Читать книгу Tessin tarina - Thomas Hardy - Страница 4

1.

Eräänä iltana loppupuolella toukokuuta tallusteli muuan keski-ikäinen mies Shastonista kotikyläänsä Marlottia kohti, joka sijaitsi läheisessä Blakemoren eli Blackmoorin laaksossa. Kovin olivat hänen jalkansa raihnaiset ja käyntinsä vinoa, niin ettei hän voinut astua oikein suoraan, vaan kampeutui aina hiukan vasemmalle. Välistä hän nyökäytti päätään aivan kuin vahvistaakseen ajatustaan, vaikkei hän ajatellutkaan mitään erikoista. Tyhjä munakori riippui käsivarrella, ja nukkavierun hatun lierissä oli reikä sillä kohdalla, mistä peukalo oli pitänyt kiinni hattua kohotellessa.

Matkan varrella tuli häntä vastaan vanhanpuoleinen pappi, joka istui harmaan tamman selässä ja hyräili hajamielisenä laulun säveltä.

— Hyv' iltaa, sanoi koria kantava mies.

— Hyvää iltaa, Sir John, vastasi pappi.

Astuttuaan pari askelta jalkamies pysähtyi ja kääntyi ympäri.

— Pyydän anteeksi, herra pastori; tapasimme toisemme viime toripäivänä tällä tiellä juuri näihin aikoihin, ja minä sanoin "hyv' iltaa", ja te vastasitte "hyvää iltaa, Sir John", samoin kuin nytkin.

— Niinpä vastasin, sanoi pappi.

— Ja kerran ennenkin — noin kuukausi takaperin.

— Varsin mahdollista.

— Mitä te oikeastaan tarkotitte nimittäessänne minua näillä kerroilla

"Sir Johniksi"; enhän ole sen kummempi kuin ruokatavarainkaupustelija

Jack Durbeyfield?

Pappi ajoi vähän lähemmäksi.

— Se oli vain päähänpisto, hän virkkoi ja hetkisen mietittyään hän lisäsi: — Siihen on syynä eräs seikka, jonka äskettäin sain selville tehdessäni sukututkimuksia uutta kreivikunnan historiaa varten. Olen pastori Tringham, muinaistutkija, Stagfoot Lanesta. Ettekö tosiaan tiedä, Durbeyfield, että polveudutte suoranaisesti D'Urbervillein vanhasta ritarisuvusta, joka juontaa juurensa Sir Pagan D'Urbervillestä, eräästä kuuluisasta sotilaasta, jonka Battlen kirkon asiakirjat kertovat tulleen Normandiasta Wilhelm Vallottajan kera?

— En ole koskaan ennen kuullut siitä.

— Se on täyttä totta. Kohottakaapa hiukan leukaanne, jotta näen paremmin kasvonne sivulta. Aivan selvästi D'Urbervillein nenä ja leuka — joskin hieman suvustaan huonontuneet. Kantaisänne oli yksi noista kahdestatoista ritarista, jotka auttoivat normannilaista Estremavillan loordia vallottamaan Glamorganshiren. Sukunne jäsenillä oli kartanoita kaikkialla tässä osassa Englantia, ja heidän nimensä tapaa kuningas Tapanin aikuisissa tilikirjoissa. Juhana-kuninkaan hallitessa muuan heistä oli niin rikas, että saattoi lahjottaa maatilan hospitaaliritareille; ja Edvard II:n aikana kutsuttiin esi-isänne Brian Westminsteriin ottamaan osaa suuren neuvoskunnan keskusteluihin. Oliver Cromwellin aikana menitte vähän alaspäin, ette kuitenkaan huomattavasti, ja Kaarle II:n hallitessa eräs teistä uskollisuutensa vuoksi korotettiin kuninkaallisen Tammen ritariksi. Sir Johneja on ollut joukossanne sukupolvittain, ja jos ritariarvo kulkisi perintönä kuten vapaaherruus, niinkuin todenteolla oli laita ennen vanhaan, jolloin miehet lyötiin ritareiksi isästä poikaan, niin olisitte nyt "Sir John".

— Jopa nyt jotakin, mutisi Durbeyfield.

— Sanalla sanoen, lopetti pastori, lyöden ratsupiiskalla sääreensä, tuskinpa on toista semmoista sukua koko Englannissa.

— Tuli ja leimaus, eikö tosiaankaan? sanoi Durbeyfield. Ja täällä minä vain olen elää kituuttanut vuodesta vuoteen, aivan kuin olisin koko pitäjän halvimpia. Kuinka kauan on tästä asiasta tiedetty, pastori Tringham?

Pappi selitti asian hänen tietääksensä joutuneen kokonaan unhoon, joten sitä ei tunnettu juuri ollenkaan. Itse hän oli ruvennut tutkimaan sitä viime kevännä koettaessaan saada selville D'Urberville-suvun vaiheita; hän oli tällöin sattunut huomaamaan Durbeyfieldin nimen tämän vankkureissa ja oli sen johdosta ruvennut tekemään tiedusteluja hänen isästään ja isoisästään, kunnes asia oli käynyt hänelle täysin selväksi.

— Ensinnä en aikonut häiritä teitä niin hyödyttömällä ilmotuksella, hän sanoi. Mutta päätökset saavat välistä väistyä mielijohteitten tieltä. Sitä paitsi luulin teidän jo tietävänkin jotain asiasta.

— Olenhan minä kerran, pari semmoistakin puhetta kuullut, että sukuni on nähnyt parempiakin päiviä ennen Blackmooriin tuloaan. Mutta siitäpä minä viis välitin, luulin vain, että meillä jolloinkin oli ollut kaksi hevosta, kun niitä on nyt vain yksi. On mulla myöskin korea hopealusikka ja kaiverrettu sinetti, mutta, hyvä Jumala, mitäpä lusikasta ja sinetistä!… Ettäkö minä ja nuo jalosukuiset D'Urbervillet olisimme koko ajan olleet samaa lihaa ja verta! Kuuluihan tuolla vaarin isällä kyllä olleen joitakin salaisuuksia eikä häntä haluttanut koskaan kertoa, mistä hän oli tullut. Mutta saanko luvan kysyä, herra pastori, missä meidän kotilietemme on? Toisin sanoen, missä me D'Urbervillet nykyään asumme?

— Ette missään. Olette sammuneet — aatelissukuna.

— Sepä ikävää.

— Niin — valheellisten sukukirjojen mukaan te olette sammuneet miehenpuolelta — se on, alentuneet — joutuneet häviöön.

— Missä me sitten lepäämme haudattuina?

— Kingsbere-sub-Greenhillissä; siellä teitä on riveittäin holvihaudoissanne, ja kuvienne yli kohoavat Purbeckin marmorista tehdyt katokset.

