Читать книгу Chikago: Nykyajan romaani - Upton Sinclair - Страница 5

Sisällysluettelo

Jurgis puheli kevytmielisesti työstä, sillä olihan hän niin nuori. Hänelle kerrottiin juttuja ihmisten tappamisesta noissa Chikagon teurastamoissa sekä miten heidän sitte oli käynyt — juttuja, jotka meitä pöyristyttäisivät, mutta jotka saivat Jurgiksen vain hymyilemään. Hän oli ollut siellä vain nelisen kuukautta, ja sitäpaitsi hän oli nuori ja voimiltaan kuin jättiläinen. Hän oli vallan liian terve. Hän ei voinut edes kuvitellakaan mielessään, miltä tuntuisi ottaa vastaan iskuja. "Sellaista voi sattua teille", sanoi hän, "jotka olette vain heiveröisiä poikia — mutta minun selkäni on leveä".

Jurgis oli kuin nuori poika, nuori maalaispoika. Hän oli sitä lajia ihmisiä, jolle ei mikään työ eikä rasitus tunnu liian raskaalta, joka ei pitänyt mitään asiaa mahdottomana. Kun hänet lähetettiin johonkin paikkaan, juoksi hän sinne suoraa päätä pysähtymättä silmänräpäykseksikään tielle. Jos hän tilapäisesti oli ilman työtä, oli hän alati liikkeessä, pyöri ympäri, tanssi — kaikki tämä johtui siitä elinvoiman ja elämänhalun ylenpalttisuudesta, jonka hän omisti. Jos hän olisi työskennellyt pitkässä miesrivissä, olisi rivi tuntunut hänestä liian hitaalta työssään; ja hänet voi kaikkialla tuntea hänen kärsimättömyydestään ja väsymättömästä työinnostaan. Tästäpä syystä hänet olikin tunnettu eräässä tärkeässä tilaisuudessa; sillä Jurgis ei ollut seissut Brown ja K:in keskuskonttorin ulkopuolella kauvempaa kuin puolisen tuntia Chikagoon tulonsa jälkeisenä päivänä, ennenkun eräs päällysmiehistä kutsui hänet sisään. Tästä hän hyvin ylpistyi ja nauroi entistä enemmän kaikille kallellapäin kulkeville. Turhaan olisi saanut sanoa hänelle, että näitten miesten joukossa oli monta, jotka olivat siellä seisseet kuukauden päivät — moniakin kuukausia — saamatta mitään työtä. Hän olisi silloin vastannut: "Niin, mutta minkälaisia miehiä ne ovatkin? Kehnoja, voimattomia maankiertäjiä, jotka ovat tuhlanneet kaiken ansionsa kapakoissa ja nyt etsiskelevät parempaa ansiota tuhlatakseen senkin mokomiin paikkoihin. Tahdotteko uskotella minulle, että tällaisilla käsivarsilla miehen tarvitsisi kuolla nälkään?" Näin sanoen hän kääri ylös molemmat hihansa ja näytti mahtavat lihaksensa.

"On selvää", olisi hänelle silloin sanottu, "että te tulette maalta, jopa vallan kaukaa maalta". Ja niin olikin laita, sillä Jurgis ei koskaan sitä ennen ollut nähnyt mitään kaupunkia, tuskinpa nelikulmaista kylääkään, ennenkun hän lähti ulos maailmaan etsimään onneaan ja tekemään itsensä Onan arvoiseksi. Hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä ja niin monet hänen esi-isistään, kuin hän vain voi tuntea kotoisten tarujen kautta, olivat eläneet siinä Litvan kolkassa, joka on tunnettu nimellä Brelovicz eli keisarillinen metsä. Se on laaja, monta sataatuhatta tynnyrinalaa laaja alue, joka ikimuistoisista ajoista on ollut varattu aatelisten metsästysmaiksi. Sillä asuu vain muutamia talonpoikia ja torppareja, jotka perustavat oikeutensa ikivanhoihin asiakirjoihin. Näitten joukossa oli Antanas Rudkus, joka itse oli syntynyt sekä kasvattanut lapsensa muutaman tynnyrinalan suuruisella alueella viljeltyä maata keskellä tätä erämaata. Hänellä oli ollut paitsi Jurgista toinenkin poika sekä sitäpaitsi tytär. Toinen pojista oli mennyt sotaväkeen; siitä oli jo kymmenen vuotta eikä hänestä oltu sen jälkeen mitäkään kuultu. Sisar oli naimisissa, ja hänen miehensä oli viljellyt sitä maata, jonka vanha Antanas oli määrännyt pojalleen.

