Читать книгу Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja - Unknown - Страница 2

Jokainen muistan vielä ne hirmuiset rettelöt ja kapinat, joista syttyi 1877-1878 vuosien sota Balkanin niemimaalla, kun nuo pienet ruhtinaskunnat Herzegovina, Bosnia, Montenegro, Servia ja Bulgaria olivat nousneet kapinan, vapauttaaksensa itseänsä Turkkilaisten järjettömän sorron ja väkivallan alta. – Turkkilaiset olivat voittaneet servialaiset ja sekä tulella että miekalla hävittäneet koko seutuja Bulgariassa autioiksi. Silloin Venäjä pakotti Turkin rauhasovintoon Servian kanssa ja suostutti kaikki Euroopan vallat yhteiseen neuvotteluun, miten nuot alinomaiset sortamiset sekä niistä syntyvät kapinat ja verenvuodatukset Turkinmaalla saataisiin estetyiksi.

Valtain lähettiläät laittoivat yhteisen ehdotuksen Europan yhteisen peräänkatsannon alle asetettavista parannussäännöistä, jonka he esittivät Turkille, mutta tämä kielsi jyrkästi, luottaen Englannin silminnähtävään häilyväisyyteen. Koko asia siis nyt olisi rauvennut mitättömäksi ja kristittyin tila jäänyt Jumala tiesi kuinka kauaksi aikaa vielä parantamatta. Muut vallat tyytyivät sultaanin tyhjiin lupauksiin eivätkä tahtoneet ankarampiin pakoituskeinoihin ryhtyä.

Venäjän Keisari Aleksander II:nen teki toisin. – Samalla aikaa myös osa Venäjän armeijasta laitettiin sotakuntoon ja lähetettiin Bessarabian Turkin rajalle. Hänen Majesteettinsa matkusti armeijan luokse, piti joukkojen katselmuksen Kischinev'issä Huhtikuun 23:na päivänä 1877 ja ilmoitti heille sodan olevan tarjona. "Vastenmielisesti lähetän teidät sotaan, lausui hän; minun on vaikea vuodattaa teidän vertanne, joka on minulle kallis, siksi olen viivytellyt sotaa niin kauan kuin mahdollista, mutta kun nyt Venäjän kunnia on vaarassa, olen varma että me kaikki viimeiseen mieheen sitä puolustamme. Jumala olkoon kanssanne!"

Seuraavana päivänä menivät Venäjän armeijat kolmessa joukossa rajan yli.

Elokuun lopulla lähti Pietarista koko Venäjän kaarti, 35,000 miestä valittua väkeä.

Suomen kaartipataljoonakin sai tervetulleen käskyn lähteä sotaan Venäjän kaartin kanssa.

Elokuun 3:na päivänä julistettiin Suomen kaartille, Keisarin lähettämä sähkösanoma, jossa käskettiin pataljonan valmistautua sotakuntoon. Samana päivänä vietimme Keisarinnan korkeata nimipäivää, jonka johdosta meillä oli jumalanpalvelus pataljonan kirkossa. Tultua kirkosta kasarmin pihalle ja asetuttua riveihin tuli pataljonan komentaja vapaaherra Ramsay ja lausui: "toivokaamme onnea Keisarinna Marialle hänen korkean nimipäivänsä johdosta, hurraa!"

Innokkaat hurrahuudot kaikuivat riveistä; soittokunta soitti keisarihymnin.

"Toiseksi," vapaaherra Ramsay lausui, "on minun ilmoitettava teille että Keisari on armossa tahtonut määrätä Suomen kaartinpataljonan valmistautua sotakuntoon, mitä pikemmin sitä parempi." Kaikkialla, voimakkailla hurrahuudoilla tervehdimme tätä soturille tervetullutta, iloista käskyä. Kasarmin avonaiset akkunatkin ilmestyivät hurraavia sotureita täyteen ja myrskyn tapainen hurraaminen kesti kauvan aikaa, päälliköiden lähdettyäkin. Jokainen soturi tunsi pyhän velvollisuuden tunnon käydä miehuudella puolustamaan kristinuskoa ja muinaista esi-isäimme voittamaa sotakunniaa.

Elokuun 3:nen päivän jälestä ruvettiin kaartin pataljonassa tehokkaisin toimiin. Hevosia ostettiin ja kuormastoa varustettiin, sotamiesten pestaajia (värvääjiä) lähetettiin useammalle taholle Pohjanmaalle, Hameeseen, Savoon ja Karjalaan. Virtanaan tulvasi miehiä joka taholta.

Oltuani Hämeessä 4 päivää toin sieltä mukanani 20 vahvaa miestä. Samalla sanoin jäähyväiset vanhalle äidilleni ja tuttavilleni, jotka kyynelsilmin puristivat kättäni, ajatellen että ehkä viimeisen kerran näkisimme toisiamme. Sydämellisesti liikutettuna lupasin palata jälleen, jos Jumala niin sallisi, käytyäni ensin Konstantinopolissa.

Harjoitus alkoi: opetettiin käännöksiä, marssia, kivärin opastusta ja ampumista, kaikki rauhanaikaiset "seremonit" jäivät teettämättä.

Koko Elokuun kesti ahkeraan nuorten sotamiesten opetusta ja kuormaston varustamista.

Syyskuun 3:na päivänä valmistivat Helsingin kaupungin asukkaat meille jäähyväis-päivällisen. Kaartin uuteen maneesiin oli asetettu pitkiä pöytärivejä ruokineen ja herkkuineen, viinaa, punssia ja oluttynnyriä oli ladottu jalaksille ja peitetty viheriäisillä seppeleillä, niistä joka mies sai laskea mielinmäärin ja katsoa lasin pohjaan soturille siihen aikaan käytettyyn tapaan. Pidettiin siellä kauniita puheitakin, keisarille, isänmaalle ja soturien oikeasta tarkoituksesta. Soittokunta soitti koko atria-ajan ja hurrahuudot kaikuivat ehtimiseen, kunnes vihdoin juhla lopetettiin ja menimme jokainen tavallansa kasarmiin levolle.

On syyskuun 6:s päivä.

Suomen kaartipataljonan kasarmissa on tavallista vilkkaampi liike, jo varhain aamulla käy jommoinenkin huuto ja hälinä. Ratsuja satuloitaan ja kuormahevosia valjastetaan täydennettyjen kuormien eteen, kaikki todistaa matkaanlähtöä. Miehistö on vielä asuinhuoneissaan täydennellen laukkujaan (rensselejään) sekä hääräten yhtä ja toista. Laukkuihin pannaan ensin kaikki "ruunun tavara", sitten katsellaan, eiköhän tuonne vielä mahtuisi jotain muuta, niinkuin esimerkiksi "Tasku-Matti" (ja "sakuskaa", syötävää), joka on kaikille matkustaville suotuisa matkatoveri ja erittäin soturille sotaan lähtiessä, kauaksi rakkaasta isänmaastaan.