— Missäs sukumme kartanot ja tilat ovat?

— Ei teillä olekkaan sellaisia.

— Äläs! Eikö maatakaan?

— Ei; vaikka ennen vanhaan, kuten jo sanoin, teillä oli tiloja kosolta, sillä suvussanne oli monta haaraa. Tässä kreivikunnassa teillä oli kartano Kingsberessä, toinen Shertonissa, samoin Millpondissa, Lullsteadissa ja Wellbridgessä.

— Tokkohan pääsemme enää koskaan omillemme?

— Sitä on mahdoton sanoa.

— Mitähän minun olisi tehtävä tämän asian takia? kysyi Durbeyfield hetken vaijettuaan.

— Ei mitään, ei yhtään mitään; koettakaa vain puhdistaa mieltänne ajattelemalla, kuinka katoavaista kunnia on. Tämä asia tarjoaa kyllä hiukan viehätystä paikallisen sukuhistorian tutkijalle, mutta ei muille. Kreivikuntamme mökkiläisten joukossa on useita sukuja, joiden muinaisuus on miltei yhtä loistava kuin teidän. Hyvää yötä!

— Kääntykääpä takaisin, pastori Tringham, niin käydään ottamassa haarikka olutta asian kunniaksi. "Kirkkaassa Tilkassa" on varsin hyvää astiaolutta — joskaan ei niin hyvää kuin Rolliverissa.

— Ei kiitos, ei tänä iltana, Durbeyfield. Olette jo saanut tarpeeksi. Ja näin sanoen pastori läksi jatkamaan matkaansa, suuresti epäillen oliko hän tehnyt viisaasti kertoessaan miehelle merkillisen uutisensa.

Durbeyfield kulki moniaita askeleita vaipuneena syviin mietteisiin, istuutui sitten ojan reunalle ja laski korin eteensä.

Hetken kuluttua näkyi matkan päässä eräs poika, joka astui samaan suuntaan kuin Durbeyfield äskettäin. Hänet havaittuaan tämä viittasi kädellään, ja poika kiiruhti kulkuaan ja ennätti hänen kohdalleen.

— Otappa tuo kori, poika! Sinä saat lähteä asialle.

Pojan roikale nyrpisti naamaansa. — Millä oikeudella te, John Durbeyfield, komentelette minua tuolla lailla ja nimitätte minua "pojaksi?" Tiedättehän nimeni yhtä hyvin kuin minä teidän.

— Tiedätkö, tiedätkö tosiaan? Siinäpä se juuri onkin salaisuus — siinäpä se onkin! Tottele nyt ja mene asialle, jonka saat toimittaaksesi… No, saatanpa kertoakkin sulle salaisuuteni. Fred, minä olen jalosukuinen mies, juuri tänä iltana pääsin sen perille. Ja Durbeyfield oikasihe laiskasti nurmikolle satakaunojen keskeen.

Poika seisoi hänen edessään töllistellen häntä kiireestä kantapäähän.

— Sir John D'Urberville — sepä on nimeni, jatkoi mies pitkältään. Jos vain ritarit ovat vapaaherroja — ja ovathan ne sitä. Kaiken tuon kertoo minusta historia. Oletko kuullut milloinkaan puhuttavan Kingsbere-sub-Greenhill-nimisestä paikasta?

— Olen, olen minä ollut Greenhillin markkinoillakin.

— No niin, tuon kaupungin kirkossa lepäävät…

— Ei se ole mikään kaupunki se paikka, jota minä tarkotan, ei ollut ainakaan silloin, kun minä siellä kävin — olipahan vain pikkunen kyläpahanen.

— Vähätpä paikasta, poika, siitä ei ole nyt puhe. Tuon seurakunnan kirkossa esi-isäni lepäävät — sadoittain — puettuina haarniskoihin ja koristettuina jalokivillä, isoissa lyijyarkuissa, jotka painavat senkin seitsemän tonnia. Koko Etelä-Wessexin kreivikunnassa ei ole ainoatakaan miestä, jolla olisi suvussaan uljaampia ja jalompia luurankoja kuin minulla!

— Vie suas!

— Kori käteesi ja mars Marlottiin! Kun tulet "Kirkkaaseen Tilkkaan", niin käske heti lähettämään rattaat minua noutamaan. Pankoot myös rattaiden pohjalle pikku pullon rommia ja kirjottakoot sen tiliini. Ja vie sitten kori kotiini ja sano eukolleni, että heittäköön pyykinpesunsa hiiteen, koska hänen ei tarvitse päättää sitä, ja odottakoon, kunnes tulen kotiin, sillä minulla on hänelle suuria uutisia.

Kun poika näytti epäröivän, niin Durbeyfield pisti kätensä taskuun ja veti sieltä shillinginrahan — monta hänellä ei niitä ollutkaan.

— Tässä on vaivoistasi, poika.

Se muutti pojan käsityksen asemasta.

— Kyllä, kyllä, Sir John. Paljon kiitoksia. Voinko tehdä vielä jotain muuta?

— Sano kotona, että minä tahtoisin illalliseksi — vaikkapa lammaspaistia, jos saavat sellaista, ja elleivät saa, niin sitten verimakkaraa, ja elleivät saa sitäkään, niin kelpaa muunkinlainen makkara.

— Kyllä sanon, Sir John.

Poika otti korin ja juuri kun hän oli lähdössä, kuului kylältä päin torvisoittoa.

— Mitä se on? sanoi Durbeyfield. Olisikohan se minua varten?

— Naisyhdistyksen paraati, Sir John. Tyttärennekin on siinä jäsenenä.

— Niinpä tosiaan — aivanpa sen unohdin miettiessäni tärkeämpiä asioita. Mutta alappa laputtaa Marlottiin ja tilaa rattaat; ehkä minä ajan tarkastamaan tuota yhdistystä.

Poika meni, ja Durbeyfield lepäsi odotellen nurmikolla ilta-auringon paisteessa. Tiellä ei pitkään aikaan kulkenut ketään, eikä tuolla sinertävien kukkulain rajottamalla alueella kuulunut muita inhimillisiä ääniä kuin heikkoja soitonsäveleitä.

2.

Marlottin kylä sijaitsi ennenmainitun Blackmoorin eli Blakemoren ihanan laakson koillisrinteellä. Se oli syrjäistä seutua, joka oli melkein kokonaan jäänyt huomaamatta matkailijoilta ja maisemamaalareilta, vaikka ei ollut kuin neljän tunnin matkan päässä Lontoosta.

Sopivinta on tutustua tuohon laaksoon katselemalla sitä ympärillä kohoavain kumpujen laelta — kenties ei kuitenkaan kesän kuivimpana aikana. Jos umpimähkään lähtee pahalla ilmalla harhailemaan sen sokkeloita, niin saattaapa piankin kyllästyä sen kapeihin, luikerteleviin ja savisiin teihin.

