Читать книгу Tessin tarina - Thomas Hardy, Eleanor Bron, Томас Харди (Гарди) - Страница 16

Aurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen lämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka painuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.

Usva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati käsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin kun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa tuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi tuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut. Valonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen olento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi mielenkiintoa häneen.

Vähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista, heittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille huonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.

Mutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi suurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla Marlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat leikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä huikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.

Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.

Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin kohosi kivipylväs.

Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen lemmenlaulantaa.

Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.

Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella, ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja kivillä jokikisen niistä.

Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.

Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli, sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine. Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä hengen ja sulautunut siihen.

Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa, oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet; vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua – kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin nuoremmat halveksivat.

Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon tuostakin katselevat ympärilleen.

Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi. Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.

Joskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai hattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot syvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen valuvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa tasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.

Se on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut, sama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei ollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli vihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin vuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia kuin viljankorjuu.

Toiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli saanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin katrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten, niin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli "keko", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.

Työväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista tunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden mäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun terävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista välillä.

Tessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.

Vanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka maata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti nukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen toi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja istuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään; miehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen kupin kiertää kädestä käteen.

Tess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan kuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies, jolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä, ojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt hänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen suurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että pääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa kainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess päästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.

Lähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon toiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen hellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä lukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa kuntoon.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn polvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei vastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli lasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut koskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta intohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja ylenkatsetta.

– Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo toivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.

– Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra Jumala, miten sitä tottuukin kaikkeen – se se vasta on ihmeellistä.

– Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun luuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa eräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle hulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.

– Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta niinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin kirkot – vai mitä, Jenny? – Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka tietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.

Kova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea nähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä, jotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan; pikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä, minkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen. Istuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta vähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.

Hän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen kuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja kiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän yksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli vihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla taas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden suloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset mitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa vuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän itsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin ennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin koskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä ympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.

Kenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin alas – ajatus mitä maailma hänestä puhui – oli vain mielihaavetta. Hän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia muille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti haihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi yöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: "Suotta hän heittäytyy onnettomaksi". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa, iloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: "Hyvinpä hän jutusta selviytyy". Olisikohan hän jollain autiolla saarella murtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi ollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä tapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän lapsen äiti – olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän olisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen kurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan, mitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät olleet sitä luoneet.

Miten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki oli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja lähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi hän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti kasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.

Leikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat jäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä riisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess oli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen huostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui ottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.

Iltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa hämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla seuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten kukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen pyhimyksen kulunutta sädekehää.

Tessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle hyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten ilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria värssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli muuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja tapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin tehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön. Heidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä mielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.

Mutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi, joka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo mitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta kuitenkin tärisytti se häntä kovin.

Nuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan tullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä lapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli lähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän tämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä lapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa oli vielä kastamatta.

Nykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli palettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin, ja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun perillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi mitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli kysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli kuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.

Alkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja kysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä hänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat olemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon aatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän vastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin kapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä yli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun Tessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Koko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan ahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön aikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki hengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.

Tuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se juhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen ulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä kallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan helvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se ollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen pistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän hiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista kidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan. Nämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi tuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.

Pienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä suuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan, Tess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti edestakaisin huoneessa.