Читать книгу Kuningastarinoita - Snorri Sturluson - Страница 3

Sisällysluettelo

Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.

"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista, ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi, että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.

Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä, joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m. löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi" nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.

Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes luettelee Skandzan (Skandinaavian) kansain joukossa useita norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita, jotka vastaavat historiallisen ajan fylkejä. Heimojen hallinto oli monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (herred), joiden yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun yksityisomaisuus (odet); viljelemätön maa pysyi yhteisenä (almenning), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan tilastaan vapaille maattomille (lejlænding) tai omistaa yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt (jaarlit, herset), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi tai valloittaa itselleen valtakunnan.

Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.

Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.

Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa odal-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.

Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä, saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.

Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan. Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä. Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.

Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita, s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.

Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan taistelusta muutoin kuin voittajana.

Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä pääpiirteissään.

Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia. Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan. Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.

Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu, molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat. Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.

Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli, liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden ajan kuningaskunta Englannissa.

Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]

Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.

Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut. Tärkein näistä aikakirjoista lienee Snorre Sturlusonin teos Kuningastarinoita, joka sekä historiallisessa suhteessa että esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden merkkituotteisiin.

Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178. Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa. Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna 1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.

Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana, m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren (varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa, jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas, joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä 1239 takaisin Islantiin.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun palkkalaisen kädestä.

Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään runouteen on hänen Edda-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja 1241 välillä.

Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja, hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista, suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta, ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä ylistystä."

Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin: "Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja, joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden (kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen… Hän käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja vaikutuksen… Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä…"

Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen) Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri Gustav Stormin eteväksi tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899. Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista, enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina, josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. — Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset suomentajan liittämiä.

Suomentaja.

Harald Kaunotukan tarina.

(860-933)

Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä, mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään. Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]

Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia. Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.

Mutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään korpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja, vaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui eräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan Hake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu. Siinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista miestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.

Sen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa hänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei mukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki kotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän valmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä saatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.

Hake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen; mutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9] Halvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui eräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek Gandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen luokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja hänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he saapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he asettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he kävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja veivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken tavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki ihmiset, jotka olivat sisässä.

He pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin Ragnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja kulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi miekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että terä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin järven partaalle.

Halvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen teräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä, että miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän antoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja kutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja niissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.

Ragnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen. Sellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan yrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja juurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu tuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen ylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen, mutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli paljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin isoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin laajemmalle.

Halvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta, ja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi, ja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse menetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni makuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.

Kuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui siltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä kiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset polviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka; mutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen kiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi, vaaleampi ja suurempi.

Hän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä polveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla, eivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä mies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena, että se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.

Ragnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä tuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti suuresti, isä taasen vähemmän.

Halvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet olivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui sellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut. Kuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin kotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti kuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei sittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen pojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut sitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja seurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan päällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin vastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet siellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:

"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin häneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella uutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä saat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat itsellesi koko Norjan."

Ja niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas eräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja siihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu oli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada hänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin näet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin, että ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa eri tienooseen.[10]

Harald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen; hän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja tarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja sotajoukon "herttuaksi".

Halvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan, minkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä tiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin kanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja neljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa Guthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.

Harald kuningas lähetti miehensä noutamaan erästä neitoa nimeltä Gyda, Hordalannin[12] Eirik kuninkaan tytärtä; tämä oli kasvatettavana erään rikkaan talonpojan luona Valdersissa. Hänet kuningas halusi saada jalkavaimokseen, sillä hän oli hyvin kaunis ja ylevämielinen nainen. Perille saavuttuaan lähetit esittivät asian neidolle. Tämä vastasi, ettei hän tahtonut tuhlata impeyttään siten, että ottaisi miehekseen kuninkaan, jolla ei ollut hallittavanaan suurempaa valtakuntaa kuin muutamia fylkejä.

"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoo hän, "ettei ole sellaista kuningasta, joka valtaisi Norjan siten, että hän tulisi maassa yksinvaltiaaksi niinkuin kuningas Gorm Tanskassa tai Eirik Upsalassa".

Lähettien mielestä hän vastaa perin kopeasti, ja he tiedustelevat häneltä tämän vastauksen tarkoitusta; he sanovat, että Harald on niin mahtava kuningas, että kyllä kelpaa hänelle. Mutta vaikka hän antaakin heidän asiaansa toisen vastauksen kuin he tahtovat, ei heillä ole mielestään mitään tilaisuutta saada häntä mukaansa vastoin hänen omaa tahtoaan, ja he varustautuvat senvuoksi lähtemään takaisin kotiin. Kun he ovat valmiit, saatetaan heitä ulos. Silloin Gyda puhui läheteille ja pyysi heitä kertomaan kuningas Haraldille, että hän suostuu rupeamaan tämän vaimoksi vasta sitten, kun tämä ensin tekee hänen tähtensä sen, että laskee valtansa alaiseksi koko Norjan ja hallitsee sitä valtakuntaa yhtä vapaasti kuin Eirik kuningas Sveanmaata tai kuningas Gorm Tanskaa; "sillä vasta silloin", sanoo neito, "häntä voi minun mielestäni nimittää suurkuninkaaksi".

Lähetit palaavat nyt Harald kuninkaan luo ja kertovat hänelle neidon sanat; he sanovat häntä perin uhkarohkeaksi ja herjasuiseksi ja arvelevat luonnolliseksi, että kuningas lähettää suuren miesjoukon häntä noutamaan ja saattaa hänet häpeään. Silloin vastasi kuningas Harald, ettei tämä neito ollut haastanut pahoin tai käyttäytynyt niin, että ansaitsi siitä koston, vaan suuret kiitokset hänen tuli saada sanoistaan.

"Hän on muistuttanut minua asioista", sanoo kuningas, "jotka minua kummastuttavat sen vuoksi, etten ole ennen tullut niitä ajatelleeksi". — Ja sitten hän lisäsi: "Ja sen lupauksen teen ja siihen otan todistajaksi Jumalan, joka minut loi ja vallitsee kaikkea, ettei tukkaani saa koskaan leikata tai sukia, ennenkuin olen vallannut koko Norjan veroineen ja väkineen — tai muussa tapauksessa heitän henkeni."

Näistä sanoista kiitti Guthorm herttua häntä suuresti sanoen, että lupauksen täyttäminen on kuninkaallinen teko.