Tätä viljavaa ja suojattua seutua, missä kedot eivät koskaan käy ruskeiksi eivätkä purot milloinkaan kuivu, rajottaa etelässä jyhkeä liituvuorenharjanne, joka yhtyy Hambledon Hillin, Bulbarrowin, Nettlecombe-Toutin, Dogburyn, High-Stoyn ja Bubb Downin kukkuloihin. Matkamies, joka merenrannalta tullen on vaeltanut useampia kilometrejä kalkkitasankojen ja viljavainioiden halki ja sitten äkkiä saapuu tuommoisen jyrkänteen reunalle, aivan hämmästyy ja ihastuu ikihyväksi nähdessään edessään kuin levällään olevasta kartasta maiseman, joka on kerrassaan toisenlainen kuin minkä halki hän oli kulkenut.

Hänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin laajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet hohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka. Tuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu pienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin tuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta katsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman nurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin, mitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas taivaanranta siintää merensinisenä.

Viljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa melkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka verhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on Blakemoren laakso.

Seutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista mielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä "Valkoisen hirven metsä". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka mukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III:n aikana tuomittu suuriin sakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse kuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin aikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä nytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja säännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat laakson laitumia.

Metsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat syntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi esimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea entisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus Marlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä oikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se seikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi juhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui siitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä olivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo vähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai miespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä olevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja kehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä voimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen avunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se oli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä vieläkin.

Seuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa — iloinen muisto vanhoilta paremmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa, ajoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita ikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain pitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun aurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan pensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko joukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset olivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden vanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä maanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja omituisella vanhanaikaisella kuosillaan.

Sen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin naisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja vasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja valinnut kukkansa.

Joukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden harmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat omituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On varsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin paljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista huolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä ajanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: "ne eivät miellytä minua". Mutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri virtasi vilkkaasti ja lämpimänä.

Nuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa loistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean vivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä, toisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki kaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja tottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin julkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä hallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää välinpitämättömiltä.

Ja samoin kuin aurinko lämmitti kutakin heistä ulkonaisesti, oli itse kullakin sielussaan oma aurinkoisensa lämmittämässä: joku unelma, mieliteko, jotain, jota hän erikoisella mielihalulla ajatteli, tai ainakin joku hiljainen, kaukainen toivo, joka riutuneenakin pysyi hengissä, niinkuin toiveet tavallisestikin. Niinpä olivat kaikki hilpeällä mielellä, toiset aivan ilakoivia.

Joukkue kulki "Kirkkaan Tilkan" ravintolan ohi ja kääntyi juuri oikealle kulkeakseen veräjästä niityille, kun joku naisista sanoi:

— Hyvänen aika! Katsohan, Tess Durbeyfield, tuolla ajaa isäsi kärryissä kotiin!

Muuan kulkueen neitosista käänsi päätänsä huudahduksen kuultuaan. Hän oli soma ja miellyttävä tyttö — kenties ei sentään somempi kuin moni muukaan — mutta hänen raikkaalle hipiällensä ja hienolle vartalollensa lisäsi viehkeyttä vetreät, punaiset huulet ja suuret, viattomat silmät. Hänellä oli punainen tukkanauha ja hän oli ainoa koko valkopukuisessa joukossa, joka saattoi komeilla semmoisella koristuksella. Kun hän käännähti ympäri, niin hän näki Durbeyfieldin lähestyvän ravintolan kieseissä, rinnallaan kiharatukkainen roteva tyttö, joka piteli ohjia hihat ylös käärittyinä. Se oli "Kirkkaan Tilkan" iloinen palvelijatar, joka sai olla milloin tallirenkinä, milloin kyytipoikana, milloin minäkin. Durbeyfield istui taaksepäin nojaten, silmät ummessa ja autuaallinen ilme kasvoillaan; ja heiluttaen kättään korkealla ilmassa hän lauleskeli verkalleen:

"Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä,

Ja siellä lepää esi-isät arkuiss' lyijyisissä."

Yhdistyksen jäsenet nauraa tirskuivat, lukuunottamatta sitä tyttöä, jota oli nimitetty Tessiksi. Hänen poskilleen kohosi verkalleen puna, kun hän huomasi isänsä tekevän itsensä naurettavaksi.

— Hän on väsyksissä, sanoi hän pikaisesti, ja on ottanut kyydin päästäkseen kotiin, sillä omaa hevostamme lepuutetaan tämä päivä.

— Herra siunatkoon viattomuuttasi, Tess, sanoivat hänen kumppaninsa.

Hän on markkinatuijakassa, ha, ha, ha!

— En tule askeltakaan edemmä, jos rupeatte tekemään hänestä pilkkaa! huudahti Tess, ja poskien puna levisi otsalle ja kaulaan. Tuokiossa hänen silmänsä kostuivat, ja hän loi katseensa maahan. Huomattuaan todellakin pahottaneensa hänen mieltään eivät toiset puhuneet enää mitään, ja kulkue järjestyi uudelleen. Ylpeydeltään ei Tess saattanut kääntää päätään katsoakseen, mitä isällä mahdollisesti oli mielessä, ja niin hän asteli eteenpäin kentälle, missä aijottiin tanssia. Perille ennätettäessä oli hän jälleen saavuttanut tasapainonsa, löi veitikkamaisesti vierustoveriaan pajunvirvalla ja jutteli aivan kuin tavallisesti.

Tähän aikaan elämästään oli Tess Durbeyfield yksinomaan tunteittensa ohjattavana, vailla omaa kokemusta. Hän puhui vielä jonkun verran maalaismurretta, vaikka olikin käynyt kansakoulua. Hänen lapsellisesti suippenevat punaiset huulensa olivat tuskin vielä saaneet varmaa muotoansa, ja hänen alahuulensa painoi ylähuulen keskikohtaa ylöspäin, kun ne sulkeutuivat jonkun sanan lopussa.

Lapsi pilkisti vielä esiin hänen kasvojensa piirteistä. Kun hän kulki tietä myöten, niin saattoi hänen eloisasta, viehkeästä naisellisuudestaan huolimatta nähdä kaksitoistavuotiaan ilakoivan hänen poskillaan tai yhdeksänvuotiaan loistavan silmistä; välistä pilkisti viisivuotiaskin suun tienoilta.

Monet eivät kuitenkaan panneet tätä merkille. Jotkut harvat, etupäässä vieraat, saattoivat kohdatessaan hänet sattumalta katsella häntä kauemmin ja tuokioksi kiintyä ihailemaan hänen tuoreuttaan, ihmetellen tapaisivatko häntä enää koskaan uudelleen; mutta useimmat pitivät häntä pelkästään sievänä, herttaisena maalaistyttönä.