Siitä oli nyt lähes puolitoista vuotta, kun Jurgis oli tavannut Onan eräillä hevosmarkkinoilla noin viisitoista peninkulmaa kotoaan. Jurgis ei ollut vielä koskaan ajatellut naimista — hän oli pitänyt sellaista askelta miehen puolelta hulluutena; mutta nyt, edes sanaakaan puhumatta tytön kanssa, heidän vaihdettua vain muutamia hymyjä keskenään, hän löysi itsensä, kasvot purppuranpunaisina mielenliikutuksesta ja pelosta, pyytämässä Onan vanhemmilta tätä vaimokseen — tarjosipa hinnaksi kaksi hevostakin, jotka hänet oli lähetetty myymään markkinoilla. Mutta Onan isä oli kova kuin kallio — tyttöhän oli lapsi vielä, ja hän itse oli rikas mies. Se ei ollut oikea tapa kosia hänen tytärtään. Niinpä Jurgis sai palata kotia raskaalla sydämmellä. Koko kevään ja kesän hän taisteli kovin voidakseen unhottaa Onan. Mutta vihdoin oli leikkuuaika ohi, ja kun siis joutilaisuutta tarjoutui, hölkkäsi hän eräänä aamuna Onan kotia kohti.

Täällä hän huomasi olosuhteet vallan odottamattomalla tavalla kääntyneen — tytön isä oli kuollut, ja hänen omaisuutensa olivat velkojat ottaneet haltuunsa. Jurgiksen sydän paisui ilosta, kun hän näki, ettei tytön hinta nyt voinut nousta hänen varojaan suuremmaksi. Siellä oli Elzbieta Lukoszaite, Teta eli täti, kuten häntä kutsuttiin, joka oli Onan äitipuoli, sekä kuusi lasta, kaikenikäisiä. Vielä oli siellä Elzbietan veli Jonas, kuiva, pikkunen vanhus, joka oli työskennellyt lankovainajansa tilalla. He olivat hyvin ylhäistä ja hienoa väkeä, arveli Jurgis, joka itse oli viettänyt ikänsä metsissä. Ona kykeni lukemaan sisältä ja taisi monia muita asioita, jotka hänelle olivat ratkaisemattomia arvotuksia. Nyt oli tila myyty, ja koko perhe oli lähtenyt pois. Koko omaisuudestaan heille oli jäänyt vain noin seitsemänsataa ruplaa, joka on likimäärin puolta pienempi summa dollareissa. Heille olisi oikeastaan pitänyt jäädä kolme kertaa niin paljon, mutta asia oli jätetty tuomioistuimen käsiin ja suurin osa omaisuudesta oli oikeudenkäyntikulujen nimellä mennyt tuomarin taskuihin.