Tämän jälkeen Harald kuningas ja hänen sukulaisensa kokosivat suuren sotajoukon ja johtivat sen tunturien poikki pohjoista kohti. Saavuttuaan asutuille seuduille kuningas surmautti kaikki miehet ja poltti talot. Mutta kun kansa sen huomasi, pakeni jokainen, ken kykeni, toiset etäisempiin laaksoihin, toiset metsiin; mutta toiset anoivat armoa, ja sen saivat kaikki, jotka saapuivat kuninkaan luo ja rupesivat hänen miehikseen. Näin Harald valloitti valtakunnan toisensa jälkeen ja saapui aina Trondhjemiin asti. Siellä hän taisteli kaikkiaan kahdeksan kertaa tai useamminkin; mutta kahdeksan kuninkaan kaaduttua hän valtasi koko Trondhjemin.

Pohjoisempana Nauma-laaksossa[13] oli kuninkaina kaksi veljestä, Herlaug ja Rollaug. He olivat kolmena kesänä rakennuttaneet hautakumpua, joka oli tehty kivestä, kalkista ja hirsistä. Mutta kun kumpu oli valmistunut, saivat veljekset kuulla, että Harald kuningas kävi heitä vastaan sotajoukkoineen. Silloin kuningas Herlaug kannatti sinne runsaasti ruokaa ja juomaa, ja sitten hän astui kumpuun kerallaan yksitoista miestä ja käski luoda sen umpeen. Kuningas Rollaug nousi sille kummulle, jolla kuninkaiden oli tapana istua, käski pystyttää sille kuninkaan kunniasijan ja istuutui siihen. Sitten hän asetutti pieluksia jalkalaudalle, jolla jaarlien oli tapana istua. Hän heittäysi nyt kunniasijalta alas jaarlinpaikalle ja otti itselleen jaarlinnimen. Sen jälkeen kuningas Rollaug lähti Harald kuninkaan luo, luovutti hänelle koko valtakuntansa, tarjoutui hänen miehekseen ja kertoi kaiken menettelynsä. Harald kuningas otti miekan ja kiinnitti sen hänen vyöhönsä, ripusti kilven hänen kaulaansa, teki hänet jaarlikseen ja johti kunniasijalle. Sen jälkeen hän antoi Rollaugille Nauma-laakson fylken ja määräsi hänet sen jaarliksi.

Harald kuningas saapui sotajoukkoineen idän puolelle Vikeniin[14] ja majoittui Tunsbergiin, missä silloin oli kauppakaupunki; hän oli viipynyt neljä talvea Trondhjemissa eikä ollut sinä aikana käynyt Vikenissä. Hän sai siellä kuulla, että svealaiskuningas Eirik Emundinpoika oli tehnyt Vermelannin valtansa alaiseksi, kantoi siellä veroa kaikista metsäseuduista sekä laski Länsi-Göötanmaan ulottuvaksi pohjoisessa aina Svinesundiin[15] asti, niin että svealaiskuningas sanoi koko läntistä maata meren rannikolla omakseen ja otti siitä veroja. Kuningas Haraldille kerrottiin Svean kuninkaan sanoneen, ettei hän pysähtyisi, ennenkuin hänellä oli Vikenissä yhtä suuri valtakunta kuin ennen muinoin Sigurd Ringillä[16] tai tämän pojalla Ragnar Lodbrokilla. Kaikissa näissä fylkeissä olivat useat päälliköt ja monet muut taipuneet Svean kuninkaan alamaisiksi.

Tästä Harald kuningas pahastui suuresti; hän kutsui heti talonpojat käräjille ja syytti heitä maankavalluksesta. Muutamat talonpojat hankkivat itselleen todistajia, että he olivat syyttömiä, toiset suorittivat sakkoja, toiset saivat rangaistuksen; kaiken kesää ja syksyä hän retkeili sitten tässä fylkessä. Silloin hän sai talven tullen kuulla, että svealaiskuningas Eirik ratsasteli Vermelannissa vierailemassa henkivartijoineen.

Harald kuningas lähti itään päin Eida-salon[17] halki ja saapui Vermelantiin; hän antoi siellä kestitä itseään. Aake oli nimeltään muuan mies, hän oli Vermelannin mahtavin talonpoika, varsin rikas ja niihin aikoihin jo iäkäs. Hän lähetti miehiä Harald kuninkaan luo ja pyysi häntä pitoihin, ja kuningas lupasi tulla sovittuna päivänä. Aake pyysi myöskin Eirik kuningasta pitoihin ja sopi hänen kanssaan samasta päivästä.

Aakella oli iso kestitupa, joka oli jo vanha; hän teetti silloin toisen yhtä ison uuden tuvan ja koristutti sen kauniiksi. Sen tuvan hän käski verhota uusilla raanuilla, vanhan taas vanhoilla. Mutta kun kuninkaat saapuivat pitoihin, sai Eirik kuningas miehineen sijansa vanhassa tuvassa, Harald kuningas miehineen uudessa; ja niin olivat kaikki pöytäastiat jaetut, että Eirikin miehillä oli vanhat kipot ja sarvet, kuitenkin kullatut ja hyvin koristetut, mutta Haraldin miehillä oli kaikilla uudet kipot ja sarvet, kauniisti kullalla silatut; kaikki ne olivat kiiltäviksi silotetut, mutta juoma oli molemmilla puolilla perin hyvää.

Aake oli ennen ollut Halvdan Mustan miehiä. Mutta kun se päivä koitti, jolloin pidot päättyivät, valmistautuivat kuninkaat lähtemään, ja hevoset olivat matkakunnossa. Silloin Aake astui Harald kuninkaan luo ja toi mukanaan kahdentoista talven ikäisen poikansa, Obbe nimisen. Aake sanoi:

"Herra, jos se hyvä tahto, jota olen osoittanut teitä kohtaan pidoissani, on teistä ystävyyden arvoinen, palkitkaa silloin poikaani siitä; hänet luovutan teille palvelijaksi."

Kuningas kiitti häntä monin kaunein sanoin vastaanotosta ja lupasi hänelle vastalahjaksi täyden ystävyytensä; sitten Aake toi suuria lahjoja, jotka hän antoi kuninkaalle. Sen jälkeen Aake meni svealaiskuninkaan luo; Eirik kuningas oli silloin pukeissa ja lähtöön valmiina ja varsin pahalla tuulella. Aake otti muutamia arvokkaita esineitä ja antoi ne hänelle. Kuningas vastasi niukalti ja nousi ratsaille. Aake seurasi kuningasta tiellä ja puheli hänelle. Lähellä heitä oli metsä, ja tie kulki sen kautta. Mutta kun Aake saapui metsään, kysyi kuningas häneltä:

"Miksi järjestit minun ja Harald kuninkaan vastaanoton siten, että hän sai kaikesta parhaan? Tiedäthän, että olet minun mieheni."

