Читать книгу Pamela vainottuna - Сэмюэл Ричардсон - Страница 1

Mikään ei estä lukijaa häiriintymättömästi tutustumasta tähän teokseen niinkuin tavalliseen "suuren yleisön romaaniin", ilman minkäänlaista ennakkovalmistelua, vaikka se ilmestyykin maailmankirjallisuuden vakaantuneita huippusaavutuksia edustavassa sarjassa, jollaisessa yleensä tarvitaan nykyaikaista johdantoa iäkkään esityksen pohjaksi. Pyylevän lontoolaisen kirjanpainajan tuote ei ole vieläkään erityisemmin vanhentunut käsittelyltänsä, eikä sen yleisinhimillinen sisältö kaipaa kääntäjän reunamuistutuksiakaan, paikallisvärityksen tai ajanviitteiden lisävalaistukseksi; sellaista asiatieto-luetteloakin klassillinen kirjallisuus kyllä enimmiten vaatii ollakseen täydesti tajuttavaa meidän päivinämme.

"Pamelan" lukijalle, kuten sanottu, ei tarjoa mitään välttämätöntä alkuopastusta se selvitys, että hän täten tulee tuntemaan maailman runsaimman kirjallisuudenhaaran lähtökohdan – romaaneista ensimäisen. Jos hänen luonnonlaatunsa on siinä vireessä, että Richardsonin henki löytää vastakaikua, niin tämä historiallinen seikka vain hiukan kartuttaa lukemisen tuottamaa mielihyvää, – ja toisaalta taasen on myönnettävä, että se tuskin on riittävä kannustin niille, jotka ilman tuota myötätuntoisen ymmärtämyksen edellytystä tahtoisivat pelkästä uteliaisuudesta väkisinkin tarkata läpi näin laajan teoksen. Mutta kun kaikki inhimillinen työskentely on edistyväistä laadultaankin, joten myös romaaneja on saatavissa sisällöltään ja rakenteeltaan etevämpiä kuin "Pamela", on tämän kirjan yleisestä asemasta huomautettava maltillisille tutkijoille, jotka haluavat ottaa selkoa lukemistonsa "klassillisuuden" perusteista ja saada yhtenäistä käsitystä ihmiskunnan henkisen luomistyön päävaiheista. Edustavimpia kaunokirjailijoita ja heidän merkitystänsä opiskellessaan ei voi sivuuttaa nykyaikaisen romaanin keksijää.

Samuel Richardsonin (1689-1761) rauhallinen elämänura on muutamalla sanalla novellinmainittu. Hän oli maalais-puusepän poika ja sai kaikeksi opilliseksi sivistyksekseen vain kyläkoulun tiedot, paitsi mitä satunnaisesti tuli myöhemmällä tutustuneeksi aikansa kirjallisuuteen. Pienestä pitäin sävyisänä ja hempeäluontoisena hän viihtyi paremmin tyttöseurassa kuin vallattomien poikien parissa, ja hän huolitteli nuorten ystävättäriensä rakkauskirjeitäkin kuntoon ensimäisenä ituna vanhuutensa kirjalliselle tuotannolle. Hän joutui seitsemäntoista ikäisenä Lontooseen kirjanpainajan oppiin, edistyi rehellisyydellä, uutteruudella ja hyvällä liikemies-älyllä, perusti oman kirjapainon, meni naimisiin entisen isäntänsä tyttären kanssa ja vaurastui vuosi vuodelta yhä huomattavampaan porvarilliseen asemaan. Hänen leppoisa olemuksensa saavutti runsaan ystäväpiirin, ja kun hän usein autteli asiakkaitansa – painatustöiden tilaajia esipuheiden ja omistuskirjoitusten kyhäämisellä kaikenlaatuisiin kirjasiin, sattui kerran niinkin, että pari kirjakauppias-ystävää pyysi häntä sommittelemaan "maittavaan muotoon" sarjan kotoisia kirjeitä, jonkunlaiseksi tavallisiin elämänsuhteisiin käytännölliseksi kaavioksi.

Richardsonilla oli silloin jo kuudes ikäkymmen alulla, kun hän ryhtyi tähän tehtävään, joka aavistamattomasti ikuisti hänen nimensä. Hänen onnellisena aatoksenaan oli antaa "kirjemalleille" syvempää inhimillistä mielenkiintoa siten, että kokoelmalla olisi yhtenäinen koossapitävä juoni ja opettavainen moraali. Ja kerran käytyänsä käsiksi työhön hän lämpeni laventamaan kuvailuansa ja menetti piankin näkyvistään alkuperäisen tarkoituksen. Sellaisesta satunnaisesta sysäyksestä on monta muutakin kirjallisuuden merkkituotetta sukeutunut – sitenhän esim. Dickensin ensimäinen suurteos "Pickwick-kerhon paperit" sai alkunsa tilauksesta, jonka piti toimittaa hupainen teksti muutamiin urheiluelämästä valmistettuihin kuvalaattoihin. Ihan läheltä Richardsonia on mainittavissa samanlaisena tapauksena, että romaanikirjallisuuden toinen uranaukaisija, Henry Fielding, joutui tälle alalle vain tahtoessaan tehdä pikku pilaa "Pamelasta".

