Читать книгу Kasakat - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 8

Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä. Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.

– Tässäkö vahditaan? – kysyi Nazarka.

– Välipä sillä, – sanoi Lukashka: – istu tässä, minä tulen pian, neuvon vain sedälle paikan.

– Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme, – sanoi Jergushov, – istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.

Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa, mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.

– Se ei ole enää kaukana tästä, setä, – sanoi Lukashka, astuen kuulumattomasti ukon edellä: – minä näytän mistä ne ovat kulkeneet. Minä sen, veliseni, yksin tiedän.

– Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, – samoin kuiskaamalla sanoi ukko.

Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli ja päästi vihellyksen. – Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? – sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.

– Kristus sinut palkitkoon, – vastasi ukko: – Tähän se veitikka tulee mutaan rypemään, – lisäsi hän. – Minä istun, mene sinä.

Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää, milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan", ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, – metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni toveriensa luo.

Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen tilaa Lukashkalle.

– Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! – sanoi hän. – Neuvoit tien?

– Näytin, – vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. – Ja mikä metsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se sama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?

– Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä minä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, – sanoi Jergushov kääriytyen vaippaansa. – Minä nukun nyt, – lisäsi hän: – herätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä rupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, – sillä lailla.

– Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, – vastasi Lukashka.

Yö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta tuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista saakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen vuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas, jyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta. Vain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta hänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään alkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen tähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä taivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka alla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean veden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla. Kauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia varjoja, jotka kasakan tottunut silmä tunsi virran tuomiksi puurangoiksi. Vain väliin kalevanvalkea heijastui veteen kuin mustaan peiliin ja osoitti loivan vastaisen rannan rajajuovan. Alakuloiset öiset äänet, kaislikon kahinan, kasakkain kuorsaamisen, sääskien surinan ja virran lirinän katkaisi välistä kaukainen pyssynlaukaus tai sortuvan rannan pulahdus, väliin taas suuren kalan loiskahdus tai metsäeläimen rasahdus sankassa rytömetsässä. Kerran lensi pöllö Terekin vartta satuttaen joka kolmannella vedolla siipensä vastakkain. Aivan kasakkain pään kohdalla se kääntyi metsään ja lentäessään puuhun se joka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten kauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen odottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi kuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.

Yöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja repaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan, ja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa vuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi muutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua pitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla vitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten mahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä tulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja miten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän kurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt. Vähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui himmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut tshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja pääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä, ja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista usvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti lähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa stanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen venyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.

"On aika herättää", ajatteli Lukashka, saaden valmiiksi latasimen ja tuntien silmiään raukaisevan. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja tutkisteli mitkä jalat ovat minkin; mutta yhtäkkiä hänestä näytti, että jotain läiskähti Terekin toisella rannalla ja hän katsasti vielä kerran valkenevaa vuorten äärtä nurinkäännetyn sirpin alla, vastaisen rannan juovaa, Terekiä ja sitä pitkin uivia puurankoja, jotka nyt jo selvästi eroittautuivat vedestä. Hänestä tuntui kuin hän itse olisi liikkunut ja Terek ajelehtivine rankoineen ollut liikkumaton; mutta sitä kesti vain hetken. Hän rupesi uudelleen tähystelemään. Suuri musta, oksainen ranko herätti hänen huomiotaan. Pyörimättä ja kiikkumatta kulki se omituisesti aivan keskellä jokea. Näyttipä hänestä, ettei se kulkenut aivan virran suuntaan vaan vetäytyi matalikkoa kohti. Lukashka kurotti kaulaansa ja alkoi tarkkaavasti seurata sitä. Ranko kulki matalikolle, pysähtyi ja omituisesti liikahti. Lukashka oli näkevinään käden puun alta. "Nyt nähdään miten minä yksinäni ammun abrekin!" – ajatteli hän, tarttui pyssyyn, hätäilemättä mutta nopeasti pani pystyyn haarukkaisen kannattimen, asetti sen päälle pyssynsä, kuulumattomasti ja hilliten veti hanan ja pidättäen henkeään alkoi tähdätä, koko ajan tarkaten eteensä. "Minä en herätä", ajatteli hän. Mutta sydän löi niin kovasti hänen rinnassaan että hän pysähtyi kuuntelemaan. Ranko yhtäkkiä keikahti ja alkoi taas uida, virran suuntaa leikaten, tälle rannalle päin. "Ettei vain pääsisi menemään!" arveli hän ja nyt hän kuun himmeässä valossa näki rangon edessä tatarin pään välkähtävän. Hän käänsi pyssyn suoraan päätä kohti. Se näytti hänestä olevan aivan lähellä, pyssyn piipun päässä. Hän katsoi ylempää. "Abrekkipas on", mietti hän hyvillään ja yhtäkkiä rajusti heittäytyi polvilleen, uudestaan siirsi pyssyään, löysi tähtäyspilkun, jota tuskin saattoi nähdä pitkän pyssyn päässä, ja lapsuudesta saakka tottumaansa kasakkain tapaan lausuen: "Isälle ja Pojalle", – painoi liipaisimen päätä. Leimahtava välähdys valaisi hetkiseksi kaislikon ja veden. Laukauksen raikas, äkkinäinen ääni kajahti pitkin veden vartta ja jossain kaukana muuttui jyrinäksi. Ranko ei enää uinut virran poikki vaan alas myötävirtaa pyörien ja keikahdellen.

– Älä päästä, kuule! – huusi Jergushov kopeloiden pyssyään ja nousten pystyyn pölkyn takaa.

– Oletko ääneti, senkin ryökäle! – kuiskasi hänelle Luka hampaitaan kiristäen: – abrekkeja!

– Minkä sinä ammuit? – kyseli Nazarka: – kenen sinä ammuit, Lukashka?

Lukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi katseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle matalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.

– Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? – toistivat kasakat.

– Abrekkeja, ettekö kuule! – toisti Luka.

– Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?..

– Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun tukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. – Mies ui… – sanoi hän osoittaen matalikkoa. – Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.

– Ole valehtelematta, – toisti Jergushov, hieroen silmiään.

– Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, – sanoi Lukashka tarttuen hänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin voimakkaasti että Jergushov älähti.

Jergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti muutti äänilajia.

– Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, – sanoi hän hiljaa ja alkoi tarkastaa pyssyään. – Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo täällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.

Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.

– Minne sinä, hölmö? – huusi Jergushov: – meneppäs vaan ihan tyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se mihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene kiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, – tappavat vielä sinut, usko minua!

– Vai yksin minä lähden! Mene itse, – sanoi Nazarka vihaisesti.

Lukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.

– Älä mene veteen, kuuletko! – sanoi Jergushov riputtaen ruutia pyssyn reikään. – Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole pitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, – tyhjää sinä pelkäät! Älä jänistä, kuule!

– Luka, Luka hoi, – sanoi Nazarka: – kerroppas miten sinä tapoit.

Luka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.

– Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että lähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne saatava kiinni.

– Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, – sanoi Jergushov nousten, – kiinni ne on saatava!

Jergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät asemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi pujottautuen metsäpolulle.

– No, muista Luka ettet hievahda, – sanoi Jergushov, – taikka vielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko minua.

– Mene, kyllä minä, – sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja istuutui taas pölkyn taakse.

Lukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita kuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet varma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet tapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt karkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän katseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen juuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn kannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut, että hänet voitaisi tappaa.