"Minä arvelin", virkkaa Aake, "ettei teiltä, kuningas, eikä miehiltänne ole näissä pidoissa puuttunut hyvää vastaanottoa missään suhteessa. Jos siellä, missä te joitte, olikin vanha kalusto, niin se johtuu siitä, että te olette jo vanha; mutta Harald kuningas on nyt kukoistavassa nuoruudessaan, sen vuoksi annoin hänelle uuden kaluston. Mutta koska muistutit minua siitä, että olisin sinun miehesi, niin yhtä hyvin sinä olet minun mieheni." — Silloin kuningas paljasti miekkansa ja antoi hänelle surmaniskun.

Kun Harald kuningas aikoi nousta ratsaille, käski hän kutsua Aake talonpojan luokseen. Mutta häntä etsittäessä muutamat riensivät sinne, minne Eirik kuningas oli ratsastanut; siellä he tapasivat Aaken kuolleena ja lähtivät sitten takaisin ja kertoivat sen kuninkaalle. Mutta tämän kuullessaan hän huusi miehilleen, että heidän oli kostettava Aake talonpojan puolesta. Niin Harald kuningas lähti ratsastamaan sitä tietä, jota Eirik kuningas oli ennen ratsastanut, kunnes molemmat huomasivat toisensa. Silloin kumpikin joukkue ratsastaa minkä ennättää, kunnes Eirik kuningas pääsee siihen metsään, joka erottaa Göötanmaan ja Vermelannin toisistaan. Nyt Harald kuningas kääntyi takaisin Vermelantiin; hän valtasi sitten tämän maan, mutta surmasi Eirik kuninkaan miehiä, missä vain tapasi heitä.

Harald kuningas retkeili laajalti Göötanmaassa vainonkilpeä kantaen, taisteli siellä monet kerrat Virran[18] molemmilla puolilla ja sai useimmiten voiton. Sitten hän laski valtansa alaiseksi kaiken maan Virran pohjoispuolella ja Veenerin länsipuolella sekä koko Vermelannin.

Sellaisia sanomia saapui maan eteläosasta, että Hordalannin, Rogalannin, Egdafylken ja Telemarkenin miehet kerääntyivät yhteen ja hankkivat sekä aseita että väkeä. Mutta saatuaan tämän tietoonsa Harald kuningas kokosi sotajoukon, työnsi laivat vesille, varusti sitten sotajoukkonsa valmiiksi ja lähti etelää kohti; hänellä oli paljon miehiä joka fylkestä. Mutta kun hän ennätti etelään Stadin[19] ohitse, sai Hordalannin Eirik kuningas tietää tästä. Hän oli myöskin kerännyt sen sotavoiman, mikä hänellä oli odotettavissa, ja lähti etelään päin kohdatakseen ne, joiden hän tiesi saapuvan idästä avukseen. Koko laivasto yhtyi sitten Jaederin pohjoispuolella ja laski Hafsfjordiin.[20] Siellä oli jo Harald kuningas laivastoineen. Nyt sukeusi heti suuri taistelu, sekä ankara että pitkällinen. Mutta se päättyi siten, että Harald kuningas sai voiton, ja siinä kaatui Hordalannin Eirik kuningas ja Sulke, Rogalannin kuningas, ja monta päällikköä.

Tämän taistelun jälkeen ei Harald kuningas kohdannut enää mitään vastarintaa Norjassa. Silloin olivat kaikki hänen pahimmat vihollisensa kaatuneet, mutta toiset olivat paenneet maasta, ja heitä oli suuri määrä, sillä silloin asutettiin laajoja autiomaita. Silloin asutettiin Jemtlanti ja Helsingelanti, mutta molemmat olivat sentään ennenkin osaksi Norjan miesten asumia. Siinä vainossa, jolloin Harald kuningas koetti laskea koko maan valtansa alaiseksi, löydettiin ja asutettiin maita ulkona meressä, Fär-saaret ja Islanti. Silloin siirryttiin myöskin Hjaltlantiin,[21] ja moni suurmies pakeni turvatonna kuningas Haraldia ja lähti länteen viikinkiretkille; talvisin he oleskelivat Orkn-saarilla tai Sudersaarilla,[22] mutta hävittelivät kesäisin Norjaa ja tuottivat maalle suurta vauriota. Mutta paljon oli myös niitä suurmiehiä, jotka liittyivät kuningas Haraldiin ja rupesivat hänen miehikseen ja asuttivat maata hänen kanssaan.

Harald kuningas oli nyt tullut koko Norjan yksinvaltiaaksi. Silloin hän muisti, mitä tuo ylevämielinen neito oli hänelle lausunut; hän lähetti siis miehiä häntä hakemaan ja nai hänet.

Harald kuningas oli vierailemassa Möressä[23] Ragnvald jaarlin luona; hän oli silloin vallannut koko maan. Siellä Harald kuningas kävi kylpemässä ja antoi sukia tukkansa, ja silloin Ragnvald jaarli leikkasi hänen hiuksensa, jotka olivat olleet lyhentämättä ja sukimatta kymmenen talvea. Siihen aikaan häntä sanottiin Harald Paksutukaksi, mutta nyt Ragnvald jaarli antoi hänelle lisänimen ja nimitti häntä Harald Kaunotukaksi; ja kaikki sanoivat hänet nähdessään, että se oli mitä sattuvin nimi, sillä hänellä oli tuuhea ja kaunis tukka.

Ragnvald jaarli oli kuningas Haraldin rakkain ystävä, ja kuningas kunnioitti häntä suuresti. Ragnvaldilla oli vaimona Hild, Rolv Nevjan tytär; heidän poikansa olivat Rolv ja Tore. Rolv oli suuri viikinki. Hän oli kasvultaan niin roteva, ettei yksikään hevonen kyennyt häntä kantamaan, ja sen vuoksi hän kulki jalan kaikkialla, missä retkeili; häntä nimitettiin Gange-Rolviksi.[24] Hän ryösteli paljon Itämailla.[25] Eräänä kesänä, palatessaan viikinkiretkeltä Vikeniin, hän kävi siellä rosvoamassa rannalla. Harald kuningas oli silloin Vikenissä; hän vihastui peräti kuullessaan tästä, sillä hän oli ankarasti kieltänyt rosvoamasta omassa maassa. Harald kuningas kuulutti sen vuoksi käräjillä, että hän tuomitsi Rolvin henkipatoksi Norjassa. Mutta kun Rolvin äiti sai tämän tietoonsa, lähti hän kuninkaan luo ja anoi armoa pojalleen. Mutta kuningas oli niin vihoissaan, ettei hyödyttänyt häneltä pyytää. Silloin Hild virkkoi:

"Karkuteille kaima Nevjan syöstään maasta, suvun suuren taimi: miks' niin ankara, herra? Onneton on riita hukan moisen kanssa: säästä ei laumaa, korpeen jos hänen täytyy juosta."