Sen jälestä tarkastetaan kivärit, vedetään hanat ylös jonkun kerran ja laukaistaan tyhjiltään, jutellen keskenään: "kuinkahan monta Turkkilaista minä tuolla tapan, koskahan ensi kerran punapäitä nähdään, ja kyllä nyt Turkkilaiset selkäänsä saavat, koska sinne suomalaisiakin viedään" j.n.e.

Kello 6 aamulla huudettiin pukeumaan ja tulemaan valmiina etukäytävään, jossa Vääpeli jakoi miehet plutoniin, osastoihin ja ruotuihin sekä sen jälestä vei valmiina kasarmin pihalle. Upserit tulevat, tervehtivät miehiään ja toivottavat onnea matkalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet kasarmin pihalle, mentiin kasarmitorille ja asetuttiin komppanioin neliö-kolonnaan. Samalla aikaa oli sinne myös kokoutunut väkeä oikein tungokseen, siinä oli soturien vaimoja, morsiamia, tuttavia ja muita uteliaita. – Naispuolisille tuttaville tämä hetki näytti olleen jotenkin katkera, kun ajattelivat eroa armaistansa, kukaties iki pitkiksi päiviksi.

Sen jälestä kun komppaniat olivat asettuneet paikoilleen tuli pataljonamme pappi, pastori Rancken ja asettui lipun juurelle, jolloin komentaja komensi: kypärit rukousasentoon, lakit päästä; ensin veisattiin virsi: Linnan' luja on Jumal' taivast' j.n.e., jonka jälestä pastori piti sydäntä liikuttavan rukous- ja hyvästijättö-saarnan, jota hartaudella jokainen kuunteli. Rukouksen lopetettua lähdettiin marssimaan kaupungin läpi, ensin Fabianin- sitte Esplanadin- ja viimein Mikonkatua rautatien torille. Raikkaat hurrahuudot riemahtivat vähän väliä kolonnasta sen marssiessa kaupungin läpi ja miekat sekä painetit välähtelivät kauniisti aamu-auringon ihanassa valossa. Kansa, jota on akkunoissa ja kahden puolen katuja, heiluttelee nenäliinojaan ja mitä kullakin sattuu käsillä olemaan, sotureille jäähyväisiksi.

Tultuamme rautatien torille oli sekin väkeä täpötäynnä. Venäläisiä soturia soittokuntineen oli myös saattoväen joukossa, hurraten ja soittaen hekin lähtemisemme kunniaksi. Teaterein soittokunnat myöskin olivat meidän lähtöämme läsnäolollaan kunnioittamassa, soittaen kauniita lähtömarssia.

Miehistön jaettua vaunu-osastoihin, tuli aika astua vaunuihin. Otettuamme viimeiset jäähyväiset, astuimme niinkutsuttuihin "härkävaunuihin". – Pilli viheltää, juna lähtee liikkeelle, kansa huutaa liehuttaen lakkejaan ja nenäliinojaan: eläköön Keisari, eläköön Suomen kaarti ja onnea heille sodassa. Mekin puolestamme hurrasimme "härkävaunuissa" aikalailla, heiluttaen lakkejamme valkoisine päällystöineen, ovien raoista ja ilmarei'istä. – Juna kiihoittaa kulkuaan eteenpäin ja näin poistumme armaasta isänmaastamme tietämättömiksi ajoiksi.

Edellämainitun päivän ehtoolla k:lo 6 saavuimme Viipuriin, jossa kaupunkilaiset meitä kestitsivät mainion suurilla piirakoilla; tarjottiin myös silli, pullo olutta ja pieni mytty sikaria mieheen. Mainittu piirakka kesti monella soturilla aina Etelä-Venäjälle, sekä sikareista kuulin vielä Tonavalla lausuttavan: Huomenna poltan viimeisen Viipurin-sikarini.

Astuessamme junaan takaisin toivottivat Viipurilaiset meille onnea matkalle huutaen hurraata junan hiljalleen lähtiessä asemahuoneen etusillan äärestä. Osanotto näkyi olleen erittäin sydämellinen.

Syyskuun 7:nä päivänä saavuimme Pietariin, jossa meidät majoitettiin Kirassierien manesiin. Pietarissa saimme vielä kohdata viimeisiä tuttaviamme, jotka kohtelivat meitä sangen hyvästi ja ystävällisesti. Täällä ollessamme luki vääpeli erään hyväntahtoisen maamiehemme jalon ja pontevan hyvästijättö kirjeen (se oli oikeastaan aivottu Helsingissä luettavaksi, ennen lähtöä, vaan ei keritty); se kuuluu seuraavasti:

"Sotilaat! Veljet!

"Käsky on tullut, aika joutunut jättääksemme se maa, joka meidän on nähnyt syntyvän, ja lähteäksemme Venäjän vallan suuren voiman kanssa sotimaan mahomettilaisia, Turkkilaisia vastaan, jotka ovat sortaneet meidän osaveljiämme kristillisessä uskossa.

"Koska kaikkivaltias on suonut että meidän isänmaa on yhdistetty Venäjän valtakuntaan, ja tällä vallalla on tuo korkea tehtävä suojella Balkanin niemen ja yleensä Itämaan kristittyjä väärän profetan Mahometin vimmatun lahkokunnan kiukulta, niin tuntekaamme mekin pyhäksi velvollisuudeksemme ja katsokaamme suurimmaksi kunniaksemme olla rakkaan kotimaamme edustajina ja uhrina, jonka meidän kansamme tuopi omasta lihastansa ja verestänsä, ollaksensa avulias tuon korkian tehtävän täytäntöön ja osallinen sen voiton kunniaan, joka niin kallista tehtävää on aikanansa välttämättömästi seuraava. Johonkin määrään vastataksemme niin korkeaan tarkoitukseen kuin nyt sanottu on, vaaditaan meiltä itseltämmekin suuria uhrauksia. Mitä rakkahinta ja kallihinta ihmisellä on, se täytyy meidän jättää ja lähteä tietämättömiä kohtaloita kohden. Matkamme on pitkä ja vaivaloinen. Meillä on oleva monenlaista kärsittävänä, nälkää, janoa, kipua, vilua, kuumuutta, sodan kamppauksia, veren vuodatuksia, vihollisen raakuutta ja lepokammio vieraalla maalla kaukana kodistamme. Sanalla sanottu: me kastetaan tulikasteella. Mutta kuin tiedämme lähtemisemme painavan tarkoituksen, niin kernaasti jätämmekin Jumalan haltuun vaimot ja lapset, vanhemmat ja sukulaiset, ystävät, kansalaiset ja isänmaan ja lähdemme, velvollisuudellemme kuuliaisina, vanhurskaita tuomioita täyttämään. Kaikessa tässä on meidän järkähtämättömänä turvanamme Jumala, sotajoukkojen Haltia ja Herra, johon uskaltaen kaikki voitamme ja jonka tykö myös kotimaahan jääneitten omaistemme ja kansalaistemme rukoukset meidän edestämme nousevat, sekä myös on meillä lohdutuksenamme se tieto, että isänmaa ei unhota niitä, jotka meidän kaatumisemme kautta kadottavat isän, puolison, vanhan päivän turvan, rakastetun, ja että, jos Herra on sen hyväksi nähnyt ett'emme palajaisi, on muistomme siunattu ja sen kautta myös se paikka, jossa leposian saatuamme saamme levätä. Jos taas joku palajaa kotimaahansa vaatteet kuluneina, jäsenet katkottuina tahi lävitse ammuttuina, niin tämä, joka hänessä näkyy, ei muuta ole kuin oikian sotilassielun näkyväisiä kaunistuksia.