Tämä kirjeromaani nimittäin oli Richardsonin kolmikuukautisen työn tuloksena. Sen toiminta on varsin yksinkertainen – meistä sitäkin enemmän, kun kirjanpainajamme romaani sai suunnattoman määrän suoranaisia jäljittelijöitä, joiden jäljittelijöitä on kaikkialla työssä vielä tänä päivänä. Mutta "Pamela" osoittausi aikalaisilleen uudeksi ilmestykseksi ja saavutti tässä ominaisuudessaan aivan tavatonta suosiota; vuoden kuluessa myytiin viisi painosta – siihen aikaan poikkeuksellinen menekki —, ja varsinkin naiset olivat hurmaantuneita kirjaan, ihan palvoen sen tekijää. Richardsonin viimeiset vuodet vierivät kunnian ja maineen sädekehässä, jonka loistetta lisäsi erityisesti vielä onnistuneempi romaani "Clarissa" (1748). Sitä ennen oli hän antanut houkutella itsensä kyhäämään "Pamelalle" jatkonkin, jossa päähenkilö esitetään avioliiton koettelemuksista suoriutuvana; tämä toinen jakso on kaikin puolin eri kirja, eikä tekijänsä tasalla. Vähemmin onnistunut on myös neljäs romaani, "Sir Charles Grandison", jossa – yhäti kirjetyylillä – esitellään Pamelan miehinen vastine. Richardsonia yleensä kuvataan tältä loistoajaltaan "pönäkäksi, punakaksi, turhamaiseksi, arkipuheiseksi pikku mieheksi". Voisi ajatella, että tässä on jotakin puolueellisuutta sen kiistan vaikutuksesta, joka syntyi hänen ja Fieldingin "leirien" kesken: mutta kaikesta päättäen hän ei tosiaan ollut mikään varsinainen henkevyyden edustaja, ja tuon vakinaisen naispiirin ainainen rajaton ihailu luonnollisesti teki tehonsa vaillinaisesti koulittuun porvarissieluun, – hänellä ei edes ollut meidän päiviemme Paul Bourgetin sisäistä ylemmyyttä ihastelijattariinsa verraten.

Silti "Pamelasta" koitui nykyaikaisen romaanikirjallisuuden perusteos, kuten sanottu; se esiintyi eri kehitysasteena kirjallisessa sepittelyssä eikä vain enemmän tai vähemmän pysyväisesti menestyneenä saavutuksena jo valmiiksi suuntaillulla kerronnan alalla. Ainoastaan tämä kirjallisuushistoriallinen merkitys on säilyttänyt Richardsonin esikoisen suurten uudempien edistysten rinnalla.

Näytelmä ja varsinaisen runouden päähaarat eepos ja lyriikka – ovat meille periytyneet oleellisissa piirteissään jo esihistoriallisilta ajoilta ja ammoin nostattaneet esiin kaikkein korkeimman tason mestareita. Kolmas niistä päämuodoista, joihin kaunokirjallinen luominen muovailee mielikuvituksen ainehistoa, – romaani, – ei ainoastaan jäänyt myöhäisimmäksi synnyltään, vaan vieläpä polveutuu siis vasta vuodelta 1740! Tahi jos hyvinkin laveasti tulkitsemme sitä todella venyvää käsitettä, jota nyttemmin romaanilla ymmärretään, emme kuitenkaan pääse muutamaa vuosikymmentä tuonnemmaksi, tämän kertomislaadun ensi alkua etsiessämme. Se ilmiö tuntuu nyt jälkeenpäin ajatellen omituiselta, kun tarinoiminen silti varmastikin on maailman vanhin taiteellinen kyky ja syvimmälle juurtunut ihmissydämeen. Saaneehan pitää selvänä, että ammatillisiakin jutustelijoita esiintyi jo ennen kuin järeimpiäkään luolapiirroksia kiveen kaiverrettiin. Kaikki varhaisin runous on pelkästään kertomista erityiseen poljentoon ja somisteluun sovitettuna. Tarinat, jutut, kertomukset ovat lapsen heräävän mielen ensimäisenä kirjallisena harrastuksena. Mikä siis pidätteli romaanin kehittymistä, vaikka se kaikista kirjallisista kertomisen tavoista tuntuu suullista juttelua likeisimmältä?

Syyksi ei näy olevan esitettävissä muuta kuin että näytelmä ja runous olivat kaunokirjallisen luomistyön ehdottomasti innoittavimpina muotoina päässeet kaikkivoittavaan vauhtiin niin pitkäksi aikaa kuin niillä vain riitti uutta elinvoimaisuutta kunkin aikakauden täydeksi viehäkkeeksi. Ne olivat vanhana sivistyskautena ja jälleen uudennuksen (renesanssin) herätessä yksinomaan vetäneet kaunokirjailija-kykyjä puoleensa ja tyydyttäneet sitä valiopiiriä, jolla oli tilaisuutta ja halua taidenautintoon. Ainaista kehittelyä ja kilvoittelua täytyi kuitenkin yhä tiheämpään ilmenevän ehtymyksen ja rappeutumisen seurata, niinkuin ihmiskunnan sivistyshistoria lakkaamatta jatkuu aaltoliikkein. Silloin kohdistettiin harrastusta aivan uusienkin sepitystapojen kokeiluun, ja askel askeleelta näemme maailmankirjallisuudessa romaanin ensi aihelmien ilmestyvän ja täydentyvän, kunnes se ilman Richardsoniakin olisi epäilemättä jo pian esiintynyt nykyisessä hahmossa jommallakummalla puolen Englannin Kanaalia, missä tämä virtaus viimeksi oli parhaiten voimistunut.