Ona olisi voinut mennä naimisiin ja jättää heidät, mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän piti paljon emintimästään. Silloin ehdotti Jonas, että he kaikin lähtisivät Amerikaan, missä hänellä oli ystävä, jonka oli onnistunut tulla rikkaaksi. Hän puolestaan tekisi työtä, naiset samaten, ja pari lapsistakin voisi työskennellä — niin että he epäilemättä tulisivat hyvin toimeen. Jurgis oli sen lisäksi kuullut paljon hyvää Amerikasta. Sitä sanottiin maaksi, jossa reilu mies voisi ansaita kolmekin ruplaa päivässä. Jurgis selitti mitä kolme ruplaa oikeastaan merkitsi ja mitä niillä kotimaassa voi saada; että niillä valtameren toisella puolen saisi kaikkea paljon vähemmän, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän selitti suoraan lähtevänsä muitta mutkitta Amerikaan, rupeevansa kauppiaaksi ja rikastuvansa tuota pikaa. Siinä maassa mukamas oli jokainen ihminen vapaa kansalainen, olipa sitte rikas tai köyhä. Kenenkään ei tarvitsisi alistua sotilaselämän vaivoihin ja vaaroihin. Veroa ei tarvitsisi maksaa penniäkään. Jokainen saisi siellä, niin hän ajatteli ja puhui, olla ja tehdä mitä itse halusi, ja yksi oli yhtä hyvä kuin toinenkin, päivätyöläinen yhtä arvossa pidetty kuin Yhdysvaltain presidentti. Niinmuodoin oli Amerika oikea Kultala, joka häämötti nuorison silmissä niin valveilla ollessa kuin nukkuissakin. Joshan vaan saisi kokoon haalituksi niin paljon rahaa kuin piletinhintaan tarvittiin, voi päätellä kaikkien huolien loppuvan, ja että suuren meren toisella puolella odotti sula onni, ilo, rauha ja riemu.

Päätökseksi siis tuli, että Amerikaan lähdettäisiin seuraavana kevännä. Tällävälin Jurgis möi itsensä eräälle työmiesten värvääjälle sekä vaelsi suuren miesjoukon kera kymmeniä penikulmia pois kotiseudulta. Matkan päämääränä oli se paikka, johon Smolenskin rautatietä oli ennätetty rakentaa. Se oli todella uskallettu yritys. Yöt ja päivät sai asua kaiken mahdollisen saastan keskellä, syödä mitä viheliäisintä ruokaa, kärsiä joka suhteessa julmaa kohtelua ja työskennellä päivittäin useita tunteja yli sovitun ajan ilman erityistä maksua. Mutta Jurgis kesti tämän kaiken kuin mies ainakin, ja kun hän lopetti, oli hänellä kahdeksankymmentä ruplaa huolellisesti neulottuna takkinsa päällisen ja vuorin väliin. Hän ei ryypiskellyt eikä tapellut, sillä hänellä oli koko ajan vain Ona ajatustensa esineenä. Ja muutenkin oli hän tyyni ja tasainen mies, joka tunnollisesti suoritti kaikki mitä hänelle tehtäväksi pantiin. Työstä erottuaan hän joutui pelurien ja juopporenttujen pariin, jotka aina juominkien päätyttyä koettivat lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta hän pakeni ja kulki kotiinsa jalan, työskennellen pitkin tietä elatuksensa edestä ja maaten alati toinen silmä auki.

Kesällä sitte lähdettiin Amerikaan. Viime tingassa liittyi heihin Marija Berczynskas, joka oli Onan serkku. Marija oli isätön ja äiditön orpo ja oli lapsuudestaan lähtien työskennellyt erään rikkaan tilanomistajan luona Vilnassa, joka paljon säännöllisemmin antoi hänelle ruoskaa selkään kuin ruokaa suuhun. Vasta 20-vuotiaana Marijan oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa työhön; seurauksena oli, että hän nousi kapinaan ja oli murhata isäntänsä, jonka jälkeen hän pakeni kiiruusti tiehensä.