Durbeyfieldiä ja hänen riemukulkuvaunujaan tyttörenkeineen ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut, ja kun yhdistys oli tullut määräpaikkaansa, pistettiin karkeloksi. Tytöt saivat ensin tanssia keskenään, sillä seurassa ei ollut vielä miehiä; mutta kun työaika oli lopussa, kokoontui kentän vierustalle kylän miesväki, tyhjäntoimittajia ja vieraita, jotka näyttivät olevan halukkaita ottamaan tanssiin osaa.

Katselijain joukossa oli kolme ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa nuorta miestä, kullakin selässä pieni laukku ja kädessä tanakka keppi. Heidän yhdennäköisyytensä ja suhteellisen ikänsä vuoksi saattoi heitä otaksua veljeksiksi, niinkuin asianlaita olikin. Vanhimmalla oli valkoinen kaulaliina, pitkä takki ja kapealierinen hattu niinkuin papinapulaisilla, toinen oli nähtävästi ylioppilas, mutta kolmannesta ei saanut selvää, mikä hän oli miehiään. Hänen katseessaan ja vaateparressaan oli jotain huoletonta ja epävakaata, joka ilmaisi, ettei hän varmaankaan ollut vielä löytänyt varsinaista elämänuraansa. Sen verran voi hänestä kuitenkin sanoa, että hän oli koetteeksi ja umpimähkään lueskellut jos jotakin.

Nämä kolme veljestä kertoivat tilapäisille tuttavilleen lähteneensä helluntailomallaan kävelyretkelle Blackmoorin laakson halki, kulkien lounaaseen sen koillisosassa sijaitsevasta Shastonin kaupungista.

He nojautuivat valtatien varrella olevaan porttiin ja kyselivät mitä tanssi ja valkopukuiset tytöt tarkottivat. Kaksi vanhempaa veljeä ei nähtävästi aikonut viipyä paikalla kuin hetkisen, mutta kolmatta näytti huvittavan se, että neidot tanssivat ilman mieskumppaneja, eikä hän pitänyt ensinkään kiirettä. Hän päästi laukkunsa irti, ripusti sen ynnä keppinsä aidalle ja avasi portin.

— Mitä sinulla on mielessä, Angel? kysyi vanhin.

— Aijon pikkusen pyöräyttää tyttöjä. Mennään koko joukko — muutamaksi minuutiksi. Eihän se viivytä meitä paljon.

— Ole nyt hulluttelematta! sanoi ensimäinen. Ruveta tässä tanssittelemaan maalaisletukoita — sattuisi vielä joku näkemään! Tule pois, muuten pimeä yllättää meidät, ennenkuin ehdimme Stourcastleen, emmekä saa lähempänä yösijaa. Sitä paitsi meidän täytyy ennättää joku luku "Agnostisismin kumoamisesta", ennenkuin käymme yöteloille, koska kerran olen kulettanut kirjan mukanani.

— Hyvä, minä saavutan sinut ja Cuthbertin viidessä minuutissa. Elkää huoliko pysähtyä! Saat sanani pantiksi, että teen sen, Felix.

Vanhemmat veljet jättivät hänet vastenmielisesti ja läksivät kävelemään, ottaen mukaansa veljen laukun, jotta hän helpommin saavuttaisi heidät, ja nuorempi riensi kisakentälle.

— Tämäpä vasta surkeata on, sanoi hän veikeästi kahdelle tai kolmelle lähinnä seisovalle tytölle, heti kun tanssi hetkeksi taukosi. Eihän teillä oli tanssittajia, tyttö-kullat!

— Eivät ole vielä päässeet työstään, vastasi rohkein tytöistä, mutta kohta ne tulevat. Ettekö te tahdo pyöräytellä sillä aikaa?

— Varsin mielelläni. Mutta mihinpä yhdestä on tämmöisessä joukossa!

— Parempi yksi kuin ei mitään. Ei tästä paljailla pölkkypareillakaan tahdo tulla tolkkua. Valitkaa nyt paras joukosta!

— Vait — elä ole niin julkea! huomautti joku kainompi tyttö.

Nuori mies katsahti ympärilleen ja koki valita mieluisimman, mutta kun kaikki olivat ventovieraita, ei vaali ollut niinkään helppoa. Hän kaappasi ensimäisen, joka sattui kohdalle, eikä se ollut äskeinen puhuja eikä myöskään Tess Durbeyfield. Sukupuu, esi-isän luurangot, ikimuistettavat mainetyöt, D'Urbervillein piirteet eivät vielä auttaneet Tessiä elämäntaistelussa, ei edes niin paljoa, että hän tavallisten talonpoikaistyttöjen rinnalla olisi kiinnittänyt itseensä tanssihaluisen nuorukaisen huomion. Niin vähän on apua normannilaisverestä, ellei huomattava asema ole sitä auttamassa!

Valitun tytön nimi ei ole säilynyt jälkimaailmalle; mutta toiset kadehtivat häntä siitä, että hän sai sinä iltana ensimäiseksi miehisen tanssittajan. Ja niin tarttuva oli esimerkki, että kylän nuoret miehet, jotka eivät olleet pitäneet kiirettä astua portista sisälle, niin kauan kuin ei vielä ollut sivullisia tiellä, nyt puikahtivat nopeasti kentälle, ja pian muodostui yli kisapaikan uusia pareja, kunnes ei yksinkertaisimmankaan naisen koko seurassa enää tarvinnut karkeloida miehen paikalla.

Kirkonkello löi, ja vieraalle tuli lähtö mieleen. Hän sanoi aivan unohtaneensa ajankulun, täytyi lähteä, sillä toverit olivat jo pitkän matkan päässä. Juuri kun hän herkesi tanssimasta, niin hänen silmänsä sattuivat Tess Durbeyfieldiin, jonka suuret silmät totta puhuen näyttivät nuhtelevan nuorukaista siitä, ettei tämä ollut valinnut häntä. Nuori mieskin oli pahoillaan, ettei ollut ujoutensa tähden häntä ennen huomannut, ja tätä miettien hän läksi kentältä.

Viipymystään korvatakseen hän riensi juoksujalassa eteenpäin ja pääsi pian notkon päähän, alkaen nousta seuraavaa rinnettä. Vaikka veljet vielä olivat edellä, pysähtyi hän kuitenkin hetkeksi huoahtamaan ja katsahti taakseen. Siellä ne valkoiset olennot vielä pyörivät, viheriällä nurmella, aivan samalla tavalla kuin taannoinkin hänen ollessaan mukana. Näyttivät jo hänet kokonaan unohtaneen.