Toisaalta sitä yrittelyä suoranaisestikin muodosteli kaikki muu inhimillinen kehitys. Näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi, varhaisempi runous samaten suullisesti lausuttavaksi; mutta kun keskiajan lopulla pääsi yleinen sivistysliike leviämään kirjapainotaidon keksimisen avulla, siirtyi esilukemisen sijalle itselukeminen: käsikirjoitusten syrjäytyessä painettujen kirjojen tieltä piankin ihan katosi se viimeinen muoto, jolla runous oli koettanut tyydyttää uutuudenvaatimuksia – runoromaani —, ja vanhoja aiheita oli sommiteltava sellaisiin muotoihin, jotka eivät lainkaan perustuneet lausunnallisiin kauneuksiin, sekä sellaisiinkin, jotka olivat helposti tajuttavia vähäisemmän yleissivistyksen saaneille, lukutaitoisten enemmistölle; tämän elpyvät henkiset harrastukset eivät myöskään voineet käyttää hyväkseen teatteria lainkaan siinä määrin kuin entinen suppea yleisö. Lisäksi osoittausi suorasanainen esitys ehdottomasti soveliaammaksi uusille aiheille kuin näytelmä ja runous, joiden aihepiiri on luonnostaan jotensakin tarkoin rajoitettu ylevään ja (huvinäytelmän) naurettavaan, kykenemättä tehoisasti laajentautumaan ihmiskunnan valtavan keski-enemmistön elämän esittämiseen, joskin sitä on meidän päivinämme yritelty. Tätä taasen kaipasi yhäti voimistuva kansanvaltaisuuden henki. Suorasanaisen sepittelyn erityisiä aiheita kartuttivat ja vilkastuttivat myös suuret löytöretket seikkailurikkauksillaan ja oudoilla toimintanäyttämöillään.

Tämänlaisista yleisvaikutteista juontuu romaanimme synty. Mutta mitä lopulta tarkoitamme romaanilla, voidaksemme puhua sen ensimäisestä varsinaisesta edustajasta?

Itse sana on kotoisin Ranskasta, missä nykyaikaisen romaanin edelläkävijät runsaimmin kehittyivätkin. Se on nimisanaksi muuttunut laatusana, jolla ensimältä ilmaistiin kaikkea kansankielellä sepitettyä, vastakohtana latinankieliselle kirjallisuudelle, – ja kun tieteellistä tutkistelua kauvan keskiajallakin julkaistiin yksinomaan "kansainvälisellä kielellä", jäi kansalliskielen käsiteltäväksi nimenomaan ei-tieteellinen eli mielikuvitukseen perustuva tuotanto, jossa siihen aikaan esiintyivät huomattavimpina edellämainitut "runoromaanit". Sama nimi ulotettiin sittemmin syntyneeseen suorasanaiseen kerrontaan, ja myöhempi käytäntö on vähitellen supistanut romaani-sanan varsinaista merkitystä kirjallisen tutkimuksen luokittelussa. Nykyisen pääpiirre-määritelmän mukaan romaani on yhtenäinen suorasanaiseksi sepitetty laajahko kertomus, joka esittää yhden tai useamman henkilön ("sankarin", "sankarittaren") kehitystä ja kohtaloa heidän määrättyyn suuntaan tapahtuvan pyrintönsä alusta tämän päättymiseen asti – kuten sankarin rakastumisesta häihin tai kuolemaan saakka. Romaanin tulee tällöin yleensä sisältää runsaanlainen sarja samaan toimintajuoneen punoutuvia tapauksia, tuon yhteyden kuitenkaan olematta niin ankarasti rajoitettua kuin näytelmän rakenteessa. Pelkästään jo suorasanaisella asullaan romaani siis eroaa toisesta naapuristaan eepoksesta ja laajuutensa puolesta jotenkuten (mutta paljon rajamuotoja esiintyy) toisesta, – novellista, jonka tulisi kuvaellen kertoa yksityinen tapaus, erillisempi vaihe, mielenkiintoinen, uudenlaatuinen [Tästä novellin nimitys, merkiten "uuteloa", joksi se meidän kaunokirjallisuutemme äskeisinä alkuvuosina käännettiin, vaikka tämä suomalaisuusharrastuksen tulos ei valitettavasti päässyt yleiseen käytäntöön.], yllättävä ihmiselämän ilmiö. Romaanisepittelyn syntyä eritelläksemme on meidän kuitenkin lisättävä, että romaanilta on johduttu vaatimaan erikoista sielullista syvällisyyttä, sattuvalta tuntuvaa henkilö- ja luonnekuvausta, tarkkaa tunteiden tapailua sekä viimein myös romaanin toimintakautta vastaavaa olojen ja tapojen havaannollistuttamista, kuten todenmukaista paikallisväritystäkin ja luonnontunnetta. Englanninkielisessä osassa maailmaa ja Espanjan kirjallisuudessa ei nimityksen uusi merkitys ollenkaan kotiutunut, vaan nykyinen romaani sai novellin nimen, jälkimäisen käsitteen tullessa ilmaistuksi toisin.

Tällaisenaan ajatellessamme romaania me Richardsoniin pysähdymme, samalla nähden moninaisia alkukehityksen asteita, joiden säilyviin piirteisiin hän liitti vain yhden tärkeän lisän, tullessaan siten luoneeksi sen esitystavan, jota usein erikseen nimitetään "perheromaaniksi", kun tahdotaan lyhyeen määritellä se eroon niistä vanhemmista sepittelyn muodoista, joilla kirjallisuushistoriassa on samasta juurisanasta saatu yhdysnimi; arvostelevan tutkimuksen ulkopuolella taasen sanotaan nykyään "romaaniksi" melkein mitä hyvänsä kaunokirjallisuutta, mutta se sikseen. Ainoakaan varhaisemman suorasanaisen kerronnan neljästä suuresta ja kaikissa sivistysmaissa mitä ahkerimmin viljellystä päähaarasta ei lähene nykyisen romaanin olemusta.