Heitä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä matkaseurueessa, viisi täyskasvuista, kuusi lasta ja Ona, jota ei voitu sanoa täyskasvuiseksi eikä lapseksikaan. Matka oli hyvin vaikea. Tosin oli vastassa siirtolaisasiamies, jonka olisi tullut auttaa heitä, mutta hän osottautuikin olevansa oikea konna ja johti heitä kaikenlaisiin ansoihin, joista heidän oli runsaalla rahalla lunastettava itsensä irti. Virkamiehet, joiden olisi pitänyt auttaa heitä ilmaiseksi, koska Unioni maksoi heille työstään palkan, vaativat siitä huolimatta rahaa. Sitte vietiin heidät hotelliin, jossa heidät lukittiin sisään huoneeseensa niinkuin todelliseen vankilaan. Sieltä heitä ei päästetty ulos, ennenkun heitä oli nyletty mitä hävyttömimmästi. Laki määrää, että hintaluettelo on naulattava jokaisen hotellin ovelle, mutta sitä he eivät tienneet, että tämä on määrättynä vain Litvassa eikä Amerikassa.

Jonaksen ystävä oli rikastunut Chikagon suurissa karja-aitiokortteleissa. Sinnepäin matkustajaimme siis oli lähdettävä. Tosin he tunsivat ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: Chikago — mutta enempää heidän ei tarvinnutkaan tietää, ennenkun pääsivät tähän jättiläiskaupunkiin. Mutta kun he viimein tulivat sinne ja astuivat ulos rautatievaunusta, olivat he vielä enemmän ymmällä kuin koskaan ennen. He seisoivat ja töllistelivät pitkin Dearborn Streetiä, jonka tummat rakennukset kohosivat molemmin puolin valtaväylää, joka näytti kapenevan hienoksi viivaksi ja viimein katoavan näkymättömiin taivaanrannalla. He eivät voineet käsittää, miksi ihmiset nauroivat heille vasten silmiä heidän kysyessään missä Chikago oli; jotkut katsahtivat heihin ihmetellen, toiset menivät ohi sanomatta sanaakaan. He olivat säälittäviä kaikessa avuttomuudessaan. Ennen kaikkea he tunsivat kuolettavaa kammoa kaikkia vormupukuisia henkilöitä kohtaan, ja hetikun olivat nähneet poliisin, kiiruhtivat he kadun poikki ja juoksivat toisaalle. Koko ensimmäisen päivän he täten taivalsivat ympäri kaupunkia, miltei huumaantuneina ja perin avuttomina. Illalla he yöpyivät erään rakennuksen porraskäytävään, ja vasta silloin poliisi otti heidät huostaansa ja kuletti heidät poliisiasemalle. Aamulla hankittiin tulkki sekä vaunut, joilla seurue saatettiin viimein karja-aitioiden kortteliin. Heidän ilonsa oli kuvaamaton, kun he huomasivat onnellisesti selviytyneensä tästä seikkailusta, tarvitsematta panna liikkeelle penniäkään.

He istuivat pienessä, hauskassa majatalossaan, jonne poliisi heidät oli toimittanut, ja tirkistelivät uteliaasti akkunasta ulos. Heidän edessään aukeni katu, joka näytti heistä päättymättömältä — se olikin liki 50 kilometriä pitkä, mutta sitä he eivät tienneet — ja jonka varsilla oli loppumaton kaksoisketju kurjia pieniä kaksikerroksisia taloja. Kaikkialla tarjoutui sama lohduton näky: rumia, likaisia pieniä puutaloja; siellä täällä leikkasi lokaista katua korkeakaarinen silta, joka johti yhdeltä liejuiselta rannalta toiselle, joilla rumia tavaramakasiineja leveni loppumattomana jonona; toisaalla kulki kadun poikki rautatie verkkomaisine raiteineen, joilla porhaltelevia vetureja ja kolisevia tavaravaunuja näkyi pitkissä riveissä. Siellä täällä kohosi muitten rakennusten yli likasia, nokisia, synkkiä ja ikäviä tehtaita, jotka korkeista savupiipuistaan pursuttivat taivasta pimentäviä ja maata likaavia savupilviä esiin. Sellaisilla paikoilla katu pimisi katsojan silmistä, mutta sauhuisten alueitten takaa näkyi tuo lohduton ruma rivi jälleen — likasten pikku talojen rivi.

