää punnita, mitä meidän perheemme asioita kerrot ulommaksi. Ole uskollinen ja ahkera, ja tee mitä sinulta sopii odottaa, niin yhä paremmin pidän sinusta silloin." Ja sitte hän jatkoi: "Mutta sinullahan on perin sievä käsiala, Pamela, ja oikokirjoituksesikin välttää. Kelpo äitini huolenpito sinun opiskelustasi ei näy menneen hukkaan. Hänellä oli tapana sanoa, että lukeminen viehättää sinua; saat kyllä tutkia hänen kirjojaan edistyäksesi, kunhan pitelet varoen."

Minä en muuta kuin niiailin ja itkin, ja olin aivan hämmennyksissäni hänen hyvyydestänsä. Totisesti hän on herrasmiesten parahin, luulen — mutta tästähän pyrkii sukeutumaan toinen pitkä kirje, joten lisään ainoastaan, että olen aina teidän kuuliainen tyttärenne,