Se novelli, jonka Italia loi 14. vuosisadalla (Boccaccion "Decamerone"), vastasi meidän kertomus- tai jutelma-käsitettämme, – novelli nykyisessä merkityksessään on romaania nuorempi, – ja sellaisena se kyllä on edistänyt romaaninkin kerrontavilkkautta. 1400-luvun loppupuolelta kukoistukseen päässyt ritariromaani – peruskirjanaan portugalilainen tai espanjalainen "Amadis Gallialainen", italialaisen Sannazaron "Arcadiasta" v. 1502 sukeutunut paimenromaani ja espanjalaisen kertoelman "Lazarillo Tormesilaisen" samaan aikaan alottama veijariromaani taasen olivat rakenteeltaan vain hyvinkin mielivaltaisesti jatkeltuja seikkailusarjoja, käsittelyltään jättiläiskertomuksia ja -kaskuja tai kokoelmia. Ne olivat pohjaltaan yksinkertaista ja ulkokohtaista kertoilua, ulkonaisesti vaikuttavaa ja vailla kokonaisuudeksi kiertyvää toimintajuonta, jossa tapaukset liittyisivät henkilölliseen kehitykseen ja kuuluisivat tämän edustaman perusajatuksen välttämättömään esillesaamiseen.

Ritari- ja paimenromaani eivät muuten oikeastaan laisinkaan kuvanneet todellista inhimillistä elämää, jota uusi romaani yhä uskollisemmin esittää aihe-alanaan. Edellinen sepitteli ylettömästi ihannoitujen haaveluomuksiensa tiliin uskomattomia mainetöitä, joissa henkimaailmakin esiintyi mukana, ja paimenromaanin "henkilöt" olivat tunnelmoimishaamuja: nämä asetettiin aivan sovinnaisesti kaavaillun luonnon helmaan harjoittelemaan loputtomia hiutuvan lemmen ja hienostelevan kauneudenrakkauden keskustelemuksia, jotka parhaasta päästä ilmaisivat kirjoittajan lukeneisuutta. Nämä yleensä runoelmilla kukitetut sepitysmuodot sulausivat sittemmin yhteen, muodostuen ylimykselliseksi, sievisteleväksi ja haaveksivaksi salonkikirjallisuudeksi, joka parhaiten kukoisti Ranskassa, markiisitar de Rambouilletin seurapiirissä 1600-luvun ensi vuosikymmeninä; mutta sekään kehitys ei erityisesti tähdännyt meidän romaaniimme, tuntuvammin ilmeten yhäti ulkonaisessa: sepittelyn suunnattomasti paisuvassa laajaperäisyydessä, kun kuluneita aiheita kyettiin koristamaan vain yltyvään monisanaisuuteen johtavalla tunteilun tehostamisella, joka samalla vaati rungokseen ainiaan lisääntyvää tapahtuma- ja tilannejaksoittelua sekä vaihtelukseen kaikenmoisia irrallisia jutelmia jonkun toimivan henkilön suuhun sovitettuina. Nykyaikaisen tutkijan on mahdoton enää perehtyäkään tähän hautautuneeseen tuotantoon; mitä sen ajan joutiot jaksoivat ja ehtivät lukea, siitä antaa käsitystä maininta, että esim. La Calprenèden suosittu "Cléopâtre" ilmestyi kolmenakolmatta tavallisen nykyromaanin kokoisena nidoksena ja neiti de Scudéryn "Grand Cyrus" – toinen enimmin levinneitä siitä piiristä – 7,000-sivuisena.

On vaikea puhua näistä mahtipontisista, ritarillisista, sirostelevista tekeleistä vakavasti. Jos yrittää lyhyimmiten selostaa tuollaisen tuotteen "juonta", niin se tuntuu ilvehtimiseltä. Niiden oleellisena lisänä kirjallisuuteen oli yrittely eritellä ja esittää miesten ja naisten luonnonlaadun nopeita tunne-elähdyksiä; juuri tätä romaanin puolta kehitteli sitten edelleen Richardson, ja sitä tietä on meidän aikamme realistinen sielullisuudenkuvaus päässyt pitkälle. Mutta huomautettava on myös siitä haitallisesta vaikutuksesta, jota tuo peräti teennäinen kirjallisuudenhaara on saanut tuntumaan tähän päivään asti vuoropuhelun teatraalisuutena ja kamarisommitteluna sekä "sankarin" tai "sankarittaren" ei-ihmisellisenä ihannoimisena; todellisuusharrastus ja järkevämpi huomioitseminen ei ole näitä luontevuuden puutteita vielä kokonaan häivyttänyt monien johtavienkaan kirjailijain tuotannosta, kun heidän lukemistossaan on yhä tarttumusta niistä. Melkoisessa määrin on keskustelu vielä deklamationia esim. Walter Scottin historiallisissa romaaneissa, joissa myös on näytteitä runokukittelusta ja irtokertomuksista, ja vanhanaikaisen värittömän ihannesankarittaren saatamme tavata niinkin myöhäisellä mestarikertojalla kuin Thackeraylla ("Turhuuden markkinain" Amelie). Ja vain vähitellen on romaani ylimalkaan supistunut kooltansa; todellisuustajun tuottaman ytimekkään sanonnan lisäksi ja taiteellisuustunteen kehittelemän kiinteämmän rakenteen ohella on tähän toisaalta pakoittanut se seikka, että nykyajan hyörinässä on ihmisillä vähemmän malttia ja tilaisuutta kovin eepillisestä esityksestä nauttimiseen.