Kokonaista tuntia ennen kun seurueemme saapui kaupunkiin, olivat he huomanneet merkillisiä vaihteluita ilmakehässä. Se tummeni tummenemistaan joka minuutti; ruoho maassa kadotti tässä hämärässä helakan vehreytensä; esineitten väri sameni ja kävi vaikeaksi erottaa; kadut ja kentät tulivat yhä kuivemmiksi ja saivat kellertävän sävyn; ja aina sitä mukaa kuin savu sakeni, rupesivat ystävämme huomaamaan toisenkin merkillisen seikan — väkevän, pistävän lemun. Tämän lemun laadusta he olivat eri mieltä. Toiset sanoivat sen synnyttävän pahoinvointia ja yletystä, mutta heidän hajuaistinsa oli perin kehittymätön sitä lähemmin arvostellakseen; ja kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että lemu oli mitä omituisinta laatua. Mutta kaikki tunsivat tyytyväisyyttä päästyään vihdoin viimein tähän lumottuun maahan, jossa "rieska ja hunaja" ja dollaritukut heille auliisti virtaisivat — tähän ihmeelliseen maahan, jonne he olivat ikävöineet aina siitä saakka kuin olivat lähteneet vanhasta kodistaan Litvassa. Mutta nyt se ei enää ollutkaan pelkkä unelma tai mielikuvitelma, johon heidän tarvitsi kaihoten katsella joltakin äärettömän kaukaiselta kohdalta. He voivat sekä nähdä tämän ihmeellisen maan että käsin kosketella — ja haistella sitä. Lemusta he kuitenkin, kuten sanottu, olivat eri mieltä. Se oli raaka ja terävä, mutta samalla kertaa se kiihotti hyväilevästi heidän aistimiaan. Jotkut heistä hengittivät sitä täysin, syvin siemauksin keuhkoihinsa ja nauttivat siitä kuin jostakin juovutusaineesta. Mutta toiset koettivat suojella siltä hengityselimiään peittämällä käsillään tyystin kasvonsa. Siirtolaisemme olivat vielä vajonneet sanattomaan ihmetykseen tästä selittämättömästä ilmiöstä, kun vaunun ovi temmaistiin auki ja ääni huusi:

"Karja-aitiot!"

Heidät jätettiin erääseen kadunkulmaan töllistelemään ympärilleen. Se oli muuan sivukatu, jonka molemmilla puolilla oli taiteettomia, kaikenvärisiä tiilirakennuksia. Näitten talojonojen lomista avautui välistä hiukkasen näköalaakin, s.o. muutamia tehtaanpiippuja, pitkiä, hoikkia ja ylettömän korkeita. Kaikki ne tupruttivat ilmoille mahtavia pylväitä paksua, öljymäistä, mustaa savua, joka tuntui tulevan suoraan maan sisuksista, tuosta ahjosta, missä iankaikkisen tulen sanotaan palavan. Siellä työskenteli maanpinnan alla joku voima, joka ajoi savua tieltään ylös — jonkunlainen taukoamaton, pitkällinen purkaus. Ystävämme katselivat ilmiötä ja lausuivat sekä itsekseen että naapureilleen, että nyt, Jumalan kiitos, kaikki pian oli lopussa. Mutta tuskin oli viime sana päässyt lausujan huulilta, kun nähtiin uusia, valtavia tulikartioita, uusia, mustia, hirvittäviä pilviä, jotka vähitellen liittyivät yhteen ja ajelehtivat pois, leviten ympäri taivasta niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Mutta pian kiintyi huomio ja tarkkaavaisuus toiselle taholle. Kuten ilmiöt äsken olivat kiusanneet haju- ja näköaistia, tuli nyt muiden aistien vuoro. Kuului ääntä, hälyä, meteliä ja kolinaa, joka ilmeisesti oli yhtynyt kymmenistä tuhansista vähemmistä äänistä. Sitä ei aluksi huomannut tai ei ainakaan tullut erityisesti tarkanneeksi — mutta kun sitä ei enää käynyt välttäminen, tuntui se samallaiselta kuin lukuisan mahtavan mehiläisparven humina keväällä tahi kuten honkametsän kohina, kun tuulet siinä suhajavat. Mutta se antoi kuitenkin vaikutelman jostakin luonnonvoimasta, joka oli vilkkaassa, elollisessa toiminnassa, se kumisi ja väpätti, kuten olisi koko maailma ollut kapinassa. Vain vaivoin voi käsittää näiden hirvittäväin äänien lähtevän elävistä olennoista, että ne olivat kymmenentuhannen härän kaukaista mylvintää, kymmenentuhannen sian etäistä röhkimistä.