Kaikki, paitsi kenties yksi. Tämä valkoinen olento seisoi yksinään muista erillään aitavieressä. Vartalosta ja asennosta hän saattoi nähdä, että se oli tuo kaunis tyttö, jota hän ei ollut tanssittanut. Asia oli kyllä vähäpätöinen, mutta hän ymmärsi neidon loukkaantuneen siitä, ettei häntä oltu huomattu. Hän olisi toivonut pyytäneensä häntä, kysyneensä hänen nimeänsä. Tyttö oli niin kaino, hänen katseensa niin ilmeikäs ja hän oli näyttänyt niin suloiselta ohuessa valkoisessa puvussaan, että nuorukainen tunsi menetelleensä tuhmasti.

Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän alkoi taas rientää rivakasti eteenpäin ja heitti pois koko jutun mielestään.

3.

Tess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti karkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka tanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän ne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt. Vasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli häipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen alakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.

Hän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin osaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja karkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän aavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten "suloiset tuskat, suruiset ilot ja mieluisen alakuloisuuden", mihin hän itse kykenisi vuoronsa tultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa kyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät rohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.

Olisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen isänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä ihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä, ohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.

Jo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia ääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin. Niitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen säännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa tuttua laulua "kirjavasta lehmästä":

Mä näin sen haassa nukkuvan,

käy, kultan', katsomaan!

Laulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan kuului kimakka-ääninen huudahdus:

— Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja mansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa ruumiissasi!

Tämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja "kirjavan lehmän" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat asiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan näyttämöä.

Laulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen vaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista, kukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan herättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan huoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi omantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin auttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon huvitteleimaan.

Äiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin, hieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden mukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli edellisenä päivänä — sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen sydämessään — sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen leninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla nurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.

Niinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka pesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen jalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla, oli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt myötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta toiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan sitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän jälkeen.

Yks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli ylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn loppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli Joan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin huolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta maailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa olisi oppinut.

Vielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden tuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin kauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään yhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.

— Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko hienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja sitten päässeen pyykiltä.

Äiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin hän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin paljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä osan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin tavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja haltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.

— Olipa hyvä, että tulit, sanoi äiti, heti kun laulu oli loppunut. Arvelin lähteä noutamaan isääsi, mutta sitä ennen halusin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut. Mahdatpa vähän ällistyä, kun sen kuulet, tyttö typykkäni. (Mrs Durbeyfield puhui tavallisesti paikkakunnan murretta; hänen tyttärensä, joka oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua ja lukenut lontoolaisen opettajattaren johdolla, puhui kahta kieltä: kotoisalla jonkun verran murteellista englantia, vieraissa ollessaan ja säätyhenkilöitä puhutellessaan tavallista englantia.)

— Onko sillaikaa jotain tapahtunut? kysyi Tess.

— Onpa kyllä.

— Siitäkö se johtui isän hullutteleminen ajaessaan tänä iltana kärryillä? Miksi hän semmoista teki? Minua hävetti niin, että olisin tahtonut vajota maan alle.

— Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta aatelia koko tässä läänissä — jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten turkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä — ja kun kuuluu olevan jos kuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä, vaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän aikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on D'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa könötteli vaunuissa — vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.

— Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?

— Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa ajaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen tullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta jaksain.

— Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.

Hänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:

— Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan keuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan. Tämmöiseltä se nyt näyttää.

Ja Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa

C-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.

— Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne tästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi. Niin pian kuin se menee umpeen — mrs Durbeyfield pyöristi sormensa kiekoksi — keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi hän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa kymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.

Tess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään, huolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?

— Mutta missä isä on? kysyi hän taas.

Äiti loi häneen rukoilevan katseen.

— Älä nyt vihastu! Mies poloinen, hän väsähti niin mielenliikutuksesta kuultuaan pastorilta nuo uutiset, että piti lähteä Rolliveriin puoli tuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä viemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille aatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin, sillä sinne on pitkä matka.

— Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä Jumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele, äiti.

Hänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja luovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla leikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.

— Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta vartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.

— Kyllä minä menen.

— Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.

Tess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs Durbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään, valmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi päivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.

— Vie "Luotettava onnenilmottaja" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään ja järjestellen pukuaan.

"Luotettava onnenilmottaja" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut olivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat olivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja äiti läksi.

Mies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs Durbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua tunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella lapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus, valaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat haihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi sielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät olleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja ruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä, somemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän pikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun niitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui melkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän ummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä ainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.

Jäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan, pistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa omituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä yöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli kysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine puheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi sataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa kansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen alaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli edessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.

Palatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä hakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta ei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä itsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi ripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä yhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa Eliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli jo pantu nukkumaan.

Tessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika, sillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi hänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain sisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä, sitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään tullut vuoden vanhaksi.

Kaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa — iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden kokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen päät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin, onnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin noiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia mukana — kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty halusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin kovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien varattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella runoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja uskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja puhdassointuisia, puhuvat "Luonnon pyhistä tarkotuksista".

Oli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta ja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja lamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä tulen sammuttajan ojennettuine käsineen.

Kun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli kaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä lähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin myöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.

— Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi — eihän sinua pelota — ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on käynyt.

Poika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli tuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin näytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt vanhemmatkin.

— Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.

Liisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan pimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi. Tie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä tuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.

4.

Rolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä päässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa talossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi tuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla puutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä käsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien sille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään istahtamaan.

Näin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat samaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.

Yläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti peitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä iltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin tämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan pituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä hyväkseen "Kirkkaan Tilkan", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja täysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei, paljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta, että parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen isännän kanssa suuressa talossa.

Huoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka olivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut säilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla, pari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He olivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja levisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät uljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi verhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja sängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin uhkeiden pilarien kanssa.

Mrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti, avasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan pimeän huoneen läpi ja osotti ullakkoportaiden ovea avatessaan tuntevansa hyvin sen säpin. Huojuvissa rappusissa hänen oli jo pakko kulkea hitaammin, ja kun hänen kasvonsa sukelsivat viimeiseltä portaalta valoon, niin koko makuukamariin kerääntynyt joukkue oli kääntynyt tuijottamaan niihin.

— Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa istumaan omalla kustannuksellani … huusi emäntä heti askeleita kuullessaan yhtä rentonaan kuin koulupoika katkismustaan lukiessaan ja samalla hän tirkisteli portaille. — Ah, tekö se olettekin, mrs Durbeyfield? Herra varjelkoon — kuinka säikähdin! Ihan luulin nuuskijoita olevan liikkeellä.