Gange-Rolv lähti sitten meren poikki Suder-saarille, ja sieltä hän purjehti etelään Vallantiin[26] ja hävitteli sitä ja valtasi itselleen suuren jaarlikunnan; sinne hän asutti paljon Norjan miehiä, ja sitä nimitetään sen jälkeen Normandiaksi.[27] Gange-Rolvin jälkeläinen viidennessä polvessa oli Viljalm Äpärä,[28] Englannin kuningas; hänestä ovat sitten kaikki Englannin kuninkaat peräisin.

Harald kuningas retkeili eräänä talvena Ylämaiden kestittävänä ja käski laatia itselleen joulupidot Toftarissa.[29] Jouluiltana saapui Svaase oven ulkopuolelle kuninkaan istuessa pöydässä ja lähetti kuninkaalle sanan, että tämä tulisi ulos hänen luokseen. Mutta kuningas suuttui tästä sanasta, ja hänen vihaisen vastauksensa vei ulos sama mies, joka oli tuonut viestin sisään. Mutta Svaase pyysi siitä huolimatta, että mies ilmoittaisi saman asian toisen kerran; hän sanoi olevansa sama lappalainen, jonka kuningas oli sallinut pystyttää kotansa mäen toiselle puolen. Kuningas kävi silloin ulos ja lupasi lähteä hänen kotiinsa ja astui mäen yli muutamain miestensä kehoittamana, kun taas toiset häntä varoittivat. Siellä kohosi seisomaan Snefrid, Svaasen tytär, naisista kaunein, ja kaatoi kuninkaalle kipon täyteen simaa. Mutta tämä otti vastaan kaiken ja samalla neidon käden, ja heti valtasi kuin polttava kuumuus hänen ruumiinsa, ja hän tahtoi omistaa neidon samana yönä. Mutta Svaase virkkoi, ettei se saisi tapahtua muutoin kuin väkipakolla, ellei kuningas kihlannut ja omistanut häntä lain mukaan. Kuningas kihlas Snefridin ja sai hänet omakseen ja rakasti häntä niin mielettömästi, että jätti hoitamatta valtakuntansa ja kaiken sen, mikä hänelle kuului. Ja he saivat neljä poikaa.

Sitten Snefrid kuoli, mutta hänen hipiänsä ei suinkaan muuttunut, vaan oli yhtä kukoistava kuin hänen eläessään. Kuningas istui aina hänen vierellään ja odotti, että hän virkoaisi henkiin. Kolme talvea hän sillä tavoin suri Snefridin kuolemaa, mutta kaikki kansa murehti hänen mielettömyyttään. Mutta tehdäkseen lopun tästä mielettömyydestä kävi Torleiv Viisas hänen avukseen. Hän menetteli siinä älykkäästi, koska ensin puhui kuninkaan mielen mukaan seuraavasti:

"Ei ole kummallista, kuningas, että sinä muistat niin kaunista ja suurisukuista naista ja kunnioitat häntä untuvilla ja korukankailla, niinkuin hän sinua pyysi. Mutta teidän kunnianne on kuitenkin vähempi kuin on soveliasta, koska hän makaa liian kauan samoissa vaatteissa, ja paljoa oikeampaa on, että hänet siirretään ja vaatteet vaihdetaan hänen altaan."

Mutta niin pian kuin hänet siirrettiin vuoteesta, levisi ruumiista mätä ja iljettävä haju ja kaikenkaltainen paha löyhkä; silloin kiiruhdettiin tekemään rovio ja hänet poltettiin. Mutta sitä ennen koko ruumis muuttui siniseksi, ja ulos ryömi käärmeitä ja sisiliskoja ja konnia ja kaikenlaisia inhoittavia matelijoita. Sitten hän hajosi tuhaksi. Mutta kuningas palasi järkiinsä ja antoi kaiken mielettömyyden mennä, hallitsi sitten valtakuntaansa ja sai voimaa ja iloa miehistään, ja he puolestaan hänestä ja valtakunta molemmista.

Kun Harald kuningas oli huomannut lappalais-naisen petoksen, suuttui hän niin, että karkoitti luotaan kaikki pojat, jotka tämä oli hänelle synnyttänyt, eikä tahtonut enää nähdä heitä. Mutta kolmas heistä, Gudröd Loistava, lähti kasvatusisänsä Kvinin Tjodolvin puheille ja pyysi tätä tulemaan hänen kerallaan kuninkaan luo, sillä Tjodolv oli kuninkaan hyvä ystävä. Sitten he lähtivät, ja saavuttuaan myöhään eräänä iltana kuninkaan luo he istuutuivat penkin alimpaan päähän ja pysyttelivät piilossa. Kuningas asteli permannolla ja tarkasteli lautsoja; mutta hänellä oli parhaillaan kestit ja sima oli sekoitettua. Silloin hän virkkoi hymisten nämä sanat:

"Monta on nyt simanjuojaa urhoa harmaapäistä saapunut tänne. Miksi teitä on liian paljon?"

Tähän vastasi Tjodolv:

"Päässä ol' iskut meillä, kalpain kisoissa saadut viisaan valtiaan kanssa. Silloin ei liikoja ollut."

Tjodolv otti hatun päästään, ja kuningas tunsi hänet ja otti hyvin vastaan. Silloin Tjodolv pyysi, ettei kuningas halveksisi poikiaan: "mielellään he olisivat parempaa äidinsukua, jos sinä olisit heille sellaisen antanut". Kuningas lupasi sen ja pyysi häntä pitämään Gudrödin luonaan, niinkuin tämä ennenkin oli ollut; mutta Sigurdin ja Halvdanin hän käski lähteä Ringeriikiin ja Ragnvaldin Hadelantiin. He tekivät niin kuin kuningas määräsi, ja kaikista tuli urheita miehiä ja aseiden käytössä hyvin harjaantuneita. Harald kuningas eli nyt levossa omassa maassaan, ja siellä vallitsi hyvä rauha ja vuodentulo oli runsas.

Harald kuninkaalla oli monta vaimoa ja monta lasta; niinpä kerrotaan, että naidessaan Ragnhild Mahtavan, Jyllannin Eirik kuninkaan tyttären, hän erosi yhdeksästä vaimosta. Kun hän oli neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat useat hänen pojistaan kasvaneet melko suuriksi; he olivat kaikki varhain varttuneita. Nyt kävi niin, että he olivat pahoillaan siitä, ettei kuningas antanutkaan heille mitään valtakuntaa, vaan asetti jaarlin jokaiseen fylkeen; heidän mielestään jaarlit eivät olleet suvultaan heidän veroisiaan.

