Читать книгу Asja - Иван Тургенев, Тургенев Иван Сергеевич - Страница 4

Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin; sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen, aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin; siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle suoraan syvyyden yläpuolelle.

– Asjahan se on! huudahti Gagin: – kuinka järjetöin!

Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan. Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen varomattomuudestaan.

– Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: – älkää kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten älykkäisyyttä.

Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa… "Hän tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: – "miksi sitä? millainen lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä lasillisen vettä.

– Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen veljeensä. – ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi täytyy kastaa.

Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa huudahti ja nauroi sitten ääneensä…

Minua harmitti vielä enemmän.

– Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään sukankutimensa hetkeksi sillensä.

Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi rohkeasti, puoleksi hilpeästi.

Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa sanovan: – olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua ihmetellen ihailette.

– Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.

Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa, nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi, kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:

– Sydämemme naisen terveydeksi!

– Onko hänellä siis – onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiä Asja.

– Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.

Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen; jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.

Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko hän mennä "Frau Luise'n" luo.