"Sotilaat, veljet! Rukoilkaamme Jumalaa ett'emme millään velttoudella kadottaisi sitä kunniaa, jonka urholliset esi-isämme ovat Suomen sotajoukolle hankkineet, kuin he entis-aikoina taistelivat Pommerissa, Breitenfeldissä, Würzburgissa, Lech'in virralla, Lyzenissä, Narvassa, Puolassa, Pultavassa, Isossakyrössä, Lappeenrannalla, Porrassalmella, Siikajoella, Revonlahdella, Lapualla, Oravaisissa, ja kuka osaakaan luetella kaikki ne paikat, jossa he voittivat ikuisia seppeleitä, vaikka heillä oli vaivojakin kärsittävänä, palelivat, näkivät nälkää ja voittivat myöskin.

"Esi-isäimme hautakummut puhuvat nyt meille ja koko kansallemme.

Ottakaamme siitä mielen vahvistusta, miehuutta ja rohkeutta!

"Muistakaamme että velvollisuuttamme tehdessämme todella saamme Jumalan suojelusta, sillä velvollisuuden tekeminen on hänen otollinen palveluksensa. Hän antakoon meille turvan vaaroissa, voiton sotatantereella ja armon kuolemahetkellä. Hän aina pitäkäämme sydämmessämme ja itsemme Hänen vanhurskautensa aseina, niin kaikki menestyy."

Syyskuun 8:na päivänä kello 12 päivällä lähdimme Kyrassierien manesista marssimaan Varssovan rautatien-asemahuoneelle. Täälläkin katselivat uteliaina Pietarin asukkaat muukalaisia veljiään, jotka voitolle tahi kuololle vihittyinä olivat lähdössä puolustamaan kristinuskon, oman maan ja kunnian pyhää asiaa. Kello 2 j.pp. astuimme junaan, ja jätimme tuon Pietarin suuren jättiläiskaupungin kaikkine kauneuksineen taaksemme. Junamme piirsi eteenpäin hyvällä vauhdilla.

Syyskuun 9:nen päivän aamulla pysähdyttiin muutamaksi tunniksi Dünaburg'in kaupunkiin, jossa meitä kestittiin tuolla maukkaalla tuoreella kaalikeitolla.

Syyskuun 10:nen päivän aamulla saavuimme Vilnan kaupunkiin, jossa arvoisien porvarien puolesta oli meille laitettu pulska puolipäivällinen, jonka ohessa myös tarjottiin viinaa ja teetä. Muun lystin päälle piti Vilnan kenraali-kuvernööri meille venäjän-kielisen reiman puheen, tietysti jutellen asian tärkeästä merkityksestä, jonka toimeen-panemiseksi mekin olimme liikkeelle lähetetyt. Neljän tunnin kukuttua jatkoimme matkaamme samaan suuntaan, kunnes tulimme Martinshantschin pysäyspaikalle, jossa seisahduimme noin pariksi tunniksi. Tästä läksimme tietysti eteenpäin, siksi että saavuimme Bjelostockin kaupunkiin kello 10 j.pp. Täällä saimme väliaikaiseksi asunnoksemme erään tykkiväen kasarmin.

Syyskuun 11 päivänä vietimme edellämainitussa kaupungissa juhlallisesti jumalanpalveluksineen, jalomielisen hallitsijamme keisari Aleksander II:sen nimipäivää. Täällä oli myös maamme kenraalikuvernöri kreivi Adlerberg meitä tervehtimässä. Hän esitteli jumalanpalveluksen päätettyä puheessansa eläköön-maljan sekä keisarille että isänmaallemme, johon me vastasimme raikkailla hurrahuudoilla ja soittokunta soitti keisarihymnin, ja isänmaamme maljan esiteltyä "Maamme". Sen jälestä ryyppäsimme h. ylh. tarjooman viinaryypyn. Ei h. ylh. myöskään unohtanut onnen ja menestyksen toivottamista meille suureen ja vaikeaan edesottamiseemme. Hän käsitti sangen hyvin, kuinka läheisessä yhteydessä me olimme maamme ja kansalaistemme suhteen.

Kaupungista ei ole mitään erittäin mainittavaa, paitsi että kauniit juutalaisneidet vetivät puoleensa meidän poikain tarkkaa huomaavaisuutta.

Syyskuun 12 päivän ehtoolla lähdimme Bjelostock'ista ja jatkoimme matkaamme eteenpäin, poiketen Kovel'in pysäyspaikkaan, jossa myös saimme ruokaa. Tästä matkustimme aina eteenpäin monen tuntemattoman paikan ohitse.

Syyskuun 13 päivänä saavuimme Schmerinkon pysäyspaikalle. Tänne tuli myös keisarilta sähkösanoma, vastaukseksi siihen onnittelu-sähkösanomaan, jonka pataljonamme päällikkö lähetti keisarille Bjelostock'ista hänen korkian nimipäivänsä johdosta. Keisarin sähkösanoma oli seuraava:

"Ilmoittakaa minun sydämelliset kiitokseni kunniakkaalle Suomen kaartille. Minä olen varma siitä, että tämä pataljona tässä, niinkuin edellisissäkin sodissa, kaunistaa lippunsa suurimmalla kunnialla.

Aleksander."

Syyskuun 14 päivänä poikkesimme Raschdjelnajan pysäyspaikkaan, josta, hiukan aikaa levättyämme, jatkoimme matkaamme ja saavuimme ehtoopäivällä Benderyn kaupunkiin. Tämä paikka on meille tuttu menneistä melskeistä, tuon kuuluisan, urhean Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n retkistä. Kaupungilla on omituinen asemansa korkeiden hietaylänköin keskellä, varustettu vahvalla linnalla, jonka muurien editse juoksee Dnjester virta.