Eräänä keväänä Halvdan Pitkäsääri ja Gudröd Loistava, Harald kuninkaan ja Snefridin poikia molemmat, lähtivät liikkeelle mukanaan suuri miesjoukko; he saapuivat yllättämällä Mören jaarlin Ragnvaldin taloon, saartoivat sen ja polttivat hänet sisään kuudenkymmenen miehen kera. Sen jälkeen Halvdan otti kolme suuralusta, jotka hän varusti matkakuntoon, ja purjehti sitten merelle länteen päin. Gudröd taas asettui pysyväisesti sinne, missä Ragnvald jaarli ennen oli vallinnut. Mutta saatuaan tästä tiedon Harald kuningas lähti heti Gudrödiä vastaan suuri sotajoukko mukanaan, eikä Gudrödillä ollut muuta keinoa kuin antautua kuninkaan valtaan, ja kuningas lähetti hänet sitten Agderiin. Mutta Harald kuningas asetti Ragnvald jaarlin pojan Toren Möreä hallitsemaan ja naitti hänelle tyttärensä Aalovin.

Halvdan Pitkäsääri tuli varsin odottamatta länteen Orkn-saarille, missä hallitsi Ragnvald jaarlin toinen poika Einar, jota sanottiin Turve-Einariksi, sillä hän käytti polttoaineena turvetta, koska saarilla ei kasvanut metsää. Einar jaarli pakeni heti saarilta, mutta palasi samana syksynä ja yllätti silloin Halvdanin. He kohtasivat toisensa, ja taistelu oli lyhyt, sillä Halvdan pakeni ja se tapahtui öiseen aikaan. Einar ja hänen miehensä makasivat teltoitta sen yön; mutta aamun koittaessa he etsiskelivät pakolaisia pitkin saaria, ja jokainen, ken löydettiin, sai surmansa. Silloin sanoi Einar jaarli:

"En tiedä, näenkö tuolla Rinan-saarella[30] miehen vaiko linnun; toisinaan se kohoaa pystyyn, toisinaan painuu maahan."

Sitten he lähtivät sinne, löysivät Halvdan Pitkäsäären ja ottivat hänet vangiksi. Silloin Einar jaarli kävi Halvdanin luo; hän piirsi verikotkan tämän selkään siten, että pisti miekan selästä sisään, viilsi kaikki kylkiluut poikki lanteisiin asti ja kiskoi ulos keuhkot. Se oli Halvdanin surma, ja näin oli Einar kostanut isänsä Ragnvald jaarlin kuoleman.

Mutta kun nämä sanomat saapuivat Norjaan, vihastuivat Halvdanin veljet suuresti ja sanoivat sen työn ansaitsevan kostoa, ja moni muukin vakuutti samaa. Harald kuningas kutsui paljon miehiä koolle, keräsi suuren laivaston ja lähti sitten Orkn-saarille. Mutta Einar jaarli jätti koko asian kuninkaan tuomittavaksi. Harald kuningas tuomitsi Einar jaarlin ja kaikki saarelaiset maksamaan kuusikymmentä markkaa[31] kullassa. Se oli talonpoikien mielestä liian paljon. Silloin jaarli tarjoutui maksamaan yksinään, mutta hänen piti sitten saada haltuunsa kaikki vapaamaa saarilla. He suostuivat siihen, eniten siitä syystä, että heillä oli köyhiä pikkutiloja; mutta rikkaat arvelivat, että he voisivat lunastaa maansa, niin pian kuin tahtoivat. Jaarli maksoi kaikki sakot kuninkaalle, ja tämä lähti sen jälkeen syksyllä pois saarilta.

Eirik, Harald kuninkaan ja Ragnhild Mahtavan poika, oli kasvatettavana herse[32] Tore Roaldinpojan luona Vuonoissa;[33] häntä Harald kuningas rakasti eniten pojistaan suoden hänelle runsaimmin kunniaa. Kun Eirik oli kahdentoista talven ikäinen, antoi Harald kuningas hänelle kaksitoista suuralusta, ja hän lähti sitten sotaretkelle. ensinnä Itämaihin, sitten etelään Tanskan kautta ja Friislantiin ja Sakslantiin,[34] ja hän viipyi sillä retkellä neljä talvea. Sen jälkeen hän purjehti länteen meren poikki ja hävitteli Skotlannissa ja Bretlannissa,[35] Irlannissa ja Vallannissa ja viipyi siellä vielä neljä talvea. Tämän jälkeen hän lähti pohjoiseen päin Finmarkiin[36] ja aina bjarmien maahan[37] asti, ryhtyi siellä suureen taisteluun ja sai voiton.

Kun hän palasi Finmarkiin, tapasivat hänen miehensä eräässä kodassa

naisen, jonka veroista kauneudessa he eivät olleet nähneet.

Hän nimitti itseään Gunhildiksi ja sanoi, että hänen isänsä astu

Haalogalannissa[38] ja oli nimeltään Åssur Tote.

"Olen täällä", hän virkkoi, "oppimassa taikataitoa kahden lappalaisen luona, jotka ovat taitavimpia Finmarkissa. Nyt he ovat lähteneet eränpyyntiin, mutta molemmat haluavat naida minut, ja molemmat ovat niin viisaita, että seuraavat jälkiä kuin koirat sekä suojalla että hankiaisella; he ovat niin nopeita hiihtämään, ettei mikään pääse heiltä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osaavat kaikkeen, mitä ampuvat. Niinpä he ovatkin tuhonneet jokaisen, joka on saapunut tänne lähistölle; ja jos he vihastuvat, silloin maa pyörii heidän katseistaan, ja jos elävä olento sattuu heidän katseittensa tielle, niin se kaatuu hengetönnä maahan. Nyt teidän ei pidä millään ehdolla joutua heidän tielleen, mutta minä kätken teidät tänne kotaan; teidän on sitten koetettava, saammeko heidät surmatuiksi."

He suostuivat siihen, että hän piilotti heidät. Hän otti palttinasäkin, ja he arvelivat, että siinä oli tuhkaa; hän pisti kätensä siihen ja kylvi siitä kodan ympäri sekä ulkopuolelle että sisäpuolelle. Vähää myöhemmin lappalaiset palaavat kotiin; he tiedustelevat, mitä sinne oli tullut, mutta hän vastaa, ettei sinne ollut mitään tullut. Se oli lappalaisten mielestä omituista, koska he olivat seuranneet jälkiä aina kotaan asti, mutta sitten he eivät löydäkään mitään. Nyt he tekevät tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat ravinneet itsensä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Mutta niin oli käynyt kolmena yönä varemmin, että Gunhild oli nukkunut, molemmat miehet taas olivat mustasukkaisuudesta vartioineet toisiaan. Silloin hän sanoi:

"Käykää nyt tänne ja asettukaa kumpikin eri puolelle minua."