Englannissa, uuden romaanin aluksi vallitsevassa tyyssijassa, on vasta äskettäin (1880-luvulla) vapauduttu kolminiteisen romaanirakentelun kaavasta; siellähän enimmin voimistuikin n.s. romanttinen hengensuunta, joka kirjallisuudessa suosi kaikkinaisten tyylillisten apukeinojen runsautta ja höllempää toiminnan yhteyttä. Mutta Ranskassa sai tuo supistus alkunsa jo varhain, juuri noiden jättiläistuotteiden vastavaikutuksena, liittyen n.s. klassilliseen virtaukseen, joka kreikkalaisroomalaisen esitystavan jälleenheräämisenä puolsi käsittelyn asiallisuutta ja oli valloittanut suureksi vaikutusvälineeksensä teatterin – kun sitävastoin Englannissa oli draamakin omista kansallisista alkuvaikutteista itsenäisesti kehittynyt romanttiseksi. Se ranskalainen uudistus suorasanaisen kerronnan alalla loikin ne kolmen kirjailijan teokset, jotka esiintyvät entisen ja nykyisen romaanin suoranaisina välimuotoina; useat tutkijat pitävät näitä jo ensimäisinä uuden ajan romaaneina, varsinkin milloin kansallisylpeys saattaa tuntua tässä käsityksessä mukana. Joka tapauksessa kreivitär de Lafayette, apotti Prevost ja Marivaux edustavat aivan erityistä astetta romaanin kehityshistoriassa.

Suorasanaisen sepittelyn silloisessa päämaassa ei sankarillis-hienosteleva sen paremmin kuin realistinenkaan (veijari)romaani kyennyt pitkäksi aikaa kumpikaan omaa yleisöänsä tyydyttämään. Neiti de Scudéryn lyhemmätkin vanhuudentuotteet – v:n 1660 jälkeen – saivat yhä vähenevää menekkiä, ja Furetièresin "Porvarisromaanin" ilmestyttyä veijarikirjallisuuden lähimpänä askeleena nykyromaania kohti v. 1666 tuntui harrastus tätäkin tavattoman vilkkaasti suosittua tapakuvailua kohtaan huomattavasti laimentuneen. Toisessa lajissa lopultakin kylläännytti mahdottomuuksien ja teennäisyyksien tulva, toisesta puuttui sitä haaveellista, tunteellista ainesta, jota ajanvietelukemiseen sentään jossakin määrin kuuluu. Mitä toisen lajin edustajilla oli liiaksi, sitä ilmeni kovin niukasti toisaalla. Oli tullut uuden kertomislaadun vuoro, ja kreivitär de Lafayetten ansioksi on tunnustettava psykologisen eli sielunelämää esittävän romaanin synty.

Sielulliseen syventymiseen oli ranskalaisessa kirjallisuudessa tosin jo varemminkin pyritty, vuosisadan alkupuoliskolla, eräissä d'Audiguierin, Duverdierin, Mareschalin ja du Bailin kaunokirjallisissa tuotteissa, joissa senaikuisen toisiaansaseuraamisen mukaisesti kaikissa on aiheena sama ongelma: keimaileva, oikullinen nainen, jonka luonnetta koetetaan eritellä, mutta vielä kutakuinkin paimenromaaniympäristöön asetettuna. Että nimenomaan kuitenkin oltiin pyrkimässä uuteen romaanimuotoon, siitä on todisteena muuan de Puren satiirissa esiintyvä huomautus: sen henkilöistä eräs esittää, että valtaanpäässeiden romaanien sijaan pitäisi saada uusi laji, joka ulkonaisten tapausten asemesta kuvailisi sisäisiä, sielullisia vaiheita – minkä kreivitär de Lafayette toteutti "Kleven prinsessassa" v. 1678. Ja toisaalta vaikutti tähän heräävään sielunelämän harrastukseen se kaihomielisyyden muotitauti, joka samaan aikaan sai etevimmän ilmauksensa kirjekirjallisuudessa.

Siro ja henkevä kirjetyyli oli saanut vauhtinsa venetialaisesta kardinaalista Pietro Bembosta 1500-luvulla ja muun italialaisen hienostelun mukana kulkeutunut Ranskaan Katarina di Medicin hoviseurassa. Kaikenlaatuisia kulttuurikysymyksiä käsittelevä kirjetuotanto sai markiisitar de Rambouilletin piirissä, johon myös kreivitär de Lafayette kuului, mainehikkaiksi kehittäjikseen J. L. Balzacin, Voituren ja rouva de Sévignén, jonka viimeksimainitun sepitelmät tältä alalta sukeutuvat erinomaisen vilkkaaksi elämän ja ihmisten kuvailuksi, paljon vaikuttaen myöhemmän romaanin elävyyteen. Montesquieun "Persialaiset kirjeet" v:lta 1721 on jo tavallaan kirjeromaani, vaikkakin vain ulkonaisesti kaunokirjallinen ja olemukseltaan kuuluva siihen suoranaisen satiirin luokkaan, jota Rabelais, Cervantes ja Swift olivat veijariromaanista kehitelleet erityiseksi kirjallisuuden haaraksi.

