Читать книгу Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus II - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 16

Vietin yöni kopukassa eikä kukaan käynyt minua katsomassa; vasta seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, minä siirrettiin pieneen, luokkahuoneen vieressä olevaan huoneeseen, ja jätettiin jälleen lukon taakse. Rupesin toivomaan, että rangaistukseni rajottuu tähän vankeuteen, ja ajatukseni alkoivat rauhottua, kun sikeä uni oli minua vahvistanut, kun sain nähdä auringon leikkivän jäätyneiden ikkunalasien kuvioissa ja kadulta kuulin jokapäiväistä tavallista melua; yksinäisyys tuntui sentään hyvin raskaalta: olisin tahtonut liikkua, kertoa jollekin kaiken mikä oli sydämmelleni kerääntynyt, mutta ympärilläni ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Tämä asemani oli sitäkin vastenmielisempi, kun huolimatta inhostani en saattanut olla kuulematta kuinka St Jérôme aivan rauhallisena vihelteli joitakin iloisia laulunpätkiä käyskennellen huoneessa. Olin aivan varma siitä, ettei häntä lainkaan haluttanut viheltää, vaan hän teki sitä ainoastaan kiusatakseen minua.

Kahden aikaan St Jérôme ja Volodja menivät alas, ja Nikolai toi minulle päivällisen, ja kun hänelle kerroin mitä olin tehnyt ja mikä minua nyt odottaa, hän sanoi:

– Älkää huoliko surra, herra! – kun survotaan, niin saadaan jauhoja. Vaikka tämä sananparsi, joka joskus myöhemminkin antoi minulle lujuutta ja mielenmalttia, tosin rauhotti minua, niin juuri se seikka, ettei minulle tuotu ainoastaan leipää ja vettä, vaan koko päivällinen, torttuineenkin, sai minut kovasti ajatuksiini. Ellei olisi edes tuotu torttuja, niin se olisi merkinnyt, että minua rangaistaan vankeudella, mutta nyt täytyi ajatella, etten olekaan vielä rangaistu, – että olen ainoastaan vahingollisena ihmisenä erotettu muista, ja että rangaistus on vielä edessäni. Ollessani syventynyt tämän kysymyksen ratkaisemiseen, käännähti avain vankikoppini lukossa ja St Jérôme kasvot synkän virallisina astui huoneeseen.

– Menkäämme mummon luo, sanoi hän katsomatta minuun.

Minä olisin vähän puhdistanut liituun tahraantuneita nuttuni hihoja ennenkuin läksin huoneesta, mutta St Jérôme sanoi minulle, että tuo oli kokonaan tarpeetonta, aivan kuin sieluntilani olisi ollut jo niin surkealla kannalla, ettei ulkonäöstä edes maksanut vaivaa huolehtia.

Katinka, Ljubotshka ja Volodja katsahtivat minuun silloin kuin St Jérôme kädestä pidellen talutti minua salin läpi; aivan samalla ilmeellä he katsahtivat minuun kuin me tavallisesti katselimme vankeja, joita maanantaisin kuljetettiin ikkunamme ohi. Ja kuin lähestyin mummon nojatuolia aikoen suudella hänen kättänsä, kääntyi hän minusta pois ja piilotti kätensä mantiljin alle.

– Jaha, hyvä ystäväni, sanoi hän jotenkin kauan vaiti oltuaan ja kiireestä kantapäähän minua silmäillen, niin etten tiennyt minne katsoa ja minne käteni pistää: – voinpa sanoa, että annatte todellakin suurta arvoa rakkaudelleni ja tuotatte minulle tosi iloa. Mr St Jérôme, joka on pyynnöstäni ottanut pitääkseen huolta teidän kasvatuksestanne, ei tahdo enää jäädä talooni. Minkätähden? Teidän tähtenne, rakas ystävä. Minä toivoin, että tulisitte olemaan kiitollinen, jatkoi hän venyttäen joka sanaansa ja äänellä, joka osotti hänen edeltäpäin valmistaneen puheensa – hänen huolenpidostaan ja vaivoistaan, että te ymmärrätte arvostella hänen ansioitaan, mutta te, maitonaama, poikanulikka olette uskaltaneet kohottaa kättä häntä vastaan! Erittäin kaunista! Mainiota!! Minäkin alan ajatella, ettette pysty käsittämään mitä sivistynyt käytös vaatii, ja että teitä kohtaan täytyy käyttää muita, alhaisempia keinoja… Pyydä paikalla anteeksi, lisäsi hän ankaran käskevällä äänellä osottaen St Jérômeen: – kuuletko?

