Читать книгу Luonnosta ja elämästä - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 13

Meidän laivamme oli ankkurissa Afrikan rannalla. Oli kaunis päivä; mereltä henkäili viileä tuuli, mutta iltapuolella muuttui ilma: se tuli ihan polttavaksi ja Saharan erämaasta puhalsi niin kuumaa ilmaa kuin olisi se tullut ihan palavasta uunista.

Kapteeni tuli kannelle ennen auringon laskua ja huusi: "uimaan pojat!" Minuutin kuluessa olivat merimiehet jo ehtineet hypätä veteen, laskea alas yhden purjeen, sitoa sen kiini ja laittaa siitä itselleen uimasuojuksen.

Meillä oli laivalla mukanamme kaksi poikaa. He hyppäsivät ihan ensimäisinä veteen, mutta heistä tuntui kovin ahtaalta uida purjeen päällä ja he päättivät sen vuoksi uida kilvan aavalla merellä.

Molemmat pulikoivat, kuin sisiliskot vedessä ja koettivat kumpikin kaikista voimistaan ehtiä siihen paikkaan, missä ankkurin poiju kellui meressä ankkurin kohdalla.

Toinen pojista oli aluksi voiton puolella, vaan sitten rupesi jäämään jälemmäksi. Pojan isä, vanha tykkijunkkari, joka oli kannella, oli iloissaan nähdessään, miten reipas poika hänellä oli. Kun poika alkoi jäädä jälemmäksi, huusi isänsä hänelle: "elä anna perään! Ponnista kovemmin!"

Yhtäkkiä kuului kannella huuto: "hai" ja me näimme kaikki meripedon selän vedessä vilkkavan. Hai ui suoraan poikia kohti.

– "Takasin! takasin! kääntykää pois pian, hai tulee!" huusi tykkijunkkari. Mutta pojat eivät kuulleet hänen sanojansa, vaan uivat yhä kauvemmaksi, nauroivat ja huusivat vielä iloisemmin ja kovemmin kuin ennen.

Tykkijunkkarin kasvot kävivät kalpeiksi kuin palttina ja hän katseli aivan liikkumatta poikia.

Merimiehet työnsivät alas veneen, hyppäsivät siihen ja soutivat, minkä jaksoivat poikien luokse päin; mutta he olivat vielä kaukana heistä, silloin kun hai oli jo ehtinyt kahdenkymmenen askeleen päähän.

Pojat eivät aluksi kuulleet, että heille huudettiin eikä huomanneet haita; mutta sitten sattui yksi heistä vilkasemaan taaksensa, ja me kuulimme kaikki sydäntä särkevän parahduksen, ja pojat rupesivat uimaan eri haaroille.

Tämä parahdus ikäänkuin herätti tykkijunkkarin huumauksestaan. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi tykkien luo. Hän käänsi yhden niistä poikia kohden, kumartiihe sen yli, tähtäsi ja sieppasi käteensä sytyttimen.

Me kaikki, jotka olimme laivassa, olimme pyörtyä kauhistuksesta ja odotimme jännitettyinä, mitä oli tapahtuva.

Kuului pamaus, ja me näimme tykkijunkkarin kaatuvan tykin viereen ja peittävän kasvonsa käsillänsä. Me emme nähneet vielä, miten pojan ja hain oli käynyt, sillä savu esti hetken aikaa näkemästä.

Mutta kun savu hälveni veden päältä, niin alkoi joka puolelta kuulua hiljaista nurinata, sitten se tuli yhä kuuluvammaksi, mutta lopuksi kuului joka puolella kova ilohuuto.

Vanha tykkijunkkari avasi silmänsä, nousi ylös ja katsahti merelle päin.

Aaltojen päällä kellui hain keltanen vatsa. Muutamassa minuutissa oli vene ehtinyt poikien luo ja toi heidät laivaan.