Читать книгу Coriolanus - Уильям Шекспир, William Szekspir, the Simon Studio - Страница 2

Mik' ompi, kansalaiset? Minne matka.

Kädessä seipäät, kanget? Mikä nyt on?

Mut, hyvät ystävät ja naapurukset,

Näin hukka teidät perii.

Mut, ystäväni, tietkääs, patriiseilla

On hellin huoli teistä. Tänä puutteen

Ja hädän aikana te yhtä hyvin

Taivasta sauvoillanne piestä voitte

Kuin Rooman valtaa, joka tietään kulkee.

Tuhannet suitsivitjat katkaisten,

Vahvempirenkaiset, kuin millä häntä

Sitoa voitte te. Tää kallis aik' on

Jumalten työt', ei patriisein. Täss' auttaa

Vain polven notkistus, ei käsivarret.

Ah! kurjuutenne ajaa teitä sinne,

Miss' isompi on kurjuus tarjona.

Ja vallanpitäjiä soimaatten te,

Joill' isällinen teist' on huoli, vaikka

Kirootte heitä niinkuin vihamiestä.

Nyt teidän myöntää täytyy, että joko

Olette merkillisen ilkeät

Tai tyhmäpäiset pöllöt. Sievän sadun

Nyt kerron teille; tunnette sen ehkä,

Mut koska tarkoitukseeni se sopii,

Niin ehkä juttelen sen vielä kerran.

Kerranpa kaikki ruumiin-osat nousit

Kapinaan vatsaa vastaan, tehden kanteen,

Ett' tämä yksin keskiruumiin valtas.

Kuin kuilu laiskana ja toimetonna,

Ja, toisten haltuun jättäin työt ja vaivat.

Vaan ruuan ahmi; muut kun sitä vastoin

Näit, kuulit, kävit, aattelit ja tunsit.

Jakaen keskenään kaikk' askareet,

Joist' oli koko ruumihille ilo

Ja yhteishyöty. Siihen vatsa vastas, —

No niin, mitä vatsa siihen vastasi?

Sen heti sanon. – Naurun tapaisella —

Ei keuhkoista se tullut, mut näin ihan —

(Voin antaa vatsan yhtähyvin nauraa

Kuin puhua,) se ilkkuin vastas noille

Kapinannostajille nurkujille,

Jotk' eivät sille mitään sois, juur' niinkuin

Te senaattia morkkaatten, siit' ett'ei

Se ole teidänmoinen.

                     Vatsan vastaus?

Pää kuninkaamme, vartijamme silmä.

Sydän neuvojamme, käsi soturimme,

Hepomme sääri, kieli räikkämme.

Ja muutkin tämän pajastomme tuet

Ja pienet pönkät, nuo jos —

                             Mitä, mitä? —

No tuolla vasta suu on! – Mitä, mitä?

                              No entä?

                      Sen mä sanon;

Vaan vähän malttia (ei paljon teillä

Sit' ole juur'), niin kerron vatsan vastuun.

No tuota kestää!

                 Ystäväni, huomaa:

Tuo kunnon vatsa oli miettiväinen,

Ei kärkäs niinkuin syyttäjä, ja vastas:

»Mun helmaystäväni, tosin kyllä

Ma ensin nautin kaiken ravinnon,

Jost' elantonne saatte te; ja syystä,

Kosk' olen, nähkääs, koko ruumiin aitta

Ja varahuone; minä, muistakaahan,

Verenne virtaa myöten lähetän sen

Sydämmen hoviin, aivon istuimelle;

Ja ruumiin solien ja soppein kautta

Väkevin hermo saa ja pienin suoni

Minulta luonnolliset tarpehensa,

Joist' elää se. Ja vaikka ette kaikki,

Mun ystäväin,» – näin, nähkääs, puhuu vatsa, —

1 KANSALAINEN. No niin, ja sitten?

                    »Vaikka ette kaikki

Voi nähdä, mitä kullenkin ma annan,

Niin saatan toteen näyttää, miten multa

Te saatte mehun kaikesta, mut mulle

Jätätte perkeet vaan.» Mit' arvelette?

Sep' oli vastaus. Entä sovitelma?

Senaatti Rooman on tuo hyvä vatsa.

Ja kapinoivat raajat te; sen huolta

Nyt aatelkaa ja miettikäätte tarkoin,

Mit' yhteis-etu vaatii, niin te näätte,

Ett'ei se, mitä saatte, yhteist' ole,

Vaan heistä lähtee se ja teille tulee,

Eik' itsestänne suinkaan. – Mitä sanot,

Sä, tämän kokouksen isovarvas?