Mrs Durbeyfieldiä tervehti silmäyksin ja pään nyökkäyksin koko salainen seura, kun hän meni miehensä luo. Tämä istua kyyhötti, hyräillen hajamielisenä: — Täss' on mies yhtä hyvä kuin ken tahansa! Mull' on suuri sukuhauta Kingsbere-sub-Greenhillissä ja uljaampia luurankoja kuin kellään Wessexin kreivikunnassa.

— Kuulehan nyt, minulle on iskenyt päähän jotain tuon asian johdosta — komea ehdotus, kuiskasi hänen eukkonsa iloisena. Kuuletko, John, etkö näe minua? Hän tyrkkäsi ukkoaan, mutta tämä katsoi häneen kuin ikkunasta ja hyräili edelleen.

— Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu vielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.

— Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs

Durbeyfield.

— Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?

— Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield viisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla ajeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:

— Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa asuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.

— Hää — mitä? kysyi Sir John.

Vaimo toisti sanansa. — Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi hän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan sukulaisuudesta.

— Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi Durbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole mitään meidän rinnallamme — nuorempi haara nähtävästi, paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.

Keskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut, että pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta pyytääkseen heitä kotiin.

— Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs Durbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman suvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.

— Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku

Abraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun

Tess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.

— Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät! Mene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat… Niin, kyllä se Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan suosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin jonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.

— Mistä sen tiedät?

— Katsoin hänen onneaan "Onnen ilmottajasta", ja siinä se olikin sanottuna… Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä päivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.

— Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?

— En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen sukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin eikä hän toki silloin pane vastaankaan.

— Tess on hieman omituinen.

— Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.

Vaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen sisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli nyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että Tessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään loistava tulevaisuus.

— Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään tallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista juoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei tuohesta tule takkia.

Puhelu kävi taas yleiseksi, mutta äkkiä kuului jälleen askeleita alla olevasta huoneesta.

… Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa istumaan omalla kustannuksellani… Emäntä oli hätäisesti laskenut ulkomuististaan kaavan, joka hänellä oli tunkeutujain varalta, ennenkuin hän tunsi tulijan Tessiksi.

Eipä tämä ympäristö ilmassa häälyvine väkijuomanhöyryineen ollut edes äidin mielestä varsin sopiva Tessin nuorille kasvoille, joskin se meni mukiin kurttunaamaisille keski-ikäisille; ja tuskinpa olisi Tessinkään tarvinnut lähettää tummista silmistään nuhtelevaa katsetta saadakseen isän ja äidin nousemaan ylös, juomaan pikaisesti oluen tähteen ja lähteä kapuamaan portaita alas emännän varotusten seuraamina.

— Älkää melutko, hyvät ihmiset ja rakkaat naapurit, muutoin minä menetän oikeuteni ja joudun sakkoihin ja ties mihin! Hyvää yötä!

He menivät kotiin yhdessä. Tess talutti isää toisesta käsipuolesta ja äiti toisesta. Ukko oli totta puhuen ryypännyt vain hipenen — ei neljättäkään osaa siitä, mitä säännöllinen ryyppääjä saattoi sunnuntai-aamuna viedä kirkkoon luovimatta tai kompastelematta, mutta Sir Johnin heikko ruumiinrakenne teki hänen pikku syntinsä tässä suhteessa vuoren painoiseksi. Päästyään raittiiseen ilmaan hän astui niin epävakaisesti, että sai koko kolmihenkisen rivin kääntyilemään milloin Lontoota, milloin Bathia kohti. Se näytti aika hullunkuriselta ja olihan sellainen varsin tavallista perhekunnan tallustellessa öiseen aikaan kotiin päin. Silti oli siinä paljon vakavaakin, kuten useimmissa hullunkurisissa seikoissa. Molemmat naiset kokivat niin paljon kuin suinkin salata näitä pakollisia harharetkiä ja pyöräyksiä Durbeyfieldiltä, joka oli niihin syypää, ja Abrahamilta ja itseltäänkin, ja niin he vähitellen pääsivät lähemmäksi kotikynnystään. Silloin alkoi perheen pää jälleen vetää vanhaa virttään, ikäänkuin hän olisi tahtonut rohkaista mieltään, voidakseen tyynenä astua nykyiseen vähäpätöiseen asuntoonsa.

Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä!

— Olehan nyt hulluttelematta, ukkoseni, sanoi hänen vaimonsa. On niitä ollut suuria sukuja maailmassa muitakin kuin sinun. Katsohan nyt Anktelleja, Horseyn väkeä ja itse Tringhamejakin — rappeutuneet melkein yhtä paljon kuin sinunkin sukusi — vaikka kyllä te sentään olitte ylhäisempää väkeä. Kiitänpä Luojaani, etten kuulu suureen sukuun, joten minulla ei ole mitään syytä hävetä.

— Elähän hätäile, ämmäseni. Mene tiedä, jos lienet uljaampaa sukua kuin me — kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläisiä.

Tess käänsi nyt keskusteluaineen toisaanne sanomalla, mikä hänen mielestään oli paljoa tärkeämpää kuin ajatukset esi-isistä:

— Pelkäänpä, ettei isä kykene lähtemään matkalle niin varhain huomisaamuna.

— Minäkö! Tunnin parin päästä minä olen täydessä kunnossa, vastasi

Durbeyfield.

<tb>

Vasta yhdentoista tienoissa oli perhe vuoteella ja viimeistään kahden aikaan aamusella täytyi lähteä matkaan ehtiäkseen toimittaa mehiläispesät Casterbridgeen torikauppiaille ennen lauantaikaupan alkamista. Tie oli näet ylen huono, matkaa pari kolmekymmentä engl. peninkulmaa ja kaiken lisäksi olivat hevonen ja rattaat kehnointa laatua. Puoli kahden aikaan mrs Durbeyfield pistäysi suureen makuuhuoneeseen, missä Tess nukkui pikku veljineen ja sisarineen.

— Ei siitä poloisesta ole lähtijää, sanoi hän vanhimmalle tyttärelle, jonka suuret silmät olivat avautuneet samassa, kun äiti kosketti ovea.

Tess kohosi istumaan, puoleksi unen tuhkerossa.

— Täytyyhän sinne jonkun lähteä, hän vastasi. Myöhäistä jo alkaa olla pesueiden kuletteleminen. Mehiläiset lopettavat kohta parveilemisensa tänä vuonna, ja jos jätämme ne ensi toripäiväksi, niin eivät ne kelpaa kenellekään.

Äiti näytti joutuvan aivan neuvottomaksi. — Ehkä joku nuorukainen ottaisi mennäkseen. Joku noista pojista, jotka sinua eilen niin tanssittivat? hän ehdotti.