Minä katsahdin mummon käden suuntaan ja nähtyäni St Jérômen verkanutun, käännyin pois enkä liikahtanut paikaltani, jälleen alkaen tuntea sydämmen tyrmistymistä.

– No? ettekö kuule mitä teille sanon?

Koko ruumiini vapisi, mutta en sittenkään liikkunut.

– Koko! sanoi mummo luultavasti huomattuaan sisälliset kärsimyksen!. – Koko, sanoi hän ei enää käskevällä vaan pikemmin hellällä äänellä: – sinäkö se olet?

– Mummo! minä en pyydä häneltä anteeksi mistään hinnasta… sanoin minä ja keskeytin äkkiä, tuntien etten voi estää kyyneleitä, jos vielä sanankin sanon.

– Minä käsken sinua, minä pyydän. Mikset tee?

– Minä… minä… en… tahdo… en voi, sain minä sanotuksi ja pidätetyt rintaan keräytyneet nyyhkytykset äkkiä puhkasivat esteen ja tulvahtivat esiin epätoivoisella voimalla.

– C'est ainsi que vous obeissez à votre seconde mère, c'est ainsi que vous reconnaissez ses bontés, sanoi St Jérôme traagillisella äänellä: – à genoux!

– Voi Jumalani, jospa hän olisi tämän nähnyt! sanoi mummo kääntyen minusta ja pyyhkien kyyneleitä. – Jospa hän olisi nähnyt!.. mutta kaikki on parhaaksi! Ei, hän ei olisi kestänyt tätä surua, ei olisi.

Ja mummo itki yhä kovemmin. Minä itkin myös mutta anteeksi pyytämistä en ajatellutkaan.

– Tranquillisez-vous au nom du ciel, M-me la comtesse, puhui St

Jérôme.

Mutta mummo ei enää kuunnellut häntä, vaan oli peittänyt kasvot käsiinsä ja hänen nyyhkytyksensä muuttuivat hysteerilliseksi nikotukseksi. Sisälle juoksi pelästyneenä Mimmi ja Gasha, alkoi tuntua jonkinlaisten spriivesien hajua, ja koko talossa nousi yhtäkkiä juoksua ja kuiskutuksia.

– Nauttikaa nyt teoistanne, sanoi St Jérôme taluttaen minua takasin ylös.

– Voi sentään, mitä olenkaan tehnyt! mikä olenkaan hirmuinen pahantekijä!

Heti kun St Jérôme, käskettyään minun mennä omaan huoneeseni, oli laskeutunut alas, niin minä ymmärtämättä mitä tein läksin juoksemaan suuria rappusia myöten, jotka veivät kadulle.

Oliko aikomukseni kokonaan karata talosta vai hukuttaa itseni en muista; tiedän ainoastaan että kädet painettuina kasvojani vastaan, ollakseni ketään näkemättä, juoksin rappusia myöten yhä kauemmas.

– Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. – Sinuapa juuri hainkin, poika kulta!

Minä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi ankarasti:

– Tuleppa tänne, velikulta! – kuinka olet uskaltanut kajota portföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen vastaanottohuoneeseen. – Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen kiinni korvastani.

– Olen syyllinen, sanoin minä: – en itsekään tiedä mikä minuun oli tullut.

– Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani: – vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?

Vaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin miellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun korvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.

– Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: – kovemmin, kipeämmin, minä olen kelvoton, huono ja onneton ihminen!

– Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.

– En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. – Kaikki vihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua, suojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän koettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo ruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä kuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt mummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä… hä… nen… Jumalan tähden, anna vitsaa… miksi… kiu… kiu… sa… ta… an…

Kyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut enää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että tuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.

– Mikä sinua vaivaa, poika paha, sanoi isä osanottavasti ja kumartui minun puoleeni.

– Hän on tyranni… kiusaajani… kuolen… ei kukaan välitä minusta! sain vaivalla sanotuksi ja senjälkeen minua alkoi puistattaa.

Isä otti minut syliinsä ja vei makuuhuoneeseen. Minä nukuin.

Herättyäni oli jo hyvin myöhäinen, yksinäinen kynttilä paloi vuoteeni vieressä ja huoneessa istuivat kotilääkärimme, Mimmi ja Ljubotshka. Heidän kasvoistaan päättäen he näyttivät pelkäävän minun sairastuvan. Mutta minun olikin niin hyvä ja keveä olla kahdentoista tuntisen nukkumisen jälkeen, että olisin heti hypähtänyt vuoteeltani, ellen olisi pitänyt parempana antaa heidän jäädä siihen luuloon että olin sairas.