Minäkö isovarvas? Miksikä isovarvas?

Kun, vaikka halvin, matalin ja kurjin,

Tät' älykästä kapinata johdat.

Sa raukka, vaikka ajoon olet kehnoin,

Edellä käyt, kun hyötyä sä vainut. —

Esille kanget, seipäät vaan! Nyt Rooma

Rottainsa kanssa ottelee, ja myrkyn

Syö heistä toinen. – Terve, jalo Marcius!

(Cajus Marcius tulee.)

                                           Kiitos! —

Mik' on sun, sinä jäyhä roskajoukko,

Jok' älyparkaas syyhyvätä kynsit,

Kunnes se rohtuu?

                  Kohtelias aina!

Ken kohtelias teille on, se häijyst'

Imartelee. Mitä tahdotte te, koirat?

Ei sota hyvä, eikä rauha; toinen

Peloittaa teitä, toinen röykkeiks saattaa.

Ken teihin luottaa, jalopeuran sijaan

Jäniksen saa, ja ketun sijaan hanhen.

Olette yhtä taattavat kuin jäällä

Tulihiili on tai rae päiväsessä.

Rikollist' ylistämään teiss' on miestä

Ja rankaisijaa parjaamaan. Ken mainett'

On ansainnut, teilt' ansainnut on vihaa.

Halunne on kuin sairaan ruokahalu,

Sit' enin himoo se, mist' enin haittaa.

Ken suosioonne luottaa, lyijy-evin

Se ui ja ruovolla se tammen kaataa.

Te hirtehiset! Hiis teit' uskokoon!

Te mieltä joka hetki muuttelette:

Nyt halpa äskeinen on suosikkinne,

Ja jalo se, jot' äsken vihasitte.

Mi hätänä, kun kautta kaupungin te

Rääkytte reimaa senaattia vastaan,

Mi jumalia likinn' ohjaa teitä

Ja toisianne syömäst' estää? – Mikä

On tarkoitus?

              Asettaa viljan hinta.

Sanovat: viljaa kaupungiss' on kyllin.

Ne hirtehiset! Niin vain? Takan luona

He istuvat ja Capitolin toimet

He tietävänsä luulevat, ken nousee

Ja kuka sortuu; puolueita luovat

Ja avioita; puoltaan vahvistavat.

Ja kenkärajains' alle sortavat

He vastenmielisensä. Kyllin viljaa!

Jos aateli vaan hiiteen heittäis säälin

Ja mun sois miekkaa käyttää, tuhansittain

Noit' orjia ma löisin, luoden röykyn

Niin korkean kuin keihääni on pitkä.

Ei, nää jo ovat tyynni malttuneet.

He, nähkääs, julmia on pelkureita,

Vaikk' älyn puute heiss' on suuri. Entä

Tuo toinen joukko?

                   Hajan. Hirteen kaikki!

He nälkää huusivat ja sananlaskuj'

Ynisivät, sen kaltaisia kuin:

»Suu särjelläkin», »nälkä kova vieras»,

»Ei vatsa nuollen täyty», »herrain kanssa

Ei marjaan menemistä», moisin pätkin

He nurkuns' ilmi toivat, ja kun pyyntö,

Tuo kumma, myönnettiin, – jok' aatelilta

Masensi mielen, kalvaaks tehden vallan.

Niin vimman ilosta he kiljuivat

Ja lakkins' ilmaan heittivät, ikäänkuin

Kuun sarviin tahtoen ne kiinnittää.

No, mitä sitten heille myönnettiin?

Viis kansan valitsemaa tribuunia,

Sen roskaviisautt' edustamaan; – Brutus,

Sicinius, ja – hitto heitä muisti!

Hajoittaa sais nuo roistot Rooman ennen

Kuin moiseen minä taipuisin; näin valtaa

He yhä saavat, lisää vaatien

Kapinan uhalla.

                Se kummallist' on.

Pois, kuotukset, pois kotihinne!

(Sanansaattaja tulee kiireesti.)

                                Miss' on

Se Cajus Marcius?

                  Tässä. Mitä tahdot?

Ilmoittaa: aseissa on volskilaiset.

Sep' oivaa! Näinpä suoriks päästään noista

Mädistä perkeistä. – Kas, tuossa isät!

    (Cominius, Titus Lartius ja muita senaattoreja,

    Junius Brutus ja Sicinius Velutus tulevat.)

Mit' äsken, Marcius, kerroitte, on totta:

Aseiss' on volskilaiset.

