Читать книгу Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 4

ÄITI

Äiti istui ruokasalissa teetä kaadellen: toisella kädellään hän piteli teekannua, toisella teekyökin tappia, josta vettä valui teekannun ylitse tarjottimelle. Mutta vaikka hän koetti katsoa tarkkaan, ei hän sitä huomannut, ei huomannut myöskään, että olimme tulleet.

Kun koettaa mielikuvituksessa loihtia esille rakastetun henkilön piirteet, syntyy niin paljon erilaisia menneisyyden muistoja, että näiden läpi nuo piirteet hämärtyvät niinkuin kyyneleihin. Ne ovat mielikuvituksen kyyneleitä. Koettaessani muistoon johdattaa äitiäni semmoisena kuin hän tähän aikaan oli, näen ensin edessäni ainoastaan hänen ruskeat silmänsä, jotka aina yhtälailla ilmaisivat hyvyyttä ja rakkautta, näen myös syntymämerkin hänen kaulassaan, vähän alempana sitä paikkaa missä hänellä oli pieniä hiuskiharoita, virkatun valkosen kauluksen, hienon, kuivan käden, joka niin usein minua hyväili ja jota niin usein suutelin; mutta hänen kasvojensa yleistä ilmettä en voi kuvitella mieleeni.

Sohvan vasemmalla puolella oli vanha englantilainen flyygeli; sen edessä istui mustahko sisareni Ljubotshka ja soitteli ruusunpunasilla vastikään kylmällä vedellä pestyillä sormillaan ja huomattavasti ponnistellen voimiaan Clementin harjotuksia. Hän oli yhdentoista vuotias, kävi lyhyessä pumpulihameessa, valkosissa pitsireunaisissa pikku housuissa, ja oktaaveja hän saattoi ottaa vaan "arpeggio". Hänen vieressään puolikäänteessä istui Maria Ivanovna, päässä punanauhainen myssy, sininen peleriini hartioilla, kasvot vihasesti tulistuneina; ne saivat vielä ankaramman väreen heti kun Karl Ivanovitsh oli astunut sisään. Hän katsahti tähän uhkaavasti ja vastaamatta hänen tervehdykseensä polki jalallaan tahtia: un, deux, trois, un, deux, trois, entistä kovemmin ja käskevämmin.

Karl Ivanovitsh, panematta tuohon yhtään mitään huomiota, lähestyi tavallisella saksalaisella kohteliaisuudellaan suoraan suutelemaan äidin kättä. Tämä heräsi ajatuksistaan, pudisti päätänsä niinkuin olisi tahtonut karkottaa surulliset ajatukset, antoi kätensä Karl Ivanovitshille ja suuteli häntä ryppyiseen ohimoon, sillaikaa kuin Karl Ivanovitsh suuteli hänen kättään.

– Ich danke, lieber Karl Ivanovitsh, ja kysyi yhä saksaksi:

– Kuinka lapset ovat nukkuneet?

Karl Ivanovitsh oli toiselta korvaltaan vähän kuuro, mutta nyt soittomelun vuoksi ei kuullut mitään. Hän kumartui lähemmäksi sohvaa, nojautui toisella kädellään pöytään ja seisten vaan toisella jalallaan, suu vähän hymyssä (mikä silloin näytti minusta hienouden huipulta), kohautti myssyänsä ja sanoi:

– Anteeksi, Natalia Nikolajevna.

Varjellakseen kaljua päätään vilustumasta Karl Ivanovitsh ei milloinkaan ottanut pois punasta päähinettään, mutta kuitenkin joka kerta ruokasaliin tullessaan pyysi siihen läsnäolijain suostumusta.

– Pankaa vaan päähänne, Karl Ivanovitsh… Minä kysyin teiltä kuinka lapset ovat nukkuneet? sanoi äiti lähempää ja jotenkin kovasti.

Mutta ei se nytkään mitään kuullut, peitti kaljunsa punamyssyllä ja hymyili entistä ehommin.

– Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria

Kun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa kauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina hetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi mitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki mitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat kasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se niitä rumentaa, niin ne ovat rumat.

Tervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen taaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:

– Olethan itkenyt tänään?

En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:

– Mitä sinä itkit?

Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota taisi täydellisesti.

– Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.

Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään. Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.

– No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.

Soitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta me menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä ukkivaarin ajoilta asti sanottiin officiantti-huoneeksi, me tulimme isän työhuoneeseen.