Читать книгу Pamela vainottuna - Сэмюэл Ричардсон - Страница 13

RAKAS ÄITI,

No, kirjettäni ei löydy, joten yritän muistella sitä kaikkea ja kerrata niin lyhyeen kuin voin.

Kaikki kävi ylimalkaan varsin hyvin jonkun aikaa viimeisenedellisen kirjeeni jälkeen. Lopuksi havaitsin hiukan syytä epäillä, sillä aina minut nähdessään hän katseli minua sellaiseen tapaan, että se ei tuntunut oikealta. Eräänä päivänä hän tuli luokseni, kun ompelin pikku puutarhan kesämajassa; rouva Jervis oli juuri poistunut, ja minäkin aioin lähteä, mutta hän sanoi: "Ei, älä mene, Pamela; minulla on puhuttavaa sinulle: ja sinä aina pakenet minua lähelle tullessani niinkuin pelkäisit."

Minä olin pahoin hämilläni, kuten saatatte arvata; mutta viimein virkoin: "Ei ole soveliasta teidän halvan palkollisenne jäädä saapuville, herra, teidän asianne sitä vaatimatta, ja toivoakseni minä aina oivallan sijani."

"No", hän sanoi, "minun asiani vaatiikin sitä toisinaan, ja nyt haluan, että jäät kuulemaan, mitä minulla on sinulle sanottavana".

Seisoin yhä sekaannuksissa ja aloin vavista, ja vielä pahemmin häkellyin, kun hän tarttui käteeni, eikä ainoatakaan sielua ollut lähettyvillä.

"Sisareni Davers", hän alotti (ja tuntui saavan sanoiksi yhtä epävarmasti kuin minäkin) "olisi tahtonut ottaa sinut palvelukseensa; mutta hän ei tekisi sinun hyväksesi mitä minä olen päättänyt tehdä, jos pysyt uskollisena ja alttiina. Mitä sinä sanot, tyttöseni", hän kysyi hieman kiihkeästi, – "etkö mieluummin jäisikin tänne kuin menisit sisareni luo?" Hän katsoi minuun niin että värjyin: en osaa sanoa kuinka, – rajusti, tuntui minusta.

"Teidän arvoisuutenne suokoon minulle anteeksi", sanoin kyetessäni puhumaan, "mutta kun teillä ei ole rouvaa palvellakseni ja hänen armonsa on jo vuoden ollut vainajana, minä mieluummin, jos se ei pahoittaisi teitä, palvelisin armollista rouva Daversia, koska —" olin jatkamassa, ja hän keskeytti hiukan pikaisesti: "Koska sinä olet pikku hupsu etkä tiedä, mikä sinulle on hyväksi. Kuulepas, minä teen sinusta vallasnaisen, jos olet myötämielinen etkä jättäydy oman katsantokantasi kammitsaan", ja samassa hän kietaisi kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua!

Nyt, sanonette, kaikki hänen pahuutensa ilmeni selkeästi. Minä tempoilin ja vapisin ja olin niin lamaannuksissa kauhusta, että vaivuin maahan, en tainnuksissa enkä kuitenkaan itsenäni; ja tunsin yhä olevani hänen sylissään, ihan voimattomana, ja hänen suutelevan minua kahteen kolmeen kertaan kamalan kiihkeästi. Viimeinkin tempauduin hänen käsistään ja olin livahtamassa ulos kesämajasta, mutta hän pidätti minut ja sulki oven.

Olisin ollut valmis heittämään henkeni siihen paikkaan. Ja hän sanoi: "Minä en tee sinulle pahaa, Pamela; älä pelkäile minua."

"En jää tänne", minä sanoin.

"Etkö jää, letukka!" koveni hän; "tiedätkö kelle puhut?"

Minä menetin kaiken pelkoni ja kaiken kunnioitukseni ja vastasin:

"Kyllä, tiedän, herra, liian selvästi! Hyvin sietää minun unohtaa, että olen palvelijanne, kun te unohdatte mitä isännän arvoon kuuluu."

Minä niiskutin ja voikersin mitä surkeimmin.

"Mikä tyhmä letukka sinä oletkaan!" sanoi hän; "olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?"

"Olette, herra", vastasin minä, "maailman suurinta pahaa: te olette saanut minut unohtamaan itseni ja mitä minun asemaani kuuluu, ja vähentänyt välimatkaa, millä sääty on meidät eroittanut, alentautumalla kohtelemaan köyhää palvelijatarta noin vapaasti. Kuitenkin rohkenen sanoa, että minä olen kunniallinen, vaikka köyhä: ja vaikka ruhtinas olisitte, minä en olisi toisin."

Hän oli suutuksissaan ja kivahti:

"Kuka sinua tahtoo toisin olemaan, hupakko! Herkeä jo vetistelemästä siinä. Myönnän kyllä alentautuneeni, mutta ainoastaan koetellakseni sinua: jos osaat pitää tämän asian salassa, niin annat minulle paremman käsityksen ymmärtäväisyydestäsi, ja tässä hiukan" – hän lisäsi pistäen pari kultarahaa käteeni – "korvausta peljästytyksestäni. Mene, tee kävely puutarhassa, äläkä pistäydy sisälle ennen kuin olet toipunut itkustasi; ja muista olla hiiskumatta sanaakaan tapahtuneesta, niin kaikki kääntyy hyvin päin ja minä annan sinulle anteeksi."

"En ota rahaa, en millään muotoa, herra", epäsin minä; "köyhä kyllä olen, mutta minä en ota". Sillä toden sanoakseni se tuntui minusta kuin käsirahalta, ja niinpä laskin kolikot rahille, ja kun hän näytti kiusaantuneelta ja hämmentyneellä tekosestaan, minä käytin tilaisuutta avatakseni oven ja pujahdin ulos kesämajasta.

Hän huusi vielä jälkeeni: "Pidä salassa, muistutan sinua, Pamela, äläkä mene vielä sisälle, kuten sanoin."

Voi kuinka kehnoja ja halpoja täytyy tuollaisten tekojen olla ja kuinka vähäisiltä niiden täytyy saattaa parhaatkin herrasmiehet näyttämään, kun he tarjoavat sellaista mikä ei ole heidän arvoistansa ja asettavat alempiensa valtaan olla suurempia kuin he!

Tein pari kierrosta puutarhassa, mutta pahimman varalla talon näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.

Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin. Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne.