Читать книгу Isäntä ja renki - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 2

Jalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle ja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.

– Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, – huudahti Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa, joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. – Minä sinut opetan! Juokse äidin luo, nulikka!

Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte juoksuun.

Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin, häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.

– Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, – sanoi Wasili Andrejitsh hevosestaan ylpeillen. – Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa tunnissa vei perille.

– Mitäh?

– Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.

– Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.

He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna, että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle epämiellyttävä.

Tuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin välinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.

– No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? – alkoi Wasili Andrejitsh uudesta aineesta.

– Taitaapa olla ostettava, – vastasi Nikita, avaten kauhtanan kaulusta ja kumartuen isäntään päin.

Tämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.

– Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla työt teettää, – sanoi hän.

– Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili Andrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan, hevoskaupoista.

– Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, – sanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta hevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili Andrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja hän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.

– Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.

Omantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.

Vaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,

– huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. – Se on oikea hevonen.

– On maar', – sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti hänen korvansa ja kasvonsa.

Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi

Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.

Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.

– Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? – kysyi Wasili

Andrejitsh.

Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen peittyneitä.

Nikita mietti hetkisen.

– Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, – vastasi hän.

– Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki mieli ajaa suoraan.

– Kuinka tahdotte, – sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.

Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan verran, käänsi hän vasemmalle.

Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.

Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili

Andrejitsh sanoi jotakin.

– Mitä? – kysyi Nikita, silmiään aukaisten.

Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.

– Mikä nyt on, hä? – uudisti Nikita kysymyksensä.

– Hä, hä, – matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. – Viittoja ei näy! Varmaan ollaan eksytty.

– Seis sitte, niin katsastan tietä, – sanoi Nikita, hyppäsi keveästi reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle, jossa istui.

Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla, mutta tietä ei ollut missään.

– No? – sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.

– Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.

– Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, – sanoi

Wasili Andrejitsh.

Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta. Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.

– Oikealle pitää ajaa, – sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli yhä.

– Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, – sanoi Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? – sanoi hän osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.

Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. —

Mikä nyt? – kysyi hän.

– Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!

– Valehtelet! – sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.

– Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, – sanoi Nikita. – Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.

– Katos, minne eksyttiin! – sanoi Wasili Andrejitsh. – Mitenkäs nyt sitte?

– Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte tullaan, – sanoi Nikita.

Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.

– Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä – No, hevonen, no, no! – huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos reestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös kovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.

– Missäs sitä sitte ollaan? – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Kohtapahan nähdään! – vastasi Nikita. – No, ala mennä!

Jonnekinpahan tästä tullaan.

– Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? – sanoi Wasili Andrejitsh, osottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.

– Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, – sanoi Nikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja tiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut sanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä ojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista, uutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut metsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli muutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan varrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden luo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle, sitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli tie.

– Nyt sitä tultiin, – sanoi Nikita, – vaan tiesi minne.

Hevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä he olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita, josta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie myötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja kahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli muodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat ajaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla kuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli. Kovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. – Katos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois korjanneet, – sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.