Varsinaisena tunteen ja muun sielunelämän välineenä sai kirjesepittely eri edustuksensa, parhaana innoituksenaan muuan aivan pienoisena kirjasena v. 1669 ilmestynyt ranskalainen käännös n.s. "Portugalilaisen nunnan kirjeistä"; uudemman ajan tutkimusten mukaan oli niiden kyhääjä fransiskaaninunna Marianna Alcofarado, ja ne ovat todelliselle henkilölle kirjoitettuja. Nämä välittömän tunnekuohun vallassa syntyneet naissielun syvyyksien ilmaukset vaikuttivat ihan ilmestykseltä, ja esim. Rousseau sittemmin kirjeromaanissaan "Uudessa Heloisessa" nojasi yhtä paljon tähän vihkoseen kuin Richardsonin vankkoihin Pamela-niteisiin. – "Vanha" Heloise oli samojen portugalilaisten kirjeiden ansiosta herättänyt uuden harrastus-innon: Abaelardin ja Heloisen liikuttava kirjeenvaihto oli käännetty ranskaksi v. 1687, ja runsas lemmenkirje-teoksien sepittely kohosi suureen "kukoistukseen".

Tässä ympäristössä ilmestyi "Kleven prinsessa". Se on todella perin huomattava edistysaskel Rambouillet-koulun esitystavasta; koreat ulkonaiset haavekulissit on riisuttu pois, naiivit luonnottomuudet karsittu järkevällä harkinnalla, ihmeellisyys siirretty sielunilmiöihin. Hienona ja hellyttävänä sielullisten ristiriitojen käsittelynä se kuitenkin on pikemmin meidän novellimme lähtökohta kuin laajapohjaisemman romaanin; ei voi todenperään väittää, että se antaa yksityispiirteisen kuvan jokapäiväisestä elämästä siinä piirissä, johon sen ajatusperäinen ongelmatehtävä on sijoitettu, ja tämän piirin täytyi yhäti olla ylhäisöä, kun ei vielä tajuttu, että silloin suosiossa ollutta mielenylevyyden ja hentomielisen tunteellisuuden esittelyä voitiin saada siitä yhteiskunnan varsinaisesta osasta, josta veijariromaani oli vain koomillisia piirteitä valinnut. Kuvauksena hovipiirin seurustelusta se omalla suunnallaan kyllä edisti todellisuudentavoittelua, jollaiseksi veijariromaanikin oli kehittymässä, ja yhä enemmän edistyy tämä ihmiselämän tutkistelu apotti Prevostin "Manon Lescaut" -kertoelmassa (1733).

Siinäkin ilmenee sama nykyiselle romaanikäsitteelle vielä liian yksipuolinen kohdistuminen tunne-elämään tai oikeastaan yhteen tunteeseen, ja tässä suhteessa se on maailmankirjallisuuden ensimäinen teos jossa todella syvennytään kaikista kaavautuneista rajoituksista vapautuneella taiteella vakuuttavasti erittelemään kiihkeätä rakkautta kaikkivoipana intohimon lieskana, joka joutuu toivottomaan ristiriitaan siveellisten periaatteiden ja porvarillisten kunniallisuuskäsitysten kanssa, samalla kun naisen arvoituksellinen olemus on toimintajuonen pontimia. Yhä lähempänä meidän romaanikäsitettämme ovat jokseenkin samanaikuiset Marivauxin teokset "Mariannen elämä" ja "Talonpoikaisnousukas". Näiden ilmeinen porvarillinen henki – nykyaikainen ajatussuunta – nimenomaan kääntyy yleensä kevytmielistä hienostoa vastaan. On olemassa muuta arvossapidettävää – ja parempaakin – kuin usein vain mahtipontisuudella esitetty sankariurhous ja salonkisievistelynä ilmenevä komea maailmansivistys; porvarillisen piirin vakavat periaatteet, sen rehellisyys, siveät kotiolot, sydämellinen tunteellisuus, luonnollinen esiintyminen, velvollisuudentuntoinen uurastus elämänosansa täyttämisessä ansaitsevat todenmukaista kuvailua kirjallisuudessa mieluumminkin kuin hienosto-elämän korkealentoista haave-ihanteellisuutta, ja paremmin kuin "suuren yleisön" heikkoudet ja muut koomilliset puolet antavat aihetta veijariromaanin satiireille. Kaunokirjalliselta kannalta emme silti tämänkään ranskalaisen kertojan tuotteissa havaitse varsinaisen romaanin monipuolista kuvailumuotoa ja arkielämän tarkkapiirteisyyttä, mutta etenkin "Mariannen" aiheesta tekisi mieli päätellä, että Richardson on jotenkuten välillisesti saanut siitä vaikutusta. Marivaux taasen, kuten muutkin hänen suuntansa silloiset ranskalaiset edustajat, nojautui Englannissa Anne-kuningattaren aikana tapahtuneeseen porvarillisuuden henkiseen nousuun, joka oli siellä kirjallisena virtauksena erikoisimmin ilmennyt "The Spectator"-aikakauslehden luonnekuvauksissa.

Viimeksimainittu kirjallisen sepittelyn laji viimein vie meidät suoranaisesti Richardsoniin.

* * * * *

Kreikkalaisen kulttuurin jälkikaudelta antoivat Theophrastuksen "Luonnekuvat" sysäyksen sille yksilöiden luonteiden tutkistelulle ja määrittelylle, joka 17. vuosisadalla loi eritoten Ranskassa ja Englannissa kaksikin kirjallisen tuotannon haaraa. Toinen näistä perustui myöskin antiikkiin elämäkerta-kirjallisuuteen (Platarkhokseen, Cornelius Nepokseen) ja tahtoi osaltaan tyydyttää vähemmin haaveelliseksi muuttuneen ajanhengen vaatimusta, tämän kaivatessa todenteolla eläneiden miesten ja naisten tunteiden sekä sisäisten ajatusten ja aistimusten erittelyä; siten syntyi nykyinen biografinen ja autobiografinen eli muistelmakirjallisuus, joka pääasiallisesti on tuottanut romaanille vain aiheita, etenkin historialliselle romaanille. Mutta suoranaisemmin vaikutti romaanityypin muodostumiseen se luonnekuvailu, jota alettiin omistaa erityisille ihmisyksilöiden perikuville tai vallitseville inhimillisille ominaisuuksille; se tutkistelu oli viimeksi saavuttanut suurinta sattuvaisuutta ranskalaisen La Bruyèren "Luonteita"-teoksessa v. 1688, kunnes tämän esikuvan perusteella päästiin jo aivan lähelle nykyaikaista romaania Englannissa.

