Читать книгу Pamela vainottuna - Сэмюэл Ричардсон - Страница 24

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kaikilla palvelustovereillani on nyt vihiä lähdöstäni, mutta he eivät osaa arvata syytä. Rouva Jervis kertoo heille, että isä ja äiti vanhentuessaan eivät tule toimeen ilman minua, jonkavuoksi palaan kotiin viihdyttelemään heitä iällisyydessään; mutta sitä eivät näy uskovan.

He saivat sen tietää kellarimestarilta, joka kuuli isäntäni kysäisevän minulta eteissuojamaan vievässä käytävässä: "Kuka siellä?" – "Pamela, teidän arvoisuutenne", vastasin minä. – "Pamela!" sanoi hän, "kuinka kauvan sinä täällä viivyt?" – "Vain siksi kun olen kukittanut liivit, jos armollinen herra suvaitsee", selitin minä, "ja ne ovatkin melkein valmiit". – "Olisit voinut valmistaa ne jo aikoja sitten", tiuskaisi hän. – "Olen tosiaan, sen vakuutan teidän arvoisuudellenne, ahkeroinut varhain ja myöhään: niissä on melkoisesti työtä." – "Niissäkö työtä!" huudahti hän. "Sinä käytät uutterammin kynääsi kuin neulaasi; en huoli mokomista laiskoista letukoista talossani."

Hän tuntui säpsähtävän nähdessään kellarimestarin, astuessansa eteissuojamaan, missä herra Jonathan seisoi. "Mitä te täällä teette?" sanoi hän. Kellarimestari joutui yhtä hämilleen kuin minäkin; sillä kun ei minua koskaan ennen ollut noin töykeästi ja syyttävästi puhuteltu, puhkesin haikeaan itkuun ja riensin pois heidän kummankin tieltänsä rouva Jervisin luo suruani valittelemaan.

"Se rakkaus", virkkoi hän, "on sitä riivattua! Kuinka monenlaisissa muodoissa se ihmisissä esiintyykään! Ja jotkut se saa esiintymään aivan päinvastaisesti omalle sisimmälle luonteellensa."

Yksi ja toinen on senjälkeen kuiskaillut: "Ka, rouva Jervis, menetämmekö me Pamela-rouvan?" kuten he minua nimittävät. "Mitä hän on tehnyt?" Ja sitten hän kertoo heille kotiinlähdöstäni yllämainittuun tapaan.

Hän sanoi jälkeenpäin minulle: "No, Pamela, sinä olet tehnyt isännästämme, joka ennen oli maailman säysein herrasmies, mitä närkkäimmän kiukuttelijan. Mutta sinun vallassasi on lauhduttaa hänet entiselleen, vaikka toivon ettet koskaan tee sitä hänen ehdoillaan." Tämä rouva Jervisin puhe oli hyvin ystävällistä, mutta se vihjaisi minulle, että hän ajatteli yhtä pahaa herrani aikeista kuin minäkin; ja koska hän tunsi hänen aivoituksensa paremmin kuin minä, saivat nuo sanat minut vakuutetuksi, että minun oli lähdettävä pois niin pian kuin suinkin.

Isäntäni tuli juuri silloin sisälle juttelemaan rouva Jervisin kanssa talousasioista, koska hän oli kutsunut vieraita päivälliselle huomiseksi. Minä nousin ylös, ja kun olin itkenyt hänen tylyytensä vuoksi käytävässä, käänsin kasvoni poispäin. "Voit hyvinkin", sanoi hän, "kääntää kirotut kasvosi pois; jospa en olisi niitä koskaan nähnyt! – Rouva Jervis, kauvanko häneltä menee niiden liivien kukittamiseen?"

"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut, olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".

"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saa teidätkin, jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."

Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" – sillä hänen ankara puristuksensa kivisti sormiani.

Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.

Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni) molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela! Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä minä uskon, että syy pikemmin on kenessä muussa tahansa kuin sinussa."

"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.

Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa myöskin herra Longman minua pitää.

Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme, toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia. Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti, lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät, sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole totta?"

"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".

"Mikä h—tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpä sinä olisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin kunnollinen nainen, niin pelkäisin, että hän on ollut vihollisesi."

"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä, mitä minulla maailmassa on."

"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä olet liian kaunis, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen. Ah, enkö osannut oikeaan?"

"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle, se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta, mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä. Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".

"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo on sinussa kaunis piirre, mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.

Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsi yhdeltä, kuin tuota yhtä miellyttämällä tehdä jokainen muu vihollisekseen ja joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi! Teidän j.n.e.