Matkustajamme olisivat kernaasti lähteneet sinne suuntaan, mistä äänet tulivat, mutta — voi juuri silloin he tulivat estetyiksi uusista seikkailuista. Kulmassa seisova poliisi oli alkanut tarkkaavaisesti tähystellä heitä, ja tämän huomattuaan he heti lähtivät liikkeelle katua pitkin. Tuskin olivat he vielä ennättäneet kävellä korttelin ympäri, kun Jonaksen kuultiin huudahtavan ja samalla juoksevan täyttä vauhtia kadun yli. Hän oli jo kaukana, ennenkun voitiin arvailla syytä hänen omituiseen käytökseensä, ja hänen nähtiin pysähtyvän ja astuvan erääseen puotiin, jonka yli oli ripustettu kyltti: "J. Szedvilas, Ruokatavarakauppa". Kun hän jälleen astui ulos, oli hänen seurassaan iso ja paksu herrasmies, jolla oli ylöskierretyt hihat ja nahkainen esiliina. Tämä herrasmies taputteli Jonasta molemmilla käsillään ja nauroi hilpeästi. Silloin muisti Teta Elzbieta heti, että Szedvilas oli juuri sen tarunomaisen ystävän nimi, joka oli menestynyt niin hyvin Amerikassa. Huomattuaan hänen rikkautensa perustuksena olevan ruokatavarakaupan oli se heille tällä haavaa erittäin mieleen; sillä vaikka aamu oli jo pitkältä kulunut, eivät he vielä olleet maistaneet einettä, ja lapset olivat jo ruvenneet valittelemaan nälkäänsä.

Tämä oli nyt iloinen loppu surulliselle matkalle. Molemmat perheet aivan sanan mukaan heittäytyivät toistensa syliin — sillä monta vuotta oli kulunut, sittekun Jokubas Szedvilas oli tavannut maanmiehiä kaukaiselta kotiseudulta Litvassa. Ennenkun päivä oli mennyt umpeen, olivat he jo ikuisia ystäviä. Jokubas tunsi perinpohjin kaikki ne ansat ja sudenkuopat, jotka "uudessa maailmassa" odottavat vanhasta maanosasta tulevia vieraita, ja hän voi siis selittää heille ne kaikki — kaikki salaperäisyydet, kaikki merkilliset olosuhteet. Hän voi selittää heille, mitä kaikkea heidän oli tehtävä ja tarkattava kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, ja — mikä oli vielä parempi — mitä heidän nyt tällä haavaa oli tehtävä. Hän tahtoi saattaa heidät ystävänsä Anielen luo, jolla oli majatalo tai kuten siellä sanottiin "boarding-house" teurastamoiden toisella puolen; vanhan muori Juknienen luona ei tosin, hän sanoi, ollut erikoisen mukavata, mutta siellä kyllä voi vähän aikaa tulla toimeen. Tähän Teta Elzbieta heti vastasi, ettei nykyään enää mikään voinut hämmästyttää tai pelottaa häntä, sittekun he jo olivat menettäneet suuremman osan mukana tuomistaan varoista. Niin todella olikin laita, sillä muutamain harvain päiväin kokemukset tässä suurten lupausten maassa olivat olleet kylliksi vakuuttamaan heitä, että Amerika oli maa, jossa kaikelle määrättiin mahdollisimman korkein hinta ja että köyhä ihminen juuri täällä oli vielä köyhempi kuin missään muussa maailman kolkassa. He olivat myöskin huomanneet, ettei heidän rahoillaan täällä ollut samaa arvoa kuin kotimaassa. Kahtena viime päivänä he olivatkin varojaan säästääkseen vapaaehtoisesti nähneet nälkää. He suorastaan tulivat kipeiksi saadessaan maksaa niitä suunnattomia hintoja, joita rautatiellä vaadittiin heiltä ruuasta.