                         Kuuman teille

Aufidius, heidän johtajansa, antaa.

En kadehdi ma hänen suuruuttaan,

Mut jos en ois mik' olen, tahtoisin ma

Hänenä olla.

             Yhdess' ottelitte.

Jos sotis mailma, puoli puolta vastaan,

Ja hän mun puoltan' oisi, luopuisin ma.

Otellakseni hänen kanssaan. Hauska

Usuttaa leijonaa!

Te, jalo Marcius, Cominiota seuraatten kai sotaan?

Sen taannoin lupasitte.

                        Sen ma tein.

Ja siinä pysyn. – Saatpa nähdä, Lartius,

Kuink' isken vielä kerran Tullust' otsaan.

Kuin? Rampako? Ja jäätkö pois?

                               En, Marcius;

Ma toiseen sauvaan nojaan, toisell' isken;

Ma myötä tulen.

                Aito-aateluutta!

Nyt Capitoliin tulkaa, siellä parhaat Odottaa ystävät.

                 Te etupäässä;

Cominius sitten; jäljessä me muut;

Syyst' etusija teill' on.

                          Jalo Marcius!

                                        Pois, kotiin!

Mukaan tulkoot: volskilaisill'

On paljon viljaa; aittain kaivajiksi

Mukahan rotat! – Kunnon mässääjät,

Nyt hehkeimmäll' on uljuutenne; tulkaa!

    (Senaattorit, Cominius. Marcius, Titus Lartius

    ja Menenius poistuvat. Kansa hiipii pois.)

Niin pöyhkää onko toista kuin tuo Marcius?

Ei mokomaa.

            Kun kansantribuuneiksi

Valittiin meidät, —

                     Näitkö sitä suuta

Ja silmäystä?

              Niin ja ivaa sitten.

Vihoissaan jumaliakin hän pilkkaa.

Ja ilkkuu kuuta kainoa.

Tää sota hänet nielköön! Miehuudestaan

Hän liiaks ylpeilee.

                     Sellainen luonne.

Kun onni sitä kuihkoo, päivän kalvett'

Ivaten tallaa. Mutta ihme, että

Hän röyhkeydessään palvelemaan taipuu

Cominiota.

           Mainetta hän lempii

Ja onkin jo sen suosikki; mut maine

Ei säily eikä kasva muuten paitsi

Likinnä ensimmäistä; kommellukset

Päämiehen syyksi jäävät, vaikka tekis

Hän kaikki mitä voi, ja löyhä moite

Se Marciosta huutaa: »Oi, jos johto

Häll' olis ollut!»

                   Taas jos hyvin käypi,

Niin kansan mieli, Marcioon kiintyneenä,

Cominiolta ansion vie.

                       Niin kyllä;

Cominion maineest' on jo puolet Marcion,

Vaikk' ilman hänen vaivattaan; ja hälle

Cominion virheet lisää mainett' antaa,

Vaikk' ilman hänen ansiottaan.

                               Pois nyt,

Ja valmistuksist' urkkikaamme tieto

Ja mihin toimiin retkeänsä varten

Tuo juonikko nyt ryhtyy.

                         Lähtekäämme!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Corioli. Senaatintalo.

(Tullus Aufidius ja senaattoreja tulee.)

Vai luulette te siis, Aufidius, ett' on

Vihiä Rooma tuumistamme saanut

Ja tuntee hankkeemme.

                      Ken muuta luulis?

Mit' ompi meillä koskaan ajateltu,

Jot' olis toimeen saatu, ennen kuin

Sen Rooma haistoi? Neljä päivää sitten

Sain tietoja; näin sanat kuuluu – kirje

On, luulen, muassani; niin, täss' on se:

(Lukee.) »Pestattun' ovat joukot; epätietoist'.

Itäänkö vaiko länteen. Suur' on hätä,

Ja kansa kapinoi. Cominius

Ja vanha vihamiehenne, tuo Marcius

(Mi vihatumpi Roomass' on kuin teillä).

Ja Lartius, uljas Rooman mies, ne kolme

Yrityst' ohjaavat, niin kerrotaan,

Mut minne? Luultavasti teitä vastaan.

Siis, varokaa!»

                Väkemme jalkeill' ompi,

Eik' ole epäiltykään, ettei Rooma

Sotahan olis valmis.

                     Viisast' oli

Salassa pitää hankkehenne, kunnes

Näkyä niiden täytyisi; mut Rooma

Ne hautumasta keksi. Näin se tyhjäks

On tehnyt aikomuksemme, jok' oli:

Mont' ottaa kaupunkia, ennen kuin

Ties Rooma meidän jalkeill' olevankaan.