Täällä oli saman vuosisadan kuluessa tullut suureen suosioon tuo oman ajan ihmistyyppien esittäminen lyhyissä kuvailevissa kyhäyksissä, joissa tupakankaupustelijan tai aatelisperheen pöydänkattajan olemusta esitettiin realismiin kehittyvältä kannalta, tosihuomioiden perusteella; La Bruyèren vaikutuksesta muodostui Englannissa erikoinen uusi kerronnan laji, jossakin määrin yhtenäisiä pakinasarjoja; näissä Daniel Defoen – peräti tuotteliaan sanomalehtimiestemme uranuurtajan —, Richard Steelen ja etenkin Joseph Addisonin kehittelemissä kuvaussikermissä esiintyy jatkuvaa suunnittelua, uudestaan samoja henkilöitä, todelliselta vaikuttavaa ja vilkasta vuoropuhelua, arkielämän kirjavien ilmiöiden ja pientenkin piirteiden havaannollistuttamista, syvää tunnetta ja leppoista huumoria, luonnekehitykseen ja luonteen monijakoisuuteen liittyviä ja vauhdikkaasti kerrottuja tapauksia, terveellistä ivaa, luontevan, luonnonmukaisen esitystavan tietoista tapailua, – kaiken kaikkiaan varsinkin Coverley-sikermä jo osoittaa meille nykyisen romaanin päämerkityksen: se ei ole entisaikaisen selostuksen ulkokohtaisuutta eikä vallitsevan tunteen selvittelyä, vaan vähitellen kehittyvää kerrontaa, jossa näkymätön ja kaikkitietävä huomioiden tekijä esittelee todellisia eläviä ihmisiä täydessä ympäristövalaistuksessaan.

Romaaneja ei siten vielä syntynyt, eheän toimintajuonen puutteessa, mutta Richardsonia se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon, autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista: syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi "Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin" pakinasarjoihin.

Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme "Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, – tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen kynäilyyn.

Defoen kuviteltu matkakertomus esittää tavallisen sielunelämän toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi sellaisen kertomislajin, joka esittää tavallista sielunelämää tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin, Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä henkilöitä, jotka tunnemme tuttaviksemme.

Erityisesti juuri autobiografisessa esitystavassa ei enää ulkonainen tapahtuminen ole harrastuksen aiheena, vaan sen tapahtumisen sielullinen heijastus toimivien eli kirjoittavien henkilöiden mielessä. Sellainen esitystapa tavallisesti johtaa suureen toiminnan yksinkertaisuuteen, ja Richardsonin ylen laveiden teoksien varsinainen juoni on helppo selostaa muutamalla rivillä. Mutta nimenomaan kirjeromaani, yhtenä itsekertovan sepittelyn muotona, tarjoaa erityisen edun siinä, että samalla kun tapahtumisen jakso jää sivuasiaksi, tapaukset ja ilmiöt saavat mitä erilaisinta valaistusta useinkin laajalle haarautuvassa kirjeenvaihdossa eri henkilöiden kesken, ja taitavasti käyteltynä tämä saman asian erilainen esittäminen ja arvosteleminen antaa mielenkiintoisen havaannollista selvyyttä kunkin henkilön yksilöllisyydestä.

Harjaantuneelle ammatilliselle kirjeidenkirjoittajallekin tämä sepittelyn laji silti luonnistui niin tavatonta mielenkiintoa herättävästi vain sen johdosta, että hän samalla oli peräti "kotiutunut" säveän ja terveluontoisen naisolemuksen tuntija. Naisten ystävyys ja likeinen luottamuksellisuus oli ollut hänen seuranaan pienestä pitäen, ja nykyisten romaaniemme sankaritarten alku-ilmiöinä hänen romaaniensa naishenkilöt hämmästyttävät meidänkin päiviemme lukijaa sillä luonnollisuudella ja yksilöllisellä elävyydellä, joka hänen aikalaisilleen oli sellainen ihme, että skeptillinen ranskalainen valistusfilosofi Diderot saattoi verrata kirjanpainajaamme Homerokseen ja Moosekseen! Tuskin mikään maailmankirjallisuuden teos, "Robinson Crusoeta" lukuunottamatta, on niin nopealla vauhdilla valloittanut koko sivistysmaailmaa kuin "Pamela" ja sitä seuranneet muut Richardsonin romaanit, ja ani harvalla ihmishengen saavutuksella on ollut niin laajakantoista vaikutusta kirjallisuuden kehittymiseen kautta aikojen.

Rousseaun "Uusi Heloise" sai suoranaisimman sysäyksensä "Pamelasta" ja tuntui vuorostaan laajalti Ranskassa ja Saksassa, niinkuin sitte samasta lähteestä syntynyt Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" taas nostattivat vastakaikua Italiassa (Foscolon "Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet"), Unkarissa ja muualla. Wielandin "Aristippos" ja Hölderlinin "Hyperion" ovat "Pamela"-satoon kuuluvia kirjeromaaneja, Lessingin näytelmä "Miss Sara Sampson" on muodostettu Richardsonin "Clarissasta", "Sir Charles Grandisonin" mukaan kirjoitettu on Musäuksen "Toinen Grandison", j.n.e. Näiden teoksien välityksellä tuntuu "Pamelan" tekijän vaikutus alinomaa meidänkin aikamme romaanituotannossa, mutta suurimman merkityksensä saa tuo kirjallisuushistoriallinen tapahtuma v:lta 1740 nykyisen perheromaanin alkuna eräitten englantilaisten kirjailijain esiintymisen voimasta.