Syyskuun 15 päivänä saavuimme tuohon Etelä-Venäjän suureen maakauppa-kaupunkiin Kischinev'iin. Tänne pysähdyimme useammiksi päiviksi, joten me määrättiin asentopaikkaan (bivakiin) kaupungin lähellä oleville ylängöille, sinne pystytimme kangastelttamme, joissa asuimme; kaupungissa kävimme ainoastaan "vieraissa". Täällä saimme myöskin halvalla hinnalla nauttia oikein mielinmäärin jaloja Etelä-Europan hedelmiä; erittäin merkittäviä olivat nuot makuisat viinirypäleet ja arbusit, ne maksoivat: viinirypäleet 2-3 kopeekkaa naula ja ihmisenpään kokoinen arbusi 5-8 kopekkaan kappale. Niitähän sitä sitte syötiin, että olimme vähällä "terveytemme menettää". Ehtoisilla oli hyvin hauskaa kuunnella, kuinka kaupungin monta sataa koiraa haukkuivat omituisella tavallaan, melkein vuorotellen.

Syyskuun 18 päivänä vietimme täällä pataljonamme vuosijuhlaa. Tätä juhlaa viettäessämme emme myös unohtaneet sitä, jolta kaikkinainen hyvä anto tulee, nimittäin taivaan Herraa, jolle kannoimme hartaalla, yksinkertaisella sydämellä nöyrät kiitoksemme. Tänä juhlallisena hetkenä muistui taas jokaisen sotilaan rinnassa muistot pataljonamme muodostumisesta, jonka edistäminen oli meillekin tärkeä tehtävä nyt alotetulla sotaretkellämme erittäin, sillä sotaretki juuri onkin otollinen aika, jolloin sopii edistää ja saattaa kunniaan sekä maineesen joku erityinen pataljoona eli joukko ja samalla se kansa, jonka pojat sen lippua urhollisesti seuraavat.

Kischinev'issä viivyimme saman kuun 1:seen päivään.

Syyskuun 21:nä päivänä k:lo 1. j.pp. läksimme marssimaan leiripaikastamme rautatien asemahuoneelle, jossa saimme odottaa koko ehtopäivän ja vielä osan yötäkin, nojaillen ja istuskellen lähellä asemahuoneen rakennuksia. – Siinä vartoessani kuuvalon näöllä kirjoitin minäkin erään kirjeen hirren päällä, joka ajelehti lähellä tavarahuonetta, lähettääkseni Suomeen.

Tästä läksimme rientämään eteenpäin klo 9 j.pp., kunnes 22 päivä k:lo 8 e.pp. saavuimme Korneschtiin, joka on muuan pysäyspaikka vielä Venäjän puolella; täällä viivyimme noin 6 tuntia, jolla ajalla aterioitsimme, ja sen jälestä jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ehtoopäivällä pysähdyimme erääsen pysäyspaikkaan, joka oli Venäjän ja Rumanian rajalla, nimeltä Ungheni, jossa kohtasimme ensikerran rumia Turkin baschibotsukeja sotavankeina, meidän pojat arvelivat: "kyllä nuot ovat aika mörköjä". Viivyttyämme tässä 40 minuuttia läksi juna taas piirtämään eteenpäin. Junamme kulki Pruth virran ylitse k:lo 1/2 8 j.pp., jolloin soittokunta soitti "Porilaisten marssia" ja hurraahuudot kaikuivat kaikista vaunuista. – Tämä virta on rajana Venäjän ja Turkin välillä, nyt oli siis kaikki jäänyt, joka vielä olisi muistuttanut mieleemme jotakin oman keisarikunnan muodosta. —

Me olimme Rumaanian rajain sisällä ja saavuimme Jassy'n kaupunkiin ehtoolla myöhään. Täällä asetuimme leiriin eräälle korkealle mäen rinteelle lähelle kaupunkia, jonne pystytimme telttamme, ja sen jälestä panimme levolle.

Syyskuun 23 päivän aamulla k:lo 9 pidettiin jumalanpalvelus leirimme kentällä, sinisen ja kirkkaan taivaan alla. Ilman muita erityisiä tapauksia, käyskentelimme huviksemme pitkin Jassyn sementistä perustettuja katuja sekä kaupungin vierellä olevissa kauniissa puistoissa. Juutalaisia näkyi täällä olevan tavallista enemmän. Ajurit (isvossikat) olivat hyvin upeasti varustetut, kaksi hevosta edessä ja punaisella veralla päällystetyt istuimet ajopelissä (vaunuissa) ja niillä ajo näytti hyvin upealta, sentähden että siellä issikoilla ei ollut numerotaulua näkyville asetettu, vaan luuli jonkun pöyhkeän henkilön omistavan ne. – Karhun-tanssittajia kävi leirissämme useampia, niillä näytti täällä olevan vapaa liikuntolupa. Vetivätpä meidänkin pojat vähä "nallen kanssa käsikalikkaa", se myöskin oli vähä omituista, kun ne nallen tanssittajat olivat melkein yhtä karvaista (partaisia) kuin nallekin, kumminkin mitä kasvoista näkyi; ne lauloivat niin kimakkaasti muutamia värssyn pätkiä venäläisen tanssitahdin mukaan, että meitäkin melkein hypitytti, sitä vähemmin "Mesikämmentä". – — Jassyn kaupunki on rakettu kauniiseen avaraan laaksoon ja mäenvieremään. Asujamet tuntuivat luonteeltaan olevan hyvänsuopia ihmisiä.

Syyskuun 26 päivän aamulla k:lo 6 lähdimme Jassysta. Rautatie kulki Sereth virran ja sen lisäjokien yli. Monta kertaa juna pysähteli monissa pysäyspaikoissa isot ajat.

Syyskuun 27 päivän ehtoolla pysähdyttiin Brailov'an pysäyspaikkaan Donavan rannalla. Siinä oli hupainen katsella kuinka Donavalla kuleksivat sotalaivat antoivat merkkiä ja viittauksia toisilleen sähöllä, pilkko pimeässä syys-yössä. Muutaman tunnin tässä seisottuamme jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes Syyskuun 28 päivän aamulla k:lo 8 pysähdyimme vähäksi aikaa Ploesc'in kaupunkiin. Tästä jatkoimme matkaamme eteenpäin ja saavuimme k:lo 1/2 12 e.pp. Bukarestiin Rumanian pääkaupunkiin. Tässä seisottiin ehtoosen asti. Kaupunki näytti suurelta ja kauniisti raketulta. Meidän ei sallittu mennä kaupunkiin, vaan täytyi oleskella siinä, missä juna pysäytettiin. Onneksi sattuivat pysäyttämään sen erään suuren tehtaan kohdalle, jossa monia satoja neitosia työskenteli. Niiden tultua päivällis-levolle, eräälle kauniille kedolle lähelle sitä paikkaa, missä meidänkin junamme seisoi, aljettiinpa tässä nyt tanssia oikein aika lailla, meidän pojilla kun oli pillit ja pelit mukana. Puhetta ei ymmärretty, mutta tytöt hymyilivät niinkuin ainakin tanssissa. Ehtoolla lähdimme tästä eteenpäin; kuljettuamme koko yön saavuimme Syyskuun 29 päivän aamulla k:lo 5 Fradeschdi'in pysäyspaikalle noin kuusi virstaa Giurgevon kaupungista Donavan rannalla vastapäätä Rustschuk'ia. Meillä on hyvä hevonen, sanoi joku joukosta, koska se aina vaan kiljuu ja puhkuen rientää eteenpäin. Mutta jopa se huusikin viimeisen kerran, sanoi toinen, kun juna pysähtyi pysäyspaikan etusillan viereen. Näin päätimme matkustuksemme nopeimmilla kulkuneuvoilla eli höyryveturilla.

Olimmekin hiukan jo kangistuneet, kun istua kökötimme, paitsi muutamia pieniä poikkeuksia, junassa 17 vuorokautta. – Siellä väliin koetimme nukkuakin penkeille, vaan eihän niille kaikki mahtuneet. Siitä sovittiin "pitkän tikun vedolla", kenen oli vuoro mennä penkin alle. Fradeschdin pysäyspaikalta marssimme vähän matkaa eräälle ylängölle, otettuamme kaiken tavaramme junasta mukaamme. Täällä asetuimme leiriin ja pystytimme telttamme, joissa sitten sopi oikoa kangistuneita jäseniämme. Ilma oli sangen lämmin ja ihana sekä kaunis näköala Donavalle Giurgevoon ja Rustschukiin päin. Tässä kuulimme ensi kerran tykistön laukauksia oikein todellisuudessa, vaikka Krasnoje-Selossa olimme niitä paljon kuulleet leikkisodissa pamahuteltavan.

Syyskuun 30 päivän aamulla k:lo 7 aloitimme tuon pitkän jalkamarssin, joka olikin mitä vaikeinta, kuin ajattelee sitä rasittavaa kuumuutta ja auringon paahdetta, joka näinä päivinä vaikeutti meidän kulkuamme. Täysi taakka seljässä kuin kamelilla, astuimme eteenpäin kärsien sanomatonta janoa, sillä matkamme kävi läpi summattomain maissipeltojen, joissa monen virstan laajuudelta oli mahdoton saada vettä. Sitä paitsi oli tällainen marssiminen meille vielä outoa näin kuumassa ilman-alassa. Marssisuuntamme länttä kohden, pitkin Donavan rannikkoa, niin kaukana kuitenkin siitä, ett'emme virtaa nähneet. Yöksi saavuimme Potineis nimiseen kylään, jossa lepäsimme yömme kylän läheisellä ahteella.

Lokakuun 1:sen päivän aamulla k:lo 6, sen jälkeen kuin rauhallinen uni oli virvoittanut matkasta uupuneita voimiamme lähdimme marssimaan pitkin ääretöintä maissipelto-tasankoa; 9 pitkää tuntia ilman vettä, kuljimme kärsien polttavaa janoa ja päivän paahtamista, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Brigabir nimiseen kylään. Täällä asetimme telttamme kuntoon kylän vieritse juoksevan virran rannalle. Siinä sitten uimme ja haudoimme jalkojamme siksi kunnes ehtoolla paneusimme levolle.

Lokakuun 2:sen päivän aamulla k:lo 6 jätettyämme yösijat, kävimme astumaan täksi päiväksi määrätyn matkamme päämaalia kohden, nimittäin Simnitzan kaupunkiin, jonne saavuimme k:lo 3 j.pp.

Täällä asetimme telttamme eräälle Donavan ympäröimälle saarekkeelle. Kas täällä nyt seisoimme mielet kiihkeinä tuon eteläpuolisen Europan kuningasvirran Donavan äyräillä. Entiset esi-isämme, nuot saksalaisilta tunnetut "Hakkapelitat" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää maljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän terässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös heidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä saman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin vaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt mahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme, sillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin innokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului ankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita kutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin. Mukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena syysehtoona.

Lokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren taaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse. Siinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä, sillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme marssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja laulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa suomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua lauloivat laulajat saman "Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e." Niin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin Donavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat hurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme astuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit kivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt poljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.

Eräs Wieniläisen "Presse" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan sillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri kansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä sanoja:

"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin tarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana. Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että oikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain, puhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista oppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä riveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole kookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria, valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja miellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa Venäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän laulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista surumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori Wahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja muistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti ihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni Ramsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa. Hänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon etupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia. Tätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä ajoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun, ja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää sotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat sotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan yli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin kaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja upseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan – Bulgarialaisen loan kautta. – He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin rykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa itsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja joukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut, ja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme kulkivat kuolemaa kohti."

Marssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme erään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle pystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).

Lokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous asentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme miekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie, jota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku sotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana. Tällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka viimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan nähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat meitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli se kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa alle ja oli olevinaan kuollut.

Lokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in kylään, jossa siihen aikaan oli "pääkortteri". Keisari seurueineen, ratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan. Iloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti tervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla, innokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat huutojemme vastaukseksi. – Hänen Majesteettinsä käski pataljonan komentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti. Suomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin saattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme asentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset tarkk'ampujapataljoonat.

He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka kuivalle kalliolle.

Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11 e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti. Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme märkä ja vetinen kuin rahkasuo.

Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita, eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi. Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä, täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina, ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään, jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä ilmakin. – Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä, väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä rankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman ruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan ja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. "Vieraan leipä on aina kovempi", sanoo sananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja ruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa kokeneet, miksi me sitte nurisisimme.

Lokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen, varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista". [Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]

Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. – Koko päivän ja seuraavan yön lepäsimme samassa paikassa.

Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina. Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti. Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan. Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa, täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi, ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.

Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten oli hyvä suoja.

Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää, sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet 12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada. Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne", – muka voittaen takaisin kylät haltuunsa – "sekä saavat tietää että olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin, vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.

Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi, vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan. Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme. Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita? Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen korjaamaan.

Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä, jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola, joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute. Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme. Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.

Lokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania etuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme. Ratsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle päin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä kulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat senlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet hyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.

Mitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa vakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia varustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet mukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan. Viinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun etupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava päästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä etuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua vapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku Turkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne marjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että puhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa marjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda pussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin vuorotellen. – Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen partiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä viinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja viinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä. Ensin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte rupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli surkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu peltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon homehtunut. – Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat pinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat meille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista. Kärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat luonnonlapset kuin ennenkin.

Lokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain olimme palvelustoimessa.

Ilma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.

Lokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan paikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin meidät muuttamaan ylemmäksi, olimme nimittäin olleet laaksommassa tähän asti, eräälle kukkulalle siinä lähistössä. Sinne olivat sapöörit meille kaivaneet vahvoja valleja ja rintasuojia, joiden takana sitte istuskelimme pienen nuotiotulen ääressä, muistellen entisiä aikoja ja ajatellen nykyisiä kohtaloitamme.

Lokakuun 17 päivän aamulla kello 8 saimme muuton patterivahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan, joka oli sill'aikaa muutettu edellämainitun kylän eteläpuolelle (se oli ensin itäpuolella). Tänään tuli myös tieto lennätinsanomalla Kaukaasialaisten sotaveljiemme suuresta ja loistavasta voitosta Kars'in linnat lähitienoolla, jonka johdosta pidettiin meidänkin asentopaikassamme jumalanpalvelus, jossa hartaat sydämelliset kiitokset nousivat Jumalalle, sotajoukkojen Herralle. Jumalanpalveluksen lopetettua luettiin julki mainittu sähkösanoma, joka oli näin kuuluva: "Venäläiset aseet ovat saaneet loistavan voiton. Kaukaasialainen toimieleva osasto on korkean päällikkönsä, ylipäällikön, johdolla perin pohjin voittanut Muktar Paschan armeijan. Tappelu taisteltiin 16 virstaa Kars'in linnasta. Voitettu vihollinen haki pelastuksensa paolla; viisi tuhatta miestä ja 6 tykkiä otettiin vangiksi tappelun ajalla. Vihollista takaa ajettaessa saatiin vielä kiertämällä 3 divisiä ja 46 tykkiä ympäröityä, jotka antoivat aseensa pois ja vangittiin; 7 Paschaa oli vankien joukossa. Muktar'in onnistui itse paeta Kars'iin, vaan vihollisen armeijan jäännökset ovat pois pakoitetut linnoituksista.

"Länsiarmeijalle ilmoittaissani tämän kaukaasialaisilta veljiltämme voitetun loistavan voiton, olen myöskin siitä vakuutettu että he minun kanssani siinä näkevät uuden todistuksen, että Ylhäisin siunaa tätä meidän oikeuden asiaamme.

"Venäläiset! Rumaanilaiset! Yhdistykäämme meidän yhteisen sotalippumme ympärille; – tämä lippu, joka on ihmisyyden rakkauden ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien kunniaan ja voittoon.

Länsi-osaston päällikkö

Rumanian ruhtinas

Kaarlo I:n."

Lokakuun 18 päivän aamulla kello 9 menimme taas etuvartioiksi samoihin pattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli kylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä nukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata unta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja häiritsivät tuon herttaisen uneni.

Lokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky että kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen rintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan tunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin. Tultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä kaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään: "hyvää päivää tarkk'ampujat!" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin upseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: "Hyvät herrat! Niinkuin tiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen ylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä loistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella täällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja isänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja nimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa hyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos olisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä miehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että sinne jo hyvin saattaa osata." Lopuksi lausui hän: "säästäkäätte patroneja sodassa ja korppuja bivakissa." Puheensa lopetettua antoi hän merkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa riveihin.

Sen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: "Minä tahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun." Lähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: "Minä olen kuullut että te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja ampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte ampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei meillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia." – Puheensa lopetettua käski hän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan lauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme: "koetamme, teidän Ylhäisyytenne!"

Lokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma oli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään mainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi frankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan 25 pennillä. "Markitantti" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja tulevansa vahingolle.

Lokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan perästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp. pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne myös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva kone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta puetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis. Keto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja sinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne koko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.

Lokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain päävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman jonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä ikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin kauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli tässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.

Lokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. – Aseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin kursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois eräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet sitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin hupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: "kyllä me huomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset sieltä pois", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin "suurustyö". Me kuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko voitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat sydämemme. – Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme päälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät vihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte istuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään. Eräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa muun muassa sanotaan:

Sitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa, panimme vähäksi aikaa levolle.

Lokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: "nouskaatte ylös ja pukeutukaa varusteisiinne". Muutamassa minuutissa olimme valmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella. Pataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: "lakit päästä" ja pastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön pimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään: "jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia terveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset". "Minulle pitää tänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti," sanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika, mutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa ennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: "lupaa minulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut". "Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii," j.n.e.

Hiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin, maissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes päivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle. Heti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven yläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen, kapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden ett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli vihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia vaikeuksitta etenemästä.

Päästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin meidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen levähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan kylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi olimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin, kannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole vallan talvi-ilma. – Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta eväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää, liha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.

Päivän koittaissa annettiin käsky: "Aseisin!" Paikalla olimmekin valmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: "lakit päästä! lukekaa Isä meidän!" Suomalaiset lukivat rukouksen suomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle, joka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: "lakit päähän", "eteenpäin mars!" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin vuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää. – Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja heinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin. Ratsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten asemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset hirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä maissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä kaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi ijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat marssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen mittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin ratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme saavuimme kyntämättömälle tasangolle noin tuhannen sylen päähän tappelutantereesta eli Gorny-Dubniak'in linnoituksesta, jolloin pataljoonamme komentaja vapaaherra Ramsay antoi komannon: "komppaniat kahteen linjaan, toinen ja kolmas etulinjaan!" Tällä komannolla pataljona erosi kolonnasta ja jatkoi marssiaan komppanioittain. Komppanianpäälliköt sitte antoivat komannon: "puolikomppanioittain!" jolla komannolla tehdään senlainen liike, että ensi puoli komppaniaa marssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.

Kenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä, tervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla kauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: "Terve suomalaiset" (Starova Finnii!) "Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!" oli vastaus. Ratsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat ampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä päälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät pakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä vastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa hoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa kahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen aika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi: "ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat".

Yhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy kiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä uudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat rumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut kävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin määräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti kuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna Turkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin määräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat sittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo vatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi lauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa. Tiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli pää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman ampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut mikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt semmoisille salateille.