Nyt, jalo Aufidius, toimihinne!

Väkenne luoksi rientäkää; me yksin

Coriolia vartioimaan jäämme.

Jos meitä saartavat he, sotajoukoll'

Avuksi tulkaa. Epäilen tok', että

Tuo meitä tarkoittaa.

                      Ei epäilystä;

Mun tieton' ovat varmat. Niin – ja lisäks:

Jo matkall' osa heidän joukkojaan on

Ja tänne päin. Hyvästi, isät, jääkää!

Jos Marcion kanssa tanterella yhdyn,

Niin valan tehneet olemme, ett' ennen

Ei tauota, kuin meistä toinen kaatuu.

Jumalat auttakoot!

                   Ja teitä kaitkoot!

Hyvästi vaan!

              Hyvästi!

                       Hyvästi!

(Menevät.)

Valeria rouva tääll' on, hyvä rouva.

Suvaitkaa minun poistua.

Et, sit' et saa.

On niinkuin kuulisin ma miehes rummun

Ja näkisin, kuin tukasta hän laahaa

Aufidiota; volskilaiset säikkyy

Kuin lapset karhua. Hän jalkaa polkee

Ja huutaa: »Tulkaa tänne, arkalaiset,

Te pelvon sikiöt, te, vaikka Roomass'

Olette syntyneet!» Hän rautakintaall'

Otsastaan veren pyyhkivi ja kulkee

Kuin leikkuumies, jonk' ompi määrä kaataa

Kaikk' elo, taikka palkattomaks jäädä.

Otsastaan verenkö! Oi, Zeus, ei verta!

Suas, houkka! Kultaisetkaan voitonmerkit

Niin miest' ei kaunista. Hecuban rinta,

Jot' imi Hector, ihanamp' ei ollut

Hectorin otsaa, kun se kreikkalaisten

Miekoille halveksien vertaan sylki. —

Valeria sa tervetulleeks sano!

(Kamarirouva menee.)

Aufidion julmuudesta taivaan vallat

Varjelkoon miestän'!

                     Polvens alle painaa

Hän Tullon pään ja niskaan häntä polkee.

(Kamarirouva palajaa Valerian ja palvelijan kanssa.)

Hyvää päivää, hyvät rouvat!

Terve tultuanne!

Hupaista teitä nähdä, hyvä rouva!

No, hyvästi sitte!

(Menevät,)

Tuoss' uutta kuullaan; – vetoa, ett' ovat

He otelleet!

             Eip' ole; orhist' orhi!

No, menköön!

             Hyvä!

                   Sano, onko päämies

Jo vihollisen kohdannut?

                         He toistaan

Katselleet ovat, mut ei haastelleet.

Heposi mun on.

               Takaisin sen ostan.

En myy sit' enkä lahjoita, mut lainaan

Sen viideksikymmeneksi vuodeks sulle. —

No, kaupunkia antaumaan vaadi!

Miss' ovat joukot?

                   Tunnin matkan päässä.

Toistemme sotahuudon kuulemme siis. —

Nyt, Mars, sua pyydän, pane vauhtiin, työmme.

Niin että, miekat suitsevina, täältä

Kedolle avuks ystäväimme päästään!

Hoi, torvet soimaan!

                     Onko Aufidius

Muurien sisällä?

                 Ei, eikä yhtä.

Ken teitä säikkyis vähemmän kuin hän,

Ja se on vähän kyllä. Kuulkaas rummut

Kokoovat nuorisomme; ennen muurit

Me murramme kuin tänne salpaan jäämme.

Ei lukoss' ole porttimme, ne korsill'

On salvatut vaan, itsestään ne aukee.

    (Sotahuutoa kuuluu kaukaa.)

Haa, kuulkaatten! Aufidius on se. Kuulkaas,

Kuin rehkii hän ja armeijaanne pirstaa!

Oo, niiks' on tullut!

                      Melu tuo se olkoon

Nyt oppaamme. – Hoi, tikapuita tänne!

Meit' eivät pelkää, ulos ryntäävät he.

Sydänten eteen kilvet nyt, ja, sydän

Lujempana kuin kilpi, taistelkaa! —

Käy päälle. Titus! Enemmän, kuin luulin,

Meit' ilkkuvat he; vihast' oikein hiestyn.

Eteenpäin, veikot! Volskilaiseks sanon

Sen, joka väistää; miekkaa saa se maistaa.