— Ei, sitä en sallisi mistään hinnasta, selitti Tess ylpeästi. Kaikki saisivat tietää syyn — saisimmepas vasta hävetä! Minä lähden, jos Abraham tulee mukaan.

Hetkisen epäröityään äiti suostui ehdotukseen. Pikku Abraham herätettiin kesken makeinta untansa, jota hän veti saman huoneen nurkassa, ja pakotettiin pukeutumaan, vaikka olikin vielä aivan toisessa maailmassa. Sillä välin oli Tesskin vetänyt joutuisasti vaatteet ylleen, ja molemmat menivät lyhty kädessä talliin. Vankkurirottelot olivat jo reilassa, ja Tess talutti pihalle Prinssi hevosen, joka oli melkein yhtä raihnainen kuin ajoneuvotkin.

Hevosraukka töllisteli ihmetellen yön pimeään, lyhtyyn ja lapsiin eikä näyttänyt voivan ymmärtää, että piti lähteä työhön hetkellä, jolloin kaikkien elävien olentojen olisi luullut olevan yöteloillaan. He panivat kynttilänpätkiä lyhtyyn, ripustivat sen vankkurien vasemmalle puolelle ja taluttivat hevosta alkumatkan, joka oli ylämäkeä, jottei se poloinen kovin väsyisi. Reipastuttaakseen mieltään he laativat itselleen keinotekoisen aamun lyhtynsä, voileipien ja rupattelun avulla, koska todellinen huomen oli vielä loitolla. Kun Abraham vihdoin oli selvinnyt unenhorroksestaan, niin hän alkoi haastella omituisista, taivasta vasten kuvastuvista esineistä. Tuo puu tuolla näytti raivoisalta tiikeriltä, joka syöksähti esiin piilostaan, ja tuo toinen muistutti jättiläisen päätä.

Kulettuaan pienen Stourcastlen kaupungin läpi, joka uinui äänettömänä paksujen ruskeiden olkikattojensa suojassa, he pääsivät ylävämmille seuduille. Vielä ylempänä, heidän vasemmalla sivullaan, kohosi taivasta kohti notkojen ympäröimä Bulbarrowin eli Bealbarrowin mäki, joka on korkein melkein koko Etelä-Wessexissä. Siitä alkoi tie hiljalleen viettää alaspäin melkoisen pitkän matkan. He nousivat istumaan vankkurien etupuolelle, ja Abraham rupesi mietiskelemään.

— Kuuleppa, Tess, hän sanoi asian aluksi hetkisen vaitiolon perästä.

— Mitä, Abraham?

— Etkö ole hyvilläsi, että meistä on tullut herrasväkeä?

— Enpä juuri.

— Mutta tottahan sinä olet iloissasi, kun pääset naimisiin herrasmiehen kanssa?

— Mitä? sanoi Tess katsahtaen ylös.

— Rikas sukulaisemme hankkii sinulle mieheksi herrasmiehen.

— Minulle? Rikas sukulaisemme? Ei meillä ole semmoisia sukulaisia.

Kuka sinulle on semmoisia lörpötellyt?

— Rolliverissahan ne siitä puhuivat, kun minä olin isää hakemassa. Trantridgessa kuuluu asuvan muuan rikas rouva, joka on meidän sukulaisemme, ja äiti sanoi, että jos sinä huomauttaisit tuolle rouvalle olevasi sukua hänelle, niin hän toimittaisi sinut suuriin naimisiin.

Sisko kävi äkisti äänettömäksi ja vaipui syviin mietteisiin. Abraham tarinoi edelleen, enemmän huvikseen kuin sisarensa vuoksi, jonka äänettömyyteen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota. Hän nojasi mehiläispesiin ja teki kasvot ylöspäin kohotettuina huomioitaan tähdistä, joiden kylmät valtimot tykyttivät tuolla tummassa äärettömyydessä niin tunteettomina ja vieraina näitä kahta inhimillistä virvatulta kohtaan. Hän kyseli, kuinkahan kaukana nuo vilkuttajat olivat, ja olikohan Jumala niiden toisella puolen. Mutta yhtä myötäänsä hänen lapsellinen rupattelunsa kääntyi aineeseen, joka viehätti häntä enemmän kuin luomisen ihmeet. Jos Tess tulisi rikkaaksi mennessään herrasmiehen kanssa naimisiin, niin saisikohan hän niin paljon rahaa, että voisi ostaa kaukoputken, joka toisi tähdet niin lähelle kuin Nettlecombe-Tout oli?

Tessiä alkoi kiukuttaa tuon asian ainainen vatkuttaminen; koko perhe sitä hoki.

— Älä siitä enää lörpötä! huudahti hän.

— Etkös sinä ole sanonut tähtien olevan maailmoita, Tess?

— Olen.

— Aivan samanlaisia kuin tämäkin?

— En tiedä, mutta luulen niin. Joskus ne näyttävät samanlaisilta kuin omenat meidän omenapuussamme. Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta jotkut ovat rumia ja pilaantuneita.

— Millaisessa me asutaan — kauniissa vai rumassako?

— Rumassa.

— Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on niin paljon enemmän.

— Niin kyllä.

— Onko se ihan totta. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto suuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet hyvään tähteen?

— Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin humalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä olisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.

— Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä sitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.

— Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!

Omiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei ollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää huolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos häntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle, mistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.

Prinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla ollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle unelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi taaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä riveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja tuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun huokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin historia.

Tarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli näkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan, jonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan hänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille esi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän unohti ajan kulun.

Äkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli vaipunut.

He olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät he olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit olivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: "hohoi, hohoi!"

Lyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen loisti häntä vasten silmiä — paljon kirkkaammin kuin hänen oma lyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat olivat sotkeutuneet johonkin, joka sulki tien.

Tess hyppäsi hämmentyneenä maahan, ja tuokiossa selvisi hänelle pelottava totuus. Korinan synnytti hänen isänsä hevosraukka, Prinssi. Huimasti kiitävät postivaunut olivat pimeässä ajaneet hänen hitaiden ja kömpelöiden ajopeliensä päälle. Postivaunujen terävä aisa oli tunkeutunut Prinssi poloisen rintaan kuin miekka, ja haavasta pursui verta virtanaan, pudoten sihisten tielle.

Epätoivoissaan Tess hyppäsi hevosensa eteen ja pisti kätensä haavaan, saamatta aikaan muuta kuin että purppuranpunaiset pisarat tahrivat hänet yltyleensä. Siinä hän seisoi katsellen avutonna eteensä. Prinssi seisoi vakavana ja liikkumatonna, niin kauan kuin jaksoi; sitten se äkkiä tuuskahti maahan.