Ankara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä mittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: "pervaja (ensimäinen) ftaraja (toinen)!" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit lentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten. Turkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin osaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten kiivaasti eteenpäin ja me perässä: "jota lähemmäksi pääsemme, sitä vähemmin he meihin osaavat." Aina kun joku osasto tahi joku mieskin ryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein joka askel maksoi verta ja ihmisuhria. – Turkkilaiset suojelivat itseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi punaista "fetsiä" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin rakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: "kyllä maar noi Turkkilaiset mahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin sikamaisesti vast'silmiä."

Nuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: "hitto kun saataisi lupa rynnätä linnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka miehen; ne ampuvat niin sikamaisesti". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua, vaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi tarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan ammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset, ne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin heidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan tähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme varustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa vastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla, mikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan sitä ei auta katsoa; "eteenpäin pojat!" kuuluu kapteenimme huuto. Komppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs sotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä ja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli ja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer huutaa tähystellen ympärilleen: "missä kaikki minun tarkk'ampujani ovat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä." Vastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: "Täällä ollaan herra kapteeni". "No", jatkoi kapteenimme, "kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata Suomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään turkkilaisjoukkoon". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen överstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin pataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja kehoittaen miehiään sanoo hän: "minä olen myös vanha tarkk'ampuja, annappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä". Vasemmalla puolellamme ryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin rykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast' silmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina riveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta kuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin ilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä ihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui reiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen. Mutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa nenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä kentällä ja samalla huutaen miehilleen: "Moskofskaja tsetverttaja rota fperjoot!" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän myöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä vilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.

Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta, jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä, vastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien käskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja kuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja maa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä väliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan, joka soi silloin kuin "tuonelan enkeli niittää viljojaan". – Jälestä puolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin ukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin seuraavasta pilvestä.

Meikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon perään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä vastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut estää heitä tulemasta eteenpäin.

Erästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula tällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen. Hällfors huusi vaan meille: "molotsii, kas se oli treffi!" suomeksi: "hyvä on, kyllä osaatte". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä Pihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi lähimmäisille tovereilleen: "sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos joskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi poikansa." Samalla vaipui hän kuoleman uneen. – Ehtoopäivällä kun taas oli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu meidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa tähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään tappelun laatua, kysyi tovereiltaan: "miten käy, voittaako meidän puoli vai häviääkö?" "Kyllä me voitolla ollaan", vastaa kumppani. "No, sitte minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja menehtyy horrostilaan.

Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. – Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. – Vähä vähältä olimme saapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa paikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin takaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli jo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä ilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi vähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta varustuksiin, pillit soi, rummut räikää (ne, jotka vielä eivät olleet kerinneet murskautua ja joiden kantajat vielä olivat hengissä). Mutta kuulia rupesikin taas lentämään ristiin rastiin ja käymään aika melske ja mäikinä. Turkkilaiset eivät luulleet armoa saavansakaan, vai mikä heillä mahtoi olla tarkoitus? Mutta ampumaan rupesivat uudestaan; me myös. Samalla hyökkäsi yksi osa Turkkilaisia ulos varustuksistansa kivärit kädessä ja toiset heistä ammuskelivat, ihan siltä kohtaa missä meidän pataljonan 2:nen ja 3:s komppania seisoi. "Nyt ne pirut tulevat ihan suuhun," sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme Bremer käskyn: "ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään aselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat." Eipäs muuta tarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat tarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui. Turkkilaisia kaatui niinkuin "heinää". Muutamat olivat jo käsikähmässä, taistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla hyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat: "älkää ampuko! kivärit jalalle!" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee hiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä kaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään venäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme Turkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. – Mutta eipä ne pojat olleetkaan mitään "hätähousuja". Vähän aikaa juttelivat he keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi antamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi murskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon ympärille katsellakseen heitä oikein "silmistä silmiin", Aseita myös vielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa painetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet itseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne sanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli asettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla puolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa: "Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja." Sotavangeiksi otettiin kaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi pascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen alkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa. Ratsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin joukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta oli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan, koko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja kyseltiin: "vielähän sinäkin elät?" j.n.e.

Kaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: "kylläpä komppania näyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako." Vääpeli lukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että ne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: "kyllä se oli aika leikki." Itse hänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut kääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin, mutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. "Onnella sotaa käydään" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt jutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: "se piru oli vähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä revolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä kivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös tuohon se sentään otti," näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki ammuttu.

Muistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän kaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun tuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia siihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. – On pilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten palaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön musta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten edessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle. Pitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja tappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. – Melua ja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta, jotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän ajan kuluttua kuuluu jostain huuto: "nieprijatel, trevooga!" suom.: "vihollinen, hälytys!" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko rientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja mässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin "säkissä", vaikeata olisi tuntea ystävätä vihollisesta.

Pataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: "ei askeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen mieheen." Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla hyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet palaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa selkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon: "ei vihollista kuulu miltään suunnalta." Siis pieni kepponen vaan. Jonkun veitikan "trevoska eli hälytys" huudosta. Hyvin luonnollistahan se oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi Plevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla armeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös lähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät kaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys, niin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä kun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli toinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä palamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi kaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he sitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät palamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain etäällä täydellisesti ammuttu. – Siinä kaikki.

Iki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme, jotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella urhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä Kuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee sen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: "Nyt pojat voittoon tahi kuoloon!"

Melske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo himmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien raosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin, valaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. – Kolmetuhatta kaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta ympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko päivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut valittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä sanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen soturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan nääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen erältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja lopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini painamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti puristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin lohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö pimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes viimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja vaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä enää sota pauhaa.

Meikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli mahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat pitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty. Monelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: "mistä rykmentistä eli pataljonasta olet?" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan ja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt telttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä sillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut ijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille, mihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa: täällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään tavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän suomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein kaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa omain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa alttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä ylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat sotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä purpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja kaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin näyttivät he vielä urhon näköisiltä, kiväri ja miekka vaipuneessa kädessä; moni täydessä ampuma-asemassa, kiväri tähdättynä viholliseen päin. Moni oli jäänyt linnoituksen vallia vasten puoli-seisoalleen, silmät, suu auki. Tämä oli kammoittava näky, soturinkin terästytetylle luonnolle. – Turkkilaiset paraasta päästä olivat kuolleet seljälleen. Arvattavasti sen Muhammedin korani jossain pykälässä niin määrää. Nekin turkkilaiset järjestään, jotka siinä viimeisessä kahakassa tapoimme ja jossa sen oikein selvästi näimme, miten se kävi, he heittivät seljälleen, että mätkähti. Näyttipä yksi kovasisuinen vielä tässä asemassa ollessaan kurkkuansa, arvattavasti tarkoittaen: leikatkaa tuostakin.