Etelän rutto teidät nielköön, roistot,

Te, Rooman saasta! Rohtumat ja paiseet

Niin syökööt teit', ett', ennen jo kuin nähdään,

Teit' inhotaan, ja, vastatuulta käyden,

Levitköön virstain päästä teihin rutto!

Te, hanhen sielut ihmishahmossa,

Te pakenette orjaa, jonka voittaa

Vois apinakin! Helvetti ja Pluto!

Kaikilla teill' on haavat takapuolla;

Punainen selkä, mutta pelvon horkast'

On naama kalvas. Käännös! Päälle käykää!

Tai, kautta taivaan tulten, volskit jätän

Ja teihin isken. Päättäkää, ja menkää!

Jos lujina te pysytte, niin heidät

Ajamme heidän vaimojensa luoksi,

Niinkuin he meidät saartovallillemme.

Nyt auk' on portti. Miehiä nyt olkaa!

Ei pakolaisille, vaan vainoojille

Sen avaa onni. Seuratkaa mua, tulkaa!

1 SOTAMIES. Mik' uskaljas! En minä.

                        Enkä minä.

3 SOTAMIES. Nyt lukon takan on hän.

                        Selkääns' saa hän.

(Titus Lartius tulee.)

Miss' ompi Marcius?

                    Surman suussa varmaan.

Pakoojia hän kantapäillä seuras

Portista sisään; kiirein suljettiin se;

Siell' yksinään hän koko kaupunkia

Nyt vastaa.

            Jalo veikko! Tunteellisna

Hän tunnotonta miekkaans' uljaamp' on;

Hän seisoo, se kun taipuu. Mennyt mies!

Rubiini täysi ja sun painoisesi

Ei kalliimp' olis kalleus. Sotur' olit

Sa Caton henkeä, et hurjan julma

Vain iskeissäs, ei, jyrisevä äänes

Ja katsees tulinen sun vihamiehes

Niin vapisemaan sai, kuin koko mailma

Värissyt olis kuumeissaan.

                           Kah!

                                Marcius!

Pelastus hälle taikka surma meille!

(Taistelevat, ja kaikki ryntäävät kaupunkiin.)

Viides kohtaus.

Katu Coriolissa.

(Muutamia roomalaisia tulee saalistaan kantaen.)

1 ROOMALAINEN. Tän minä Roomaan vien.

                       Ja tämän minä.

3 ROOMALAINEN. No hiis, kun luulin tuota hopeaksi.

Nuo hylyt, kurjan äyrikulun vuoksi

Tuhlaavat aikaa! Patjat, lyijykauhat,

Ja romut, rääsyt, joita pyövelikään

Ei hirtetyltä riisuis, kaikki vievät

Nuo heittiöt, ja kesken tappelua. —

Periköön heidät hiis! – Haa, päällikkömme

Sotahuuto kuuluu! – Joutuun sinne! Siellä

Vereni vihamies, tuo Tullus, murhaa

Nyt roomalaistamme. Uljas Titus,

Kaupungin turvaks riittävä ota joukko;

Kaikk' uskaljaat Cominiolle avuks

Mun kanssan' tulkoot.

                      Verissäshän olet!

Sa liiaks olit kiivas, ryhtyäkses

Taas uuteen taisteluun.

                        Mua älä kiitä;

Työst olen tuskin lämminnyt. Hyvästi!

Ei haitaks verenvuoto tää, vaan lääkkeeks,

Näin Aufidiota otteluun ma vaadin.

Oi, onnen sulo jumalatar sinuun

Ihastukoon ja vastustajas miekat

Tenhotkoon hurmallansa! Sankar' uljas,

Menestys huovis olkoon!

                        Yhtä paljon

Kuin suosituimpiaan, sua suosikoon se!

Hyvästi vaan!

              Sa, kunniakas Marcius!

    (Marcius menet.)

Käy, torvees soita turulla, ja kutsu

Kaupungin kaikki virkakunnat kokoon

Tajuamahan tahtoamme. Matkaan!

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

Cominion leirin läheisyydessä.

(Cominius sotajoukkoineen peräytymässä.)

Hengäiskää, ystävät! Kuin roomalaiset

Nyt oteltiin: ei tyhmää vastustusta,

Eik' arkamaista pakoa. Koht' alkaa

Uus leikki taas, sen takaan. Taistelussa

Ajoittain tuuli ystäväimme häikän

Toi korvihini. – Rooman jumalat,

Nyt voitto heille suokaa sekä meille,

Ett', otsat kirkkahina, yhtyis joukot

Ja kiitos-uhrin teille tois!

    (Sanansaattaja tulee.)

Mit' uutta?