Jo tuli postimieskin hätään ja alkoi kiskoa ja riisua Prinssiä valjaista. Mutta se oli jo kuollut, ja nähtyään ettei asia ollut autettavissa mies palasi oman hevosensa luo, jolle ei ollut tullut mitään vahinkoa.

— Te ajoitte väärää puolta, hän sanoi. Minun on pakko rientää eteenpäin postisäkkeineni, niin että teidän olisi paras odottaa tässä rattainenne. Minä lähetän jonkun teitä auttamaan, heti kun vain voin. Kohta päiväkin valkenee, niin ettei teillä ole mitään hätää.

Hän nousi vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, ja Tess jäi odottamaan. Ilma kävi valoisammaksi, linnut alkoivat liikkua pensaikoissa ja viserrellä, maantie hohti kohta valkoisena, mutta Tessin kasvot näyttivät vielä vaaleammilta. Iso verilätäkkö alkoi jo hyytyä ja auringon noustessa se säteili sadoissa eri väreissä. Prinssi makasi vieressä kankeana ja liikkumatonna, silmät puoleksi avoimina.

— Tämä on kaikki minun työtäni, huudahti tyttö katsellessaan hevosvainajata. En kykene itseäni millään puolustamaan, en millään! Millähän isä ja äiti nyt elävät! Aapo, Aapo! Hän pudisteli poikaa, joka oli nukkunut rauhassa tapahtumasta huolimatta. — Emme pääse kauemmaksi. Prinssi kuoli!

Kun Abraham älysi, millä kannalla asiat olivat, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi kuin vanhalla miehellä.

— Eilen minä vain tanssin ja nauroin, haasteli Tess itsekseen. Voi minua hölmöä!

— Tämä on sen vuoksi, että me asumme rumassa tähdessä emmekä koreassa, mutisi Abraham itkeä vetistellen.

Äänettöminä he odottivat, mutta odottamisesta ei tuntunut tulevankaan loppua. Vihdoinkin kuului ääntä ja läheneviä askelia, mikä osotti postimiehen pitäneen sanansa. Tulija oli joku talonpojanrenki läheltä Stourcastlea. Hänen väkevä hevosensa valjastettiin Prinssin sijaan vankkurien eteen, joissa oli mehiläispesät, ja niin lähdettiin matkaamaan Casterbridgeä kohti.

Saman päivän iltana tyhjät vankkurit taas saapuivat onnettomuuspaikalle. Prinssi oli virunut ojassa aamusta asti. Verilätäkön paikka näkyi vielä keskellä tietä, vaikka ohikulkevat ajoneuvot olivat raapineet ja hanganneet sitä. Prinssi poloisen maalliset jäännökset kiskottiin nyt samoille vankkureille, joita se itse oli ennen vetänyt, ja kaviot ilmassa ja kengät välkkyen laskevan auringon valossa se sai ajaa kyydillä pari peninkulmaa takaisin Marlottiin.

Tess oli palannut aikaisemmin. Hän oli pahassa pulassa miettiessään kuinka tapahtumasta kertoisi. Hänen kielelleen tuotti helpotusta, kun hän näki vanhempainsa kasvoista, että he tunsivat jo tappionsa; mutta silti ei hän lakannut nuhtelemasta itseään siitä, että oli ollut huolimaton.

Mutta juuri perheen avuttomuus teki onnettomuuden heille vähemmän hirmuiseksi kuin se olisi tuntunut eteenpäin pyrkivästä perheestä, vaikka se nykyisessä tapauksessa merkitsi häviötä ja toisessa tapauksessa olisi merkinnyt vain satunnaista vahinkoa. Durbeyfieldien kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiehuvasta vihasta, mikä varmaan olisi leimunnut sellaisten vanhempain kasvoilla, jotka pitivät parempaa huolta tyttönsä menestyksestä. Ei kukaan moittinut Tessiä niin paljon kuin hän itse.

Kun huomattiin, että hevosenteurastaja ja nahkuri olisivat antaneet Prinssistä vain moniaita shillinkejä, koska se muka oli niin vanha kaakki, niin Durbeyfield otti juhlallisen ryhdin.

— En, hän sanoi levollisesti, en minä myy sen vanhaa ruumista. Kun me D'Urbervillet olimme ritareja tässä maassa, niin emme myyneet juoksijoitamme kissanlihasta. Pitäkööt rahansa! Prinssi on palvellut minua hyvin elinaikanansa, enkä minä tahdo erota siitä nytkään.

Seuraavana päivänä hän kaivoi Prinssille hautaa puutarhaan, raataen kovemmin kuin kuukausmääriin puuhatessaan elatusta perheelleen. Kun kuoppa oli valmis, niin Durbeyfield sitoi eukkonsa kera nuoran hevosen ympäri ja kiskoi ruumiin polkua myöten haudan ääreen lasten seuratessa saattojoukkona. Abraham ja Liisu-Viisu nyyhkyttivät, Lempi ja Siviä ilmaisivat suruaan ulvomalla, niin että muurit kaikuivat, ja kun Prinssi oli romahtanut alas, niin kaikki kokoontuivat haudan partaalle. Leivänhankkija oli heiltä otettu; mikä nyt neuvoksi?

— Meniköhän se taivaaseen? kysyi Abraham nyyhkytystensä lomasta.

Durbeyfield alkoi luoda hautaa umpeen, ja lapset itkivät uudelleen, kaikki paitsi Tess. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvonsa kalpeat, ikäänkuin hän olisi pitänyt itseään murhaajana.

5.

Kaupusteleminen, joka oli pääasiallisesti riippunut hevosesta, joutui nyt aivan rappiolle. Puute, melkeinpä kurjuuskin, lähestyi uhkaavana. Durbeyfield oli perin huolimaton mies; hän pystyi kyllä ahertamaan ankarasti aika ajoin, mutta ne ajat eivät suinkaan sattuneet aina tulemaan silloin, kun niitä olisi tarvittu, ja koska hän ei ollut tottunut päivätyöläisen säännölliseen raadantaan, niin ei hän osottanut erityisempää uutteruutta, milloin voimia sattuikin olemaan tarvittaessa.

Tess, joka oli saattanut vanhempansa tähän lietteeseen, mietiskeli sillä välin hiljakseen, miten hän voisi auttaa heidät siitä ylös. Silloin äiti toi esille suunnitelmansa.

— Meidän täytyy ottaa vastaan niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, hän sanoi. Eipä sinun syntyperääsi olisi voitu keksiä sopivammalla hetkellä, Tess. Sinun täytyy kääntyä ystäviemme puoleen. Tiedätkös mitä? The Chasen laidassa asuu muuan upporikas mrs D'Urberville, jonka pitäisi olla meidän sukuamme. Sinä saat mennä hänen luokseen puhumaan asiasta ja pyytämään jotain apua tähän ahdinkoon.