He tulivat tästä iloisiksi ja tekivät niin; hän kietoi käsivartensa kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja jälleen he nukkuvat heti ja niin sikeään, että hän saa vaivoin heidät heräämään, ja jälleen he nukkuvat, ja nyt hän ei saa enää heitä hereille. Silloin hän kohottaa heidät pystyyn, mutta he nukkuvat edelleen. Sitten hän ottaa kaksi isoa hylkeennahkaa ja vetää ne heidän päänsä ylitse ja sitoo lujasti kiinni käsien alapuolelta. Sen jälkeen hän antaa merkin kuninkaan miehille; he rientävät silloin esiin ja käyvät asein lappalaisten kimppuun ja saavat heidät kaadetuiksi ja vetävät sitten ulos kodasta. Sinä yönä oli niin raju ukonilma, etteivät he voineet lähteä pois, mutta seuraavana aamuna he menivät laivalle, ottivat Gunhildin mukaansa ja veivät hänet Eirikin luo. Eirik purjehti sitten hänen kanssaan etelään Haalogalantiin; hän kutsutti siellä Åssur Toten puheilleen ja sanoi haluavansa saada tämän tyttären. Åssur suostui siihen, ja niin Eirik sai Gunhildin ja vei hänet kerallaan etelään.

Harald kuningas oli viidenkymmenen vuoden ikäinen, kun hänen pojistaan muutamat olivat täysikasvuisia ja toiset kuolleet. Moni heistä oli perin hillitön omassa maassa, ja toisilleen he olivat vihamielisiä; he karkoittivat kuninkaan jaarlit valtakunnista tai surmasivat heidät. Harald kuningas määräsi silloin suuret käräjät pidettäviksi maan itäosassa ja kutsui niihin ylämaalaiset. Niillä hän antoi pojilleen kuninkaannimen ja määräsi laissa, että jokainen hänen miespuolinen jälkeläisensä perisi kuningaskunnan isänsä jälkeen, mutta se, joka polveutui naisen puolelta hänen suvustaan, jaarlikunnan. Hän jakoi maan heidän kesken. Hän antoi pojilleen puolet tuloista näissä fylkeissä ja myöskin sen oikeuden, että he istuisivat kunniasijalla, askelta ylempänä kuin jaarlit, mutta askelta alempana kuin hän itse. Sitä sijaa halusi jokainen hänen pojistaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta hän itse soi sen Eirikille, joka jäi isänsä luo ja jota Harald kuningas eniten rakasti; tröndit[39] taas soivat sen Halvdan Mustalle, Vikenin miehet ja ylämaalaiset mieluimmin niille, jotka heitä hallitsivat. Tästä koitui jälleen paljon eripuraisuutta veljesten kesken.

Ragnvald Rettelbeinillä, Harald kuninkaan ja Snefridin pojalla, oli Hadelanti; hän oppi taikuutta ja rupesi noidaksi. Harald kuningas ei suosinut noitia. Hordalannissa oli muuan velho nimeltään Vitgeir. Kuningas lähetti hänelle sanan ja käski hänen lopettaa taikomisensa. Hän vastasi, että myöskin Haraldin oma poika harjoitti sitä. Mutta kun kuningas kuuli tämän, lähti hänen neuvostaan Eirik Verikirves Hadelantiin. Hän poltti veljensä Ragnvaldin sisään kahdeksankymmenen noidan kera, ja sitä tekoa ylistettiin suuresti.

Harald kuninkaan poika Björn[40] hallitsi silloin Vestfoldia[41] ja asusti useimmiten Tunsbergissä, mutta liikkui harvoin sotaretkillä. Tunsbergiin saapui paljon kauppalaivoja sekä Vikenin puolelta ja pohjoisosista maata että etelänpuolelta Tanskasta ja Sakslannista. Björn kuninkaalla oli myöskin kauppalaivoja vierailla vesillä, ja hän hankki itselleen siten kalleuksia ja muita tavaroita, joita hän arveli tarvitsevansa. Hänen veljensä sanoivat häntä Kaupiksi; Björn oli älykäs mies ja tuntui lupaavalta päälliköltä; hän joutui hyviin naimisiin ja sai pojan nimeltä Gudröd. Eirik Verikirves saapui Itämailta sotalaivoineen ja paljon miehiä kerallaan; hän vaati Björn veljeltään niitä veroja ja maksuja, jotka Harald kuninkaalle tulivat Vestfoldista; mutta siihen asti oli ollut tapana, että Björn vei itse verot kuninkaalle tai lähetti miehiä niitä toimittamaan. Niin hän tahtoi edelleenkin käyvän eikä suostunut luovuttamaan veroja. Mutta Eirik näytti olevan ruokavarojen ja telttojen ja juoman puutteessa. Veljekset kinastelivat kiivaasti tästä, mutta Eirik ei päässyt tahtonsa perille ja vetäytyi pois kaupungista. Björn lähti myöskin illalla kaupungista Sæimiin. Eirik pyörsi takaisin, lähti yöllä Sæimiin Björnin jälkeen ja saapui sinne, kun he istuivat juomassa. Eirik saartoi talon, mutta Björn meni ulos seurueineen ja he taistelivat. Siinä kaatui Björn ja moni mies hänen kerallaan. Eirik otti sieltä suuren saaliin ja lähti pohjan puolelle. Tästä teosta Vikenin miehet pahastuivat suuresti, ja Eirikiä vihattiin siellä kovin; ja niin arveltiin, että Olavi Haraldinpoika kostaisi veljensä Björnin surman, jos saisi siihen tilaisuuden.

Eirik kuningas lähti seuraavana talvena Möreen ja asettui vieraaksi Sålveen.[42] Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta[43] lähti sinne sotajoukon kera ja saartoi talon. Eirik makasi eräässä ulommassa tuvassa ja pelastui metsään itse viidentenä miehenä, mutta Halvdanin väki poltti talon ja kaikki ne, jotka olivat sisällä.

Eirik toi Harald kuninkaalle tämän sanoman. Kuningas vihastui siitä ankarasti, keräsi sotajoukon ja lähti tröndejä vastaan. Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta kokosi sotajoukon ja aluksia ja lähti häntä vastaan. Silloin heidän välillään kulki miehiä. Muuan älykäs mies oli nimeltään Guthorm Sindre; hän oli silloin Halvdan Mustan seurassa, mutta ennen hän oli ollut Harald kuninkaan luona ja oli molempien hyvä ystävä. Guthorm oli suuri runoniekka ja oli sepittänyt runon isästä ja toisen pojasta. He olivat tarjonneet hänelle palkan siitä, mutta hän oli evännyt sen ja pyytänyt, että he lupaisivat täyttää erään pyynnön, ja he olivat luvanneet. Hän kävi nyt Harald kuninkaan luo ja hieroi rauhaa heidän kesken ja pyysi kumpaistakin täyttämään hänen pyyntönsä, nimittäin sen, että he sopisivat keskenään; mutta kuninkaat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, että sopivat hänen pyynnöstään. Moni muu viisas mies kannatti tätä asiaa hänen apunaan. Syntyi sopimus sellainen, että Halvdan saisi pitää koko sen valtakunnan, mikä hänellä oli ennen ollut, mutta jättäisi puolestaan Eirik veljensä rauhaan.