            Coriolista hyökkäys Marcion

Ja Lartion päälle tehtiin; meidän väen

Varustuksiinsa väistyvän kun näin,

Niin tänne riensin.

                    Tottakin jos puhut,

Et hyvää puhu. Kauanko on siitä?

On päälle tunnin.

                  Peninkulmaa tuskin

On täältä sinne; äsken rummun kuulin.

Sa tarvitsetko tunnin peninkulmaan?

Sa tulet myöhään.

                  Volskilaisten lukit

Mua vainos; pari, kolme peninkulmaa

Mun täytyi väärää tehdä; muuten oisin

Jo aikaa ollut täällä.

(Marcius tulee.)

                       Kuka tuo on?

Hän on kuin nyljetty! Oi, taivaan vallat!

On Marcion leima hällä, moisna olen

Ennenkin hänet nähnyt.

                       Myöhästyinkö?

Ei paimen pauanteesta luikun ääntä

Niin erota kuin minä Marcion äänen

Erotan halvemmista.

                    Myöhästyinkö?

Sen teit, jos ei sua muiden veri punaa.

Vaan omasi.

            Oi, annas kun sua halaan

Niin tuliseen kuin ennen ylkämiesnä,

Niin riemullisna kuin hääiltana,

Vahaisten vuodettani valaistessa.

Urosten uros! Kuinka Lartius voipi?

Kuin mies, mi tuomarina tuomitseepi

Maanpakoon yhden, toisen kuolemaan,

Vapauttaa tuon, tuot' uhkaa, tuota sääli

Coriolin kuin luihun susikoiran

Hän pitää kahleissa, joit' ehdon tahdon

Hän höllittää.

               Miss' orja, joka sanoi

Varustuksiinne teidän paenneen?

Miss' on hän? Tuo hän tänne!

                             Älä huoli!

Hän puhui totta. Meidän ylimykset,

Tuo rahvas – (hiis! tribuunejako heille!) —

Niin kissaa hiir' ei säiky, kuin nuo kurjat

Pahempiansa pakenivat.

                       Mutta

Mitenkä voiton saitte?

                       Onko aikaa

Nyt kertomisiin? Sit' en luule. Missä

On vihollinen? Onko voitto teillä?

Jos ei, miks ette riennä sitä saamaan?

Tulimme tappelussa tappiolle

Ja peräydyimme hyväss' aikehessa.

Mik' asema on heillä? Millä siivell'

On ydinväki?

             Eturiviss', arvaan,

On antiaatit, heidän valionsa;

Aufidius, heidän toiveidensa ylpeys,

Heit' ohjaa.

             Kautta kaikkein taistelujen,

Joiss' yhdess' oteltihin, kautta veren,

Yhdessä vuodatetun, valain kautta,

Joill' ikiveljyys solmittiin, ma pyydän

Ett' Aufidion ja antiaattein kanssa

Tapella saan ma; älkää viivytelkö!

Ylötyin keihäin vaan ja miekoin ilma

Nyt täyttäkää, mut joutuun!

                            Paras oisi

Nyt sulle voitehet ja lämmin kylpy;

Mut vaateitas en koskaan tohdi kieltää.

Valitse urhotyöhös parhaat miehet!

No, halukkaimmat siis. – Teiss' onko ketään

(Epäillä sitä olis synti), jolle

On mieleen ruse tää, mi mua punaa;

Ken itseänsä varoo vähemmän

Kuin halpaa mainetta; ken uljaan kuolon

Paremmaks kurjaa elämätä katsoo,

Ja kelle kalliimp' isänmaa kuin henki,

Hän, yksin, tai jos muit' on samaa mieltä,

Heiluttakohon myöntymyksen merkiks

Nyt miekkaansa ja Marcion kanssa tulkoon. —

Mua yksin! Miekaksiko minut teette?

Jos vilpitönt' on tää, ken teist' ei neljää

Vastaisi volskilaista? Yhtä lujan,

Kuin Tullon kilpi, häntä vastaan nostais

Jokainen teistä. Kiitän teitä kaikin,

Mut parhaat mun teist' erotella täytyy;

Muut toisess' ottelussa työtään tehkööt,

Kun tarve käskee. Etehenpäin, mars!

Ja neljä teistä parhaat miehet mulle

Nyt heti valitkoon.

                    Eteenpäin pojat!

Ja kuntonne nyt näyttäkää, niin tasan

Panemme voitot kaikki.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Coriolin porteissa.