Rousseaunkin romaani, joka läheisimmin liittyy "Pamelaan", kohoaa suuresti sen yläpuolelle oman voimakkaan intohimon kannattelemana; sen rinnalla "Pamelan" pikkumaisen moralisoiva sovittautuminen vanhanpuoleisten kunniallisten englantilaisten porvarisrouvien teepöytää varten tuntuu sellaiselta harkitulta säädyllisyydeltä, joka nykyaikaisessa arvioimisessa jää matalalle. Mutta jo Richardsonin omassa ympäristössä tajuttiin tämä puute, ja niinpä sattui, että jälkimaailma todella saa olla Richardsonille kiitollisempi "Pamelan" heikkouksista: ne antoivat sukkelalle lakimiehelle Henry Fieldingille aiheen pilaromaaniin, jonka päähenkilönä oli olevinaan Pamelan veli Josef (!) niinikään hyveellisyyttänsä puolustamassa. Fielding ajatteli vain sivuhommakseen pikku ilvettä, mutta hänkin lämpeni tehtäväänsä ja otti vaikutuksia myös "Pamelan" ansioista, kuitenkaan käyttämättä kirjetyyliä, – ja nyt oli meidän romaanimme jälleen päässyt melkoisen askeleen eteenpäin kehityskulussaan: "Josef Andrewsin seikkailut" on ensimäinen kaunokirjallinen tuote joka on todella kerrottu hyvin. Fieldingillä ei ole Richardsonin harrasta tunteellisuutta ja naissielun tuntemusta, mutta hänellä on peräti elävien mies-yksilöiden tehokkaan ryhmittelyn taito, erityinen käsittelytapa henkilöiden oman aistimuspiirin ulkopuolella tapahtuvan esillesaamiseksi, ehtymätön huumori ja se vapaa rakenne, joka sittemmin siirtyi englantilaisesta romaanisepittelystä vallitsemaan romaanikirjallisuutta yleensä, ennen uutta realismia, vaikkakaan ei niin väljänä kuin Dickensillä. Fielding on taiteilija, jonka siveellinen elämänkatsomus perustuu maailmantuntemukseen eikä supistu Richardsonin tunteilevan, arkisen ja usein liian käytännöllisenkin siveellisyysopetuksen rajoihin, ja jälkimäinen lopultakin kuvasi enemmän ihmisluontoa kuin ihmiselämää, jonka kirjava vilinä heijastuu Fieldingin tuotannossa.

Nyt olivat romaanituotannon sulut lauenneet; kirjallisuuden kehitys oli kaikkialla joutunut sellaiselle asteelle, että tällä uudella sepittelyllä ei ollut mitään kilpailijaa yleisön suosiossa, ja ihmeellisenä tulvana alkoi mestariteoksia vyöryä varsinkin saarivaltakunnan kirjapainoista. Richardson ja Fielding jatkoivat kilpailuansa, kumpainenkin sai heti peräti kyvykkään sarjan seuraajia, suuri romanttinen heräännys myös otti uuden romaanimuodon yhdeksi välineeksensä kaikissa sivistysmaissa, ja todellisena hyökylaineena otti tämä sepittelyn laji haltuunsa melkein koko kaunokirjallisuuden. Siinä asemassaan se on säilynyt.

Uudemman romaanin monijaksoisesta kehityksestä tulee puhetta sen edustavimpien tuotteiden liittyessä vuoronsa jälkeen tähän suomennossarjaan. Sen aikaisempia ilmauksia on mahdoton täydesti tajuta ilman "Pamelaa", mutta suomentajan on täytynyt yhtyä siihen monen auktoriteetin lausumaan käsitykseen, että tämä siveydestään arka ja hieman kiusallisen järkeväkin pikku neitonen ansaitsee tutustumista myös oman itsensä tähden, vaikka hänellä on peräti laajasanainen esittelijä ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiirettä. Sitäpaitsi: onhan kirjallisuudella kaksinainen suhde elettyyn elämään; se on sekä kuvastin että vapautus. Taannoisina rauhan vuosina oli jännityskirjallisuuden suuri valtakausi; mieli kaipasi vastaelähdykseksi huimia seikkailuja. Nyt olemme kylliksi kokeneet jännitystä, kiihtymystä, melskeitä; niinkuin juuri sotaisimpina aikoina viehätyttiin paimenromaaniin, samoin nyt monikin saattaa hakea kirjallisuudesta rauhaisaa viihdykettä.

"Pamela" ilmestyi alkuaan kaksiosaisena; myöhemmin kirjoitettu lisäys, niinikään kaksiosainen, tunnetaan englantilaisessa kirjallisuudessa nykyään useimmiten nimellä "Pamela naimisissa" – mutta vain nimeltään, joskin siitä on äskettäin otettu uusi painos "Everyman's Library "-sarjaan. Suomennoksessa on katsottu asiallisemmaksi omaksua tämä nimitys alkuperäisen "Pamelan" toiselle niteelle, ja sen mukaan on edellinen saanut nimekseen "Pamela vainottuna", käsitellessään hyvinkin erillistä tapausjaksoa.