Читать книгу Sevastopoli - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 1

Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän jaodottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisenvärileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei olemissään – kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihinja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamatonkohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluvalaukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikkivaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.

Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivänhäärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamiesmaaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa jakääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillenJumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaatkamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaallevainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteenkuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. – on kasottainmaallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluviasotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta jakiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillankohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa – sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia – laskee rantaan ja vesille.

– Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, – tarjooteille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia noustenveneistään.

Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneenhevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytteperäsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossavälkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessapäällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmatvaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisialaivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella – pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvattaivaansinisellä merenpinnalla – kauniita, kirkasvärisiä kaupunginrakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavattuolla puolen – aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujenlaivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisestitörröttävät vedestä – kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttäämeren kuulakassa etäisyydessä – vaahtopäisiä laineita, joissaairojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, – kuuntelette tasaistaäänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolinmahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.

Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, ollaherättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnettaja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!

– Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidänjalosukuisuutenne – sanoo teille vanha matruusi ja kääntyytarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.

– Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, – huomauttaa vaaleatukkainennuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.

– Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli – virkkaa ukko,hänkin laivaa silmäillen.

– Katsohan, missä räjähti! – sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynytkorkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraaräjähtäneen pommin räikeä pamaus.

– Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, – lisää ukko ja sylkäiseevälinpitämättömästi kouriinsa. – No, ala kiskoa, Mishka! parkaasinohi painamme. – Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillämainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota moninepäälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehetepätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjenveneiden joukkoon Grafskajan laiturille.

Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvätvehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaenvarimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtiikaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja javalurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskinhaiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaaviasotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä jakuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita – kuljetetaan vankkureillaheiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka jaupseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katusuljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla onkaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiäja veriset paarit, – kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiäjälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perinvastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikkiolisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Muttakatsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvatympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vaintuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoaja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jotaei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa semillainen hyvänsä – juottaa hevosen tai raahaa tykkiä – yhtärauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisijossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerinkasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuuohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekätyösotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneenportailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisenhameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.

Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliinensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyydenmerkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiärauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kentiessyytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemäänSevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovatherättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne janäkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itsepuolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaantaloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoosotamiehiä paareineen, – siellä näette Sevastopolin puolustajat,näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.

Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- taiviisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimminhaavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttääteitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä – se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, ettätulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennävuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevätmielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielelläänkärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanotonsanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria jakärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.

– Mihin sinä olet haavottunut? – kysytte epäröiden ja arastivanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuenseuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävätkärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurtakunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.

– Jalkaan, – vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peitonpoimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. – Jumalan kiitos nyt, – lisää hän: – pois rupean jo pyrkimään.

– Kauanko olet ollut haavottuneena?

– Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!

– Onkos nyt kovia kipuja?

– Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuinpohkeessa repisi, muuten ei yhtään.

– Kuinka oikein tulit haavotetuksi?

– Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinenpommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuinkuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.

– Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?

– Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkättyjalkaan.

– No, entäs sitten?

– Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.

Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseenhameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunneja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitäkuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseenmeikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivatpuhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa jakuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelleopettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoenkaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuinkuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistäänloistaa aivan kuin hurmaus.

– Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! – huomauttaa teillematruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähänakkaväen – tyhmiä lavertelevat."

Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostainsyystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänellekovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; muttate ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvatmieleenne, – ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsakainostelun edessä.

– No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, – sanotte hänelle japysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttääsietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.

Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hänmakaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, jokailmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoinkoriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneetnurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean kädentynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttääteitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivänkaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.

– Onkos hän tajuttomana? – kysytte naiselta, joka käy perässänne jakatselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.

– Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, – virkkaa hän kuiskaten. – Annoin sille äsken vähän teetä – vaikk'on vieras, täytyy tokisääliä, – niin tuskin maistoi.

– Miltäs nyt tuntuu? – kysytte te häneltä. Haavottunut kääntääsilmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikäymmärrä teitä.

Sydäntä kouristaa.

Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuinluurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattupois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuistanäette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.

Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennotnaiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.

– Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommijalkaan, – kertoo teille oppaanne: – vei päivällistä miehelleenvallinsarvelle.

– No, poisko leikattiin?

– Yläpuolelta polven leikattiin.

Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näettesiellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoiminsilmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisiaja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksenalaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistäleikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaanterveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinkavälskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareillasamassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsaleikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisestakivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, – näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan – ei säännöllisessä,kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujenpäristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessäratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, – veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…

Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomastielpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näidenkärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,epäröimättä menette vallin sarville…

"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolematuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Muttapilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimenkirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa piantaas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeenviehtymisen tilaan.

Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaattoruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvinekirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntävallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,laukausten äänet – kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistätuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseennekohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teittesitomispaikassa.

Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupunginvilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin onpuotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäisetnaiset, keikailevat upseerit – kaikki puhuu asukkaidenmielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.

Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiestenja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnallaja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri saisurmansa.

– Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! – sanoobassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yliriippuu kudottu vihreä vyöhikkö.

– Missä meillä? – kysyy toinen.

– Neljännellä vallinsarvella – vastaa nuori upseeri, ja tekatsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudellajopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistäon tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinäsiitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoretmiehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinkahuonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulienvuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa."Mahdotonta mennä patterille", – virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. – "Ja minulta taasparhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat",virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankossieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolanpalvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessahyökkäyksessä mukana.

Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullontakana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä,istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainenkaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on mustakaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hiemanhutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan,epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, jaennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessatuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hänpoikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihänteitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaanVenäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niinmonella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellävallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä jaylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niinhänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurtakylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataanpaarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltävallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuostakauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole sielläolleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi onvarma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kunpuhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämminvai kylmä maaluolassa j.n.e.

Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sääkerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaavihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…

Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portistaoikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksentakana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejäei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä onseinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävätiäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessannekompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatteja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; sillointällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinennainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäenrinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällämäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiinuurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaaihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehetrientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaattetäällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävätkasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaantai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurostivaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut taivaikeasti haavottunut.

Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluvatykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiäkäsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden ääntenmerkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinenmuisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaaenemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemminhuomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisentunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnostaäänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen jaluisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraenohitsenne, – te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomastioikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylösniljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähänmatkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhistatussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkäsaartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun oletteastunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretullelikaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuretvalurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissäviruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilmanmitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterillajoukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuunapuoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineenmenee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässäliassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näettepirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänneolette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvanerilaisia kuulan ääniä – surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuviatai vinkuvia kuin soittimen kieli, – kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.

"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, sekamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntienpientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Muttaherätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.Se on Jasonin redutti – verrattain hyvinkin vaaraton paikkaeikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvellesuunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkäkohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näettemiinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimäänvain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonainjalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavatpiippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissamuodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaanpatterille – tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jotamullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunatja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusiapelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teilletalouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuenupseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niintyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivanluonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututtekylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerinkertomuksia. Upseeri kertoo teille – mutta ainoastaan jos kyselette – viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaanvain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vainkahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavanakuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teillekuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasiyksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisenpattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukostavihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta josnäette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niinlähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juurituo valkoinen valli onkin vihollinen – se, niin kuin sotamiehet jamatruusit sanovat.

Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahiyksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikanannehieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoistamatruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppuasuuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaisetsaappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahannoiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotkaovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä – tyynessä, varmassa, maltillisessa – ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, – yksinkertaisuus jaitsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat jakärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekämielen että tunteen ylevyyden.

Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustannetärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakearuudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvainmatruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuullamatruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa jatunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties – seon vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa."Ihan ampuma-aukkoon osui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat",kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossapaikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta senjälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisovavahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaaohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleenvesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaapuolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taashuutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samatvesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pomminvihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikeayhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pomminkajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten jokasuunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällennelika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnonja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitäkohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; muttaitserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohiteihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinenelpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin ettälöydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän jakuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommejaputoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamieskuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttääihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassaon kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinäsilmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vainpeljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kunhänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattomanajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pääkohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaanylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevallaäänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoosanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöinmatruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästikäsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päiväseitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastatenkauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertääkeltaisesta paperista paperossin…

* * * * *

Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itsepuolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomattamitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietäaina hävitetylle teatterille asti, – astelette tyynin, ylennetyinmielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne – se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaanmurru, – ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissapoikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissasaartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestäenempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sensilmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolinpuolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niinyksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä satakertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokintoinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotkayhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessasen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, – eläennäissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautuanoihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Jase vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä – rakkaus synnyinmaahan.Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistäajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaanepäillyt, että se antautuisi viholliselle, – noista ajoista, jollointuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsastipitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutammeSevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" – vasta nyt ovat kertomuksetnoista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisenatraditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selväänymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan – eikaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahanpainanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonkasankarina oli Venäjän kansa…

Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviinharmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiävalaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet javihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset jakaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssinsäveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekävallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisestisäestävät.

Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.