Porteille vahdit! Tehkää tehtävänne,

Niin kuin ma käskin. Pyydettäissä meille

Nuo centuriot tuokaa; jäännöksistä

On hetken apu. Tappioon jos jäämme,

On kaupunkikin mennyt.

                       Huolet' olkaa!

Siis, portit jälkeemme nyt sulkekaa! —

Mies, näytä tietä roomalaisten leiriin!

(Menevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Tappelutanner roomalaisten ja volskilaisten leirien keskivälillä.

(Sotahuutoja. Marcius ja Aufidius tulevat.)

Sun kanssas vaan ma taistelen; sua vihaan

Ma enemmän kuin valhetta.

                          Ja minä

Sua samoin; kyyt' en Afrikan niin kammo.

Kuin mainettasi vihaan. Pidä paikkas!

Ken väistää, toisen orjana se kuolkoon,

Ja jumalat sen kirotkoot!

                          Jos karkaan,

Mua niinkuin jänist' aja, Marcius!

                                   Tullus,

Kaks tiimaa sitten Corioliss' yksin

Ma telmin mielin määrin; mun ei vertan'

Tää, joka näin mun verhoo: kostoon kaikki

Siis voimas jännitä!

                     Vaikk' itse Hector

Sa olisit, tuon pöyhkän heimos kerska,

Et pakoon multa pääsis!

    (Taistelevat, ja muutamia volskilaisia tulee Aufidiolle avuksi.)

                        Avuliasta,

Mut urhokasta ei. – Mua häpäisette

Te tuolla kirotulla avullanne.

(Poistuvat taistellen, ja Marcius ajaa heitä edellänsä.)

Yhdeksäs kohtaus.

Roomalaisten leiri.

Tänpäiväiset jos työsi kerron, niit' et

Omikses uskois. Vaan kun ilmi tuon ne,

Senaattorit hymyyvät kyyneleissä,

Patriisit olkapäitään nostelevat,

Mut vihdoin ihastuvat, vaimot säikkyin

Ja sulotuskiss' enempätä kuulla

Vain halaavat, tribuunit tyhmät sekä

Likainen rahvas, joita mainees vaivaa,

Sanovat vasten mieltään: »Kiitos taivaan,

Ku Roomalle soi moisen sotamiehen!» —

Ja tää se vaan on juhlan jälkiruokaa,

Jo ennalt' olit kylläinen.

(Titus Lartius tulee sotajoukkoineen vainoretkeltä.)

                            Cominius,

Tuoss' sotaorhi, ja me vaan sen valjaat;

Jos oisit nähnyt —

                     Vaiti! Äitinikin,

Joll' oikeus ylistää on omaa vertaan,

Mua loukkais kehullaan. Ma saman tein

Kuin tekin, se on: minkä voin, ja samoin

Kuin tekin, rakkaudesta isänmaahan.

Ken parhaan halunsa on täyttänyt.

On saman verran tehnyt.

                        Ansiotas

Et noin saa peittää. Omaisuutens' arvo

Tuleepi Rooman tietää. Petos oisi,

Pahempi varkautta ja kavaluutta,

Salata työs, ja vaiti miehest' olla,

Jok' ylistyksen kukkuloille yltää

Ja nöyrä vaan on. Siis nyt – näytteeks siitä,

Mit' olet, enkä töittes palkinnoksi —

Puhua suo mun, sotajoukon kuullen.

Mull' ompi haavoja, jotk' äilehtivät.

Kun niitä mainitaan.

                     Jos sit' ei tehdä,

Niin kiittämättömyydest' ärtyvät ne

Ja voivat surmaks olla. Hevosista —

Joit' otettihin hyviä ja paljon, —

Ja kenttien ja kaupunkien aarteist'

On kymmenekset sun, ne valikoida

Saat ennen saaliin jakoa sa itse.

Ma kiitän; mutta tuntoni ei salli

Mun ottaa lahjaa miekan palkinnoksi;

Pois kiellän sen ja enempää en pyydä

Kuin työni näkijätkään.

                        Soitto tuo.

Näin häväistynä, vaietkohon ijäks!

Jos rumpu kentäll' imartaa ja torvi,

Niin sula mainitus ja valhe nielköön

Hovit ja kaupungit! Jos teräs nuortuu

Kuin loisen silkki, silloin silkkinuttu

On paras sotisopa! Vait, ma sanon!

Siks ett'en nenästäni verta pessyt

Tai kurjan raukan voitin, jonka teistä

On, huutoon joutumatta, moni tehnyt.

Nyt riemuhuudoill' ylenmääräisillä

Mua tervehditte,

Kun tahtoisin ma höystää halvan työni

Valeiden maustamilla kiitoksilla.

