Читать книгу Sevastopoli - Лев Толстой, Tolstoy Leo, Leo Tolstoy - Страница 5

Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kunkokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näkipienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperillapaikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatunmaton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsajunkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansakynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaisetsaappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, jostatörrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula jamuisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansakanssa tykkikaivantoihin.

"Varmasti kaadun tällä kertaa", – ajatteli alikapteeni, – "tunnensen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaanitse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeäänkaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaanmies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmastisaan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellyttikun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij onsairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin ristiainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,13: han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaanjonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäsjos tapahtuisi jotakin, – onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun velvollisuuteni on mennä… niin pyhävelvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti etteisellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistustullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana taiheikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettävelvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäinkehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaanjäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissakirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukienajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainenja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessäänei ollut paikattu).

– Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! – sanoi vihaisesti Mihailov.

– Makaat? – murahti Nikita: – saat päivät päästään juosta kuinkoira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!

– Olet taas juovuksissa, näen minä.

– En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.

– Vaiti, tolvana! – karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oliloukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopahemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.

– Tolvana, tolvana? – matki palvelija: – miksi tolvanaksihaukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti onhaukkua.

Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.

– Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! – sanoihän lempeällä äänellä. – Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna ollapöydällä eläkä siihen koske, – lisäsi hän punehtuen.

– Kuulen, herra – sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinanvaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan, jaräpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.

Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niinNikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähtisuutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen.Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut ollahänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesilikaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan ettäkyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavatpäälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi josadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensäoli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsäoli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)j. n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännäntytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vieläriitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.

"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" – mietiskeli itsekseenalikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansakanssa vallinsarvea. – "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vaituohon?" – puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansaja rintaansa, – "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisikierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"

Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisestitykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosenpimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksensuojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloinmeikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputkipiirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommitputoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.