Täällä nähdään ruumiina monenlaista kansaa: venäläisiä, turkkilaisia, vähäaasialaisia, arabialaisia, suomalaisia sekä yhtä ja toista kansallisuutta. Olipa muutamia roteva-ruumiisia mustia neekereitäkin ollut turkkilaisten riveissä ja urhona kaatunut niinkuin valkea-ihoisetkin.

Eläin-raukatkin turkkilaisten varustuksissa (retuutteissa) olivat saaneet kärsiä sodan kovaa kohtaloa. Niitä oli haavoittuneita ja kaatuneita, niinkuin ihmisiäkin. Hevoset, moni kaunista Arabialaista rotua, härät, lampaat, aasit ja koirat, kaikilla oli ollut sama kohtalo. Yksin kissaankin oli surman luoti sattunut. Ihmiset ja eläimet olivat sekaisin kaatuneet turkkilaisten vallihautoihin ja varustusten pihoille, joiden tähden nämät vallihaudat antoivat mitä hirvittävimpiä ja kirjavia näköjä.

Kello 10 aikaan ehtoolla ollaan jo taas kaikki paikoillaan ja vietetään asentopaikka-elämää. – Ilma on kylmä, niin että hampaat lyö loukkua vilun tähden. Puita kokoillaan ja hankitaan mistä vaan saadaan nuotiotulta varten. Sähkösanoma-lankain pylväät hakataan poikki ja tuodaan nuotiopuiksi, kaikki mitä ympäristössä suinkin löytyy; yksin katkenneet kivärien tukitkin ja tyhjät patronalaatikot, joita turkkilaiset olivat viljalta jättäneet. Kaikki pannaan tulen uhriksi. Sitten istutaan nuotion ympärillä. Muutamat hakevat vettä, muutamat puita, muutamat taas haavoitettuja kumppaneitamme, joista vielä joitakuita oli löytämättä pimeyden tähden. Heti kun he löydettiin, kannettiin he nuotion ääreen kantimilla. Sitte sidottiin heidän haavansa ja lämmitettiin kangistuneet jäsenensä. Kellä vaan tippakin vielä oli jälellä "Tasku-Matissa", se annettiin haavoitetuille tuskiensa lievitykseksi.

Ehtoollisen toimessa myös ollaan, säilyjauhoista (konservista) keitetään herneruokaa, puuroa ja velliä. Leipää on tällä kertaa yltäkyllin, sillä moni oli jättänyt tappotantereelle leipäpussinsa ja kaiken yksinkertaisen soturitavaransa muuttaessaan tuonelan tuville, manalan majoille.

Etteivät nämät varsin saisi jäädä unohdukseen pohjattomaan syvyyteen, niin lisään tähän nimiluettelon kolmannen komppanian kaatuneista, haavoitetuista ja tärähdyksen (kontusionin) saaneista tapeltaessa Gorny-Dubniak'in edustalla:

Kaatuneita:

Tarkk'ampujat:

N:o 2 Jisu Gröndahl, komppanian ilveilijä, laulaja, pelmanni ja suutari y.m. " 13 Jaakko Salli. " 34 Kalle Udd. " 59 Konstantin Sihlman. " 63 Iisakki Lintula.

Korprali:

N:o 86 Klaus Smiz, komppanian oikeasivusta-mies, jäykkä, vakava Suomen poika – oli palvellut jo viisitoista vuotta.

Tarkk'ampujat:

N:o 101 Herman Kukkonen. " 119 Kalle Bergelin. " 165 Fredrikki Lagerbom. " 174 Kustaa Berggren.

Kuoleman-haavan saaneet:

Tarkk'ampuja N:o 78 Vihtori Lemke.

Korprali N:o 136 Efraimi Kast.

Tarkk'ampuja N:o 171 Aleksanteri Bäckström.

Paranevia haavoja saaneet, joista useammat sentään jäivät raajarikkoisiksi:

Aliluutnantti Akseli Neovius.

Aliupseeri Kaarlo Wennerström.

" Fransi Huopanen.

Torvensoittaja Jaakko Andersson.

Tarkk'ampujat:

N:o 3 Daavetti Andersson.

" 6 Juho Manni.

" 15 Vilho Knall, kävi Helsingissä välillä ja aikoi tulla uudestaan Turkinmaalle vapaaehtoisesti, mutta kuoli, toista kertaa tullessaan Jassyn kaupungissa "kuumetautiin".

Tarkk'ampujat:

N:o 18 Juho Rajala.

" 54 Vihtori Salminen.

" 58 Malakias Sarman.

" 64 Erikki Loukola.

" 65 Paavo Nygrén.

" 66 Fransi Wallen.

" 75 Juho Nanhinen.

" 79 Verneri Nessling.

" 94 August Wåhrström.

" 98 Heikki Alfredi Hällfors.

" 102 Nikolai Flinckman.

" 104 Erikki Helander, kävi kaksi kertaa Turkinmaalla, tuli toisen kerran varaväen kanssa San-Stefanoon. – Kun me kysyimme:

"no mitä varten tänne taas tulit?" vastasi hän: "ei sitä viitti sotamies tälläisinä aikoina Helsingissä uunin päällä maata." Hän toi terveisiä meille oikein kourakaupalla.

Tarkk'ampujat:

N:o 108 Erikki Luode.

" 117 Fransi Björn.

" 121 Vilho Roth.

" 127 August Dahlman.

" 130 Kalle Wahlman.

" 134 Hermani Salonen.

" 151 Juho Randell.

" 155 Taavetti Lindgren.

" 175 Heikki Helenius.

Puhteita sekä täräyksiä saaneet:

Tarkk'ampuja N:o 22 Kalle Männistö. " " 25 Eriki Josefsson. " " 52 Juho Melander. " " 87 Kustaa Mäenpää.

Sitä paitsi repivät ja pirstasivat kuulat ja kranaattien sirpaleet melkein jokaisen päallystakki-kääreen, virkatakin, lakin lippuineen, leipäpussin, keittokattilan, kivärintukin ja piipun, saapasvarret, ja veivätpä monelta saappaan koronkin niin sukkelasti, ett'ei sitä suutari sen puhtaammin olisi tehnyt y.m.

Pitkäksi, pitkäksi tulisi tässä kertoa ja selittää kaikkia sen päivän monenmoisia tapauksia. – Olkoon tässä kylliksi.

En milloinkaan ole unhoittava tätä päivää ja aina kun tämä johtuu mieleeni, nousee hiljainen, sydämellinen kiitos Jumalalle, sotajoukkojen Herralle, joka on antanut minulle armon nähdä sen päivän ja monen muun.

Yömme sitte lepäsimme edellämainitulla tappotantereella, ruumiitten joukossa.