Tuo liikaa kainoutt' ompi. Julmemp' olet

Maineellesi, kuin kiitollinen meille,

Parastas aikoville. Vaan suo anteeksi

Jos itsees hurjistut, niin käsiis silloin,

Kuin sen, jok' itsens' aikoo vioittaa,

Sidomme raudat; sitten haastaa saamme. —

Siis, tulkoon maailmalle, niinkuin meille.

Nyt tiedoks, että tämän sodan seppel'

On Cajus Marcion oma; merkiks siitä

Ratsuni saa hän, tutun kautta leirin,

Valjaineen kaikkineen. Täst' alkain hällä —

Ilohuudoillaan sen sotajoukko myöntää —

Nimenä, töistään Coriolin luona,

On Cajus Marcius Coriolanus. —

Se arvonimes kunnialla kanna!

Cajus Marcius Coriolanus!

(Toitotusta. Torvet ja rummut soivat.)

Ma pestä tahdon kasvoni;

Kun puhdas olen, näette punastunko

Vai enkö. Kiitoksia kuitenkin! —

Ma otan ratsunne, ja voimain takaa

Alati koitan tulla ansainneeksi

Tuon liikanimen arvokkaan.

                           Nyt telttaan;

Sielt', ennen maatapanoamme, Roomaan

Voittomme ilmoitamme. – Sinä, Lartius,

Palaja Corioliin; Roomaan laita

Sen parhaat miehet neuvottelemaan,

Mik' etuisint' ois kummallenkin.

                                 Kyllä.

Jumalat ilkkua mua alkaa. Minun,

Jok' äsken ruhtinaiset lahjat kielsin,

Päämieheltän' on kerjätä nyt pakko.

Kaikk' ompi teidän. Sanokaa, mit' on se?

Coriolissa köyhän miehen luona

Majailin kerran; kohtelun sain hyvän.

Hän mulle huusi, vangiks kun hän tehtiin;

Mut edessän' Aufidion silloin näin,

Ja raivo säälin voitti. Vapautt' anon

Isäntä-raukalleni.

                   Jalo pyyntö!

Hän on kuin tuuli vapaa, vaikka poikan'

Ois surmannut hän. – Päästä hänet, Titus!

Mut nimi?

          Unhottanut, kautta Zeun! —

Väsynyt olen; muistinikin uupuu. —

Tääll' onko viiniä?

                    Pois telttahamme!

Sun kasvoissasi kuivunut on veri;

On aika pitää siitä huolta. Tule!

(Menevät.)

Kymmenes kohtaus.

Volskilaisien leiri.

Corioli on valloitettu!

Takaisin hyvill' ehdoilla sen saamme.

Ehdoilla! – Oi, jos oisin roomalainen!

En volskilaisna olla voi, mik' olen. —

Ehdoilla! Mitä ehtoja on sillä,

Jok' antaunut on toisen armoihin?

Viis kertaa ottelin ma kanssas, Marcius,

Viis kertaa voitit mun, ja voitat vielä,

Vaikk' yhtyisimme joka ruokahetki. —

Kautt' elementtien! Jos vielä kerran

Ma häneen yhdyn, parta vasten partaa,

Niin hän on mun, tai minä hänen. Kiihkon'

Ei ole enää vilpitön kuin ennen:

Jos hänt' en ruhjo tasatappelussa

Ja miekka vasten miekkaa, silloin kiukku

Tai juoni, mikä sattuu, hänet kaataa.

Hän itse perkele on.

                     Uljahampi,

Vaikk' ei niin kavala. Mun koko voiman'

On myrkytetty; lamannut hän on sen

Ja tahrannut, ett' itseään se kaikoo.

Ei uni, pyhyys, sairaus, turvattomuus.

Ei Capitolit, eikä pyhät paikat,

Ei uhrit, eikä pappein rukoukset,

Nuo raivon hillitsijät, poistaa saata

Mädillä, kuluneilla etuuksillaan

Vihaani Marciota kohtahan.

Jos hänet tapaan, kotonakin vaikka

Ja veljenikin turvista, niin rikon

Ma majaystävyyden lait ja pesen

Käteni julmat hänen sydämmessään. —

Käy kaupunkiin, ja kysy, kuink' on laita,

Ja ken on panttivangiks Roomaan viety.

Mukaanko ette käy?

                   Mua varrotaan

Sypressilehdon luona (etelähän

Se myllyist' on); tuo sinne tieto, kuinka

On maailmassa laita, että osaan

Sen mukaan tieni suunnata.

                           Sen teen.