Kun he nyt näkivät Juknienen lesken asunnon, eivät he voineet olla säpsähtämättä. Sinä ilmoisna ikänä eivät he olleet nähneet mitään niin kurjan kurjaa. Anielen hallussa oli pieni neliskulmainen huone muutamassa niistä kaksikerroksisista taloista, jotka olivat "teurastamoiden takalistossa". Jokaisessa talossa oli neljä sellaista asumusta, ja yksi niistä oli aina kapakka eli "boarding-house", tarkotettu majapaikaksi ulkomaalaisille — litvalaisille, puolalaisille, slovakeille ja böömiläisille. Jotkut näistä ihmisluolista olivat yksityisten omia, toiset kuuluivat yhtiöille. Keskimäärin asui kussakin huoneessa puoli tusinaa matkustavaisia — joskus 30 tai 40 yhdessä ainoassa huoneessa, 50 tai 60 joka kerroksessa. Jokaisella oli oma vuoteensa, s.o. patja, päänalunen ja huopapeite. Patjat viruivat hajallaan ympäri lattiata, eikä huoneessa yleensä ollut muuta sisustusta kuin uuni. Ei niissä muuten olisi muulle ollut sijaakaan. Muuten näytti olevan jotenkin tavallista, että kaksi miestä vuorotteli samalla patjalla; toinen työskenteli päivällä ja makasi yönsä tuolla kurjalla vuoteella, toinen jälleen oli työssä yöllä ja nukkui päivällä. Oli hyvin tavallista, että majatalon isäntä vuokrasi saman vuoteen kahdelle eri henkilölle.

Eukko Jukniene oli pikkunen kuihtunut nainen, jolla oli aivan ryppyiset kasvot. Hänen kotinsa oli tavattoman likanen. Patjat estivät astumasta ovesta sisään, ja jos koetti tulla takatietä, huomasi hänen täyttäneen suuremman osan etehisestä vanhoilla pöydillä varustaakseen siten tilaa kananpojille, joita hän kasvatti. Vuokralaiset tekivät hänestä pilaa ja sanoivat hänen siistivän taloaan sillä tavalla, että laski kananpoikansa irralleen huoneisiin. Epäilemättä linnut paljon poistivatkin syöpäläisiä, mutta todennäköisesti eukko käytti tätä menettelyä pikemminkin elättääkseen suojattejaan kuin puhdistaakseen asumusta. Asianlaita olikin, että hän oli tykkänään luopunut kaikista puhdistamishommista, sillä häntä vaivasi luuvalo, joka toisinaan voi kytkeä hänet kurjaan vuoteeseensa eräässä huoneen nurkassa kokonaiseksi viikoksi tai kauvemmaksikin. Kerran oli tällaisen sairaudentapauksen sattuessa yksitoista hänen vuokralaisistaan lähteneet matkoihinsa unohtaen maksaa hänelle mitäkään. Sellaista sattui tuon tuostakin.

Nyt oli heinäkuu, ja maaseudulla vallitsi mitä vehmain vihannuus. Mutta Packingtownissa, "teurastamoiden takalistolla", ei koskaan nähty mitään vihannuutta.