Ollessaan lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen Harald kuningas sai pojan erään naisen kera, jonka nimi oli Tora Moster-stang. Hän oli suloinen ja kaunis nainen ja häntä sanottiin kuninkaan palkkapiiaksi; siihen aikaan olivat useat velvolliset palvelemaan kuningasta, sekä miehet että naiset, vaikka olivatkin hyvää sukua.

Oli tapa sellainen, että jalojen miesten lapsille valittiin tarkoin mies valelemaan heidät vedellä ja antamaan heille nimen. Mutta kun koitti se aika, jolloin Tora odotti synnyttävänsä lapsen, niin hän halusi lähteä Harald kuninkaan luo. Hän purjehti silloin pohjoiseen Sigurd Haakoninpojan,[44] Trondhjemin jaarlin aluksella; he olivat yötä rannassa, ja siellä Tora synnytti lapsen Hellenin[45] luona rantapaadella, ja se oli poikalapsi. Sigurd jaarli valeli poikaa vedellä ja nimitti hänet Haakoniksi isänsä mukaan. Se poika varttui varhain kauniiksi ja rotevaksi ja suuresti isänsä näköiseksi. Harald kuningas antoi pojan seurata äitiään, ja he oleilivat kuninkaankartanoissa pojan ollessa pieni.

Adalstein[46] oli silloin nimeltään se Englannin kuningas, joka oli äskettäin ottanut hallittavakseen kuningaskunnan; häntä nimitettiin voittoisaksi ja lujauskoiseksi eli kristityksi. Hän lähetti miehiä Norjaan Harald kuninkaan luo sellaiselle asialle, että lähetti astui kuninkaan eteen. Hän ojensi kuninkaalle miekan, jossa oli kullattu ponsi, ja myöskin koko huotra oli koristettu kullalla ja hopealla ja kallisarvoisilla jalokivillä. Lähetti tarjosi miekan kahvaa kuninkaalle ja sanoi:

"Tässä on miekka, jonka kuningas Adalstein pyysi sinua ottamaan vastaan."

Kuningas tarttui kahvaan, ja heti virkkoi lähetti: "Nyt otit sen niin, kuin kuninkaamme halusi, ja nyt sinun tulee olla hänen miehensä, koska kosketit hänen miekkaansa."

Harald kuningas ymmärsi nyt, että tämä oli aiottu pilkaksi, mutta hän ei tahtonut olla toisen mies. Kuitenkin hän muisti sen, mikä oli hänen tapansa, että joka kerta kuin kiivaus tai viha hänet valtasi, hän hillitsi itseään ensin, antoi sitten vihan haihtua ja tarkasti asiaa ilman suuttumusta. Nyt hän teki jälleen niin ja esitti asian ystävilleen, ja he katsoivat kaikki parhaaksi päästää lähetit vahingotta kotiinsa lähtemään.

Seuraavana kesänä Harald kuningas lähetti aluksen Englantiin ja pani Hauk Haabrokin perämieheksi; tämä oli suuri soturi ja kuninkaan hyvä ystävä, ja hänelle hän antoi mukaan poikansa Haakonin. Hauk purjehti sitten Englantiin kuningas Adalsteinin luo ja tapasi hänet Lontoossa; siellä oli silloin pidot ja komeat kestit. Hauk ilmoittaa miehilleen, miten heidän tulee järjestää sisäänmeno, kun he saapuvat saliin, hän sanoo, että sen on lähdettävä viimeisenä ulos, joka ensinnä käy sisään, ja että heidän tulee kaikkien seisoa yhtä pitkällä pöydän ääressä ja jokaisen pitää ottaa miekka vasemmalle kupeelle ja kiinnittää päällysviitta niin, ettei miekkaa näy.

Sitten he kävivät saliin; heitä oli kolmekymmentä miestä. Hauk astui kuninkaan eteen ja tervehti häntä. Kuningas lausui hänet tervetulleeksi. Silloin Hauk otti Haakon pojan ja nosti hänet kuningas Adalsteinin syliin. Kuningas katsoi poikaan ja kysyi Haukilta, miksi tämä niin teki. Hauk vastasi:

"Harald kuningas pyysi sinua kasvattamaan hänelle palkkapiian lapsen."

Kuningas vihastui peräti ja tarttui miekkaansa, joka hänellä oli vierellään; ja hän paljasti sen, ikäänkuin surmatakseen pojan.

"Polvellesi olet hänet ottanut", virkkaa Hauk, "nyt voit hänet murhata, jos haluat, mutta sillä et tuhoa kaikkia Harald kuninkaan poikia".

Sitten Hauk ja kaikki hänen miehensä lähtivät ulos, ja he menivät tiehensä laivalle ja purjehtivat merelle ja palasivat Norjaan Harald kuninkaan luo. Tämä teko miellytti häntä suuresti, sillä niin sanotaan, että se on arvoltaan vähempi, joka kasvattaa toisen lasta. Näistä asioista huomattiin, että kumpikin kuningas tahtoi olla toista suurempi, eikä näiden asioiden tähden kuitenkaan tehty mitään erotusta heidän arvossaan; kumpikin oli valtakunnassaan ylikuningas kuolinpäiväänsä saakka.

Kuningas Adalstein antoi kastaa Haakonin ja opettaa hänelle oikean uskon ja hyviä tapoja ja kaikenkaltaista sivistystä. Kuningas Adalstein rakasti häntä suuresti, enemmän kuin kaikkia sukulaisiaan, ja sitä paitsi häntä rakasti jokainen, ken hänet tunsi. Häntä nimitettiin sitten Adalsteinin-kasvatiksi. Hän oli mitä suurin urheilija, rotevampi ja väkevämpi ja kauniimpi kuin yksikään toinen; hän oli viisas ja älykäspuheinen ja hyvä kristitty. Kuningas Adalstein antoi Haakonille miekan, jonka ponsi oli kullasta, mutta terä oli kuitenkin parempi; sillä Haakon halkaisi myllynkiven silmään asti. Sitä sanottiin sitten Kivenpurijaksi; se on paras miekka, mikä konsanaan on tuotu Norjaan, ja Haakon omisti sen kuolemaansa asti.

Harald kuningas oli nyt kahdeksankymmenen vuoden vanha; hän kävi silloin niin raihnaiseksi, ettei mielestään enää kyennyt retkeilemään pitkin maata tai hoitamaan kuninkaan tehtäviä. Silloin hän johti Eirik poikansa kunniasijalleen ja antoi hänelle vallan koko maassa. Mutta kun Harald kuninkaan toiset pojat kuulivat sen, niin useat heistä ottivat itselleen täyden vallan omassa valtakunnassaan; siitä syntyi taasen uutta epäsopua heidän välilleen, ja siinä riidassa saivat muutamat heistä surmansa.

Harald kuningas eli kolme talvea sen jälkeen, kuin oli antanut Eirikille yksinvallan valtakunnassa. Hän kuoli tautivuoteeseen Rogalannissa ja on haudattu Haugariin Kårmtsundin[47] luo. Haugesundin luona on kirkko, mutta itse kalmiston luoteispuolella sijaitsee Harald Kaunotukan hautakumpu; kirkon länsipuolella on Harald kuninkaan lepokivi, joka sijaitsi hänen lepopaikkansa yllä kummussa; se on puoli neljättätoista jalkaa pitkä ja lähes kahden kyynärän levyinen. Keskellä kumpua oli Harald kuninkaan lepopaikka; hänen pääpuoleensa oli sovitettu kivi ja toinen jalkopuoleen, ja paasi oli asetettu niiden päälle, ja molemmin puolin oli laita täytetty kivillä. Ne kivet ovat nyt kalmistossa, jotka silloin sijaitsivat kummussa.

Niin puhuvat tietoisat miehet, että Harald Kaunotukka on ollut kaunein ja väkevin ja suurin kaikista miehistä, vieraanvarainen ja antelias väkeään kohtaan. Hän oli suuri sodankävijä ensi aikoinaan, ja se suuri puu, joka unessa näyttäysi hänen äidilleen ennen hänen syntymäänsä ja jonka tyvi oli verenkarvainen, mutta runko kaunis ja vihreä, selitetään nyt niin, että se ennusti hänen valtakuntansa kukoistusta; mutta kun puu latvaltaan oli valkoinen, merkitsi se, että hänestä oli tuleva vanha ja valkohapsinen. Puun oksat ja haarat ennustivat hänen jälkeläisiään, jotka levisivät yli koko maan, ja hänen suvustaan ovat Norjan kuninkaat aina sen koommin olleet.

Kuningas Eirik Verikirves otti Harald kuninkaan kuoleman jälkeisenä talvena valtaansa kaikki ne tulot, jotka kuninkaalla oli Keskimaassa, Olavi[48] taas idän puolella Vikenissä ja Sigröd,[49] heidän veljensä, piti kaikki Tröndelagenissa. Eirik oli tästä peräti vihoissaan, ja kerrottiin hänen aikovan väkipakolla yrittää, eikö hän saisi veljiensä keskuudessa yksinvaltaa koko maassa, niinkuin hänen isänsä oli sen hänelle antanut. Mutta kun Olavi ja Sigröd saavat kuulla tämän, käy heidän välillään lähettejä. Sitten he sopivat kohtauksesta, ja keväällä Sigröd purjehtii idän puolelle Vikeniin; nyt hän ja hänen veljensä Olavi tapaavat toisensa Tunsbergissä ja viipyvät siellä jonkun aikaa.

Samana keväänä Eirik varusti suuren sotajoukon ja laivaston ja lähti itään päin Vikeniin. Eirik kuningas sai niin hyvän myötätuulen, että purjehti yötä ja päivää, eikä hänestä joutunut mitään ennakkotietoa. Ja kun hän saapui Tunsbergiin, lähtivät Olavi ja Sigröd kaupungin itäpuolella olevalle mäelle ja järjestyivät siellä rintamaan. Eirikillä oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton; mutta Olavi ja Sigröd kaatuivat molemmat, ja kummankin hautakummut ovat siellä mäellä, missä he saivat surmansa. Eirik lähti nyt Vikeniin, laski sen valtansa alaiseksi ja viipyi siellä pitkään kesällä. Trygve ja Gudröd[50] pakenivat Ylämaihin.

Eirik oli iso ja kaunis mies, väkevä ja tarmokas, suuri sodankävijä ja voittoisa, mieleltään kiivas, julma, tyly ja harvapuheinen. Gunhild Åssurintytär, hänen puolisonsa, oli kaunis, älykäs ja taikataitoinen, hilpeäluonteinen, ovela ja perin julma. Hänen toimistaan mainittakoon, että kun Halvdan Musta, Harald kuninkaan poika, kahta talvea varemmin sai äkkisurman ollessaan Trondhjemissa kesteissä, niin yleiseen kerrottiin, että Gunhild oli lahjonut erään taikataitoisen naisen antamaan hänelle surmajuoman. Nämä olivat Eirikin ja Gunhildin lapset: Gamle oli vanhin, Guthorm, Harald, Ragnfröd, Ragnhild, Erling, Gudröd, Sigurd Sleva. Kaikki Eirikin lapset olivat kauniita ja lupaavia.

Haakon Hyvän tarina.

(934-961)

Haakon Adalsteinin-kasvatti oli Englannissa, kun sai kuulla isänsä Harald kuninkaan kuolemasta; hän valmistautui silloin lähtemään heti kotiin. Kuningas Adalstein antoi hänelle väkeä sekä hyvät alukset ja varusti hänet kunnollisesti matkalle, ja hän tuli syksyllä Norjaan. Siellä hän kuuli veljiensä kaatuneen ja Eirik kuninkaan oleskelevan parhaillaan Vikenissä. Haakon purjehti nyt pohjan puolelle Trondhjemiin ja lähti Sigurd jaarlin luo, joka oli viisain mies Norjassa, ja tämä otti hänet hyvin vastaan, ja he tekivät keskenään liiton; Haakon lupasi hänelle suuren vallan, jos tulisi kuninkaaksi.

Sitten he kutsuivat koolle suuret käräjät, ja niillä Sigurd jaarli puhui Haakonin puolesta ja kehoitti talonpoikia ottamaan hänet kuninkaaksi. Tämän jälkeen Haakon nousi itse puhumaan; silloin miehet virkkoivat toisilleen, että siinä oli nyt Harald Kaunotukka tullut takaisin ja käynyt uudelleen nuoreksi. Haakonilla oli se ajatus puheessaan, että hän pyysi talonpoikia antamaan hänelle kuninkaannimen sekä lisäksi tukea ja apua pitämään kuninkaanvallan; mutta vastalahjaksi hän lupasi tehdä kaikki talonpojat vapaatilallisiksi ja antaa heille talot, joita he asuivat. Mutta tämä puhe herätti niin suurta suosiota, että koko käräjärahvas huusi ja sanoi, että hänet he halusivat kuninkaaksi; ja niin kävi, että tröndit ottivat Haakonin koko maan kuninkaaksi. Silloin hän oli viidentoista talven ikäinen; niin hän otti itselleen henkivartion[51] ja retkeili pitkin maata.