Sellainen nyt se koti oli, joka vastatulijoille tarjoutui. Mutta parempaakaan ei ollut tarjona. Eukko Jukniene oli pitänyt yhden huoneen itseään ja kolmea lastaan varten, ja hän tarjoutui majoittamaan siihen matkaseurueen naiset ja lapset. "Huomenna", sanoi Jurgis, "lähden etsimään työtä, ja ehkäpä Jonaskin tekee samaten. Sitte voimme aina hankkia itsellemme asunnon."

Myöhemmin iltapäivällä lähtivät hän ja Ona kävelemään ja katselemaan kaupunkia, näkemään enemmän tästä maailmanpaikasta, jonka piti tuleman heille kodiksi. Teurastamoiden takalistolla oli kaksikerroksisia taloja sangen harvaseen ja pitkän matkan päässä toisistaan — mutta laajat alat olivat aivan asumattomia. Näitä avoimia paikkoja peitti muta ja kellertävä kuona sulatuista metalleista. Lukematon joukko lapsia, useimmat vain puoleksi tai vielä niukemmin puettuja, pyöri ympärinsä huimassa leikissä, kirkuen ja viheltäen; tavantakaa ne panivat keskenään toimeen pikku tappeluja, joista tuloksena oli verta vuotavia neniä. Omituisin ilmiö tässä piirissä olikin juuri lasten suunnaton paljous; olisi todellakin voinut uskoa, että läheisyydessä oli jokin koulu, joka lähetti kasvattinsa tänne loma-ajoiksi leikkimään. Lapsia oli Packingtownissa niin paljon, että hevoset ja vaunut tässä kaupunginosassa voivat liikkua vain käyden.

Katujen surkean tilan vuoksi ei muuten tuskin missään voinutkaan ajaa sen nopeammin. Ne kadut, joita myöden Jurgis ja Ona kulkivat, muistuttivat vähemmin todellisia katuja kuin pitkiä rivejä lokahautoja kartalle sirotettuina. Kulkutie oli yleensä yhtä tai useampia metriä alempana kuin talojen kivijalat. Katukivityksestä ei ollut merkkiäkään, mutta sen sijaan oli äärettömän paljon kaikenlaisia epätasaisuuksia — mäkiä ja syviä kuoppia, viemärejä, vesiojia, jopa kokonaisia lammikoltakin, täynnä haisevaa, vihertävää vettä. Näissä muta-altaissa ja katuliejussa leikki silminnähtävällä nautinnolla lapsilaumoja. Poikasia kahlasi likavedessä etsien leikkikaluja, jotka leikkiessä olivat pudonneet vedellä täyttyneihin syvennyksiin. Kulkijamme katselivat tätä kaikkea ihmetellen ja ällistyneinä. He hämmästyivät suunnattomista kärpäsparvista, jotka paksuina pilvinä surisivat kaikkialla ja toden teolla pimittivät ilman. Heitä ylötti se väkevä, inhottava haju, joka kiusasi nenää — oikea ruumiinhaju! Eikä se ollut mitään ihmeellistä, sillä mätänihän täällä lukemattomia kuolleitten raatoja! Vieras kysyisi, kuinka kaupungin viranomaiset voivat sallia seudun asujanten käyttävän katuja lantatunkioiden ja kaiken mahdollisen riettauden säilytyspaikoiksi. Tähän olisi puolustauduttu sillä otaksumalla, että muutamassa vuodessa kaikki nämä epäkohdat itsestään katoisivat, s.o. sittenkun kaikki törky olisi tyyten mädäntynyt, ei olisi enää mitään levittämässä löyhkää ympärilleen. No niin — mutta tätänykyä ja erittäinkin hyvin lämpimällä ilmalla sekä pitkillä sateilla olivat kärpäset todellisena vitsauksena. "Eikö tämä ole epäterveellistä?" jatkaisi muukalainen kyselyjään. Ja asukkaat vastaisivat: "Ehkäpä — mutta mitäpä sille mahtaa".

Jurgis ja Ona kulkivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin, sydän täynnä ihmetystä ja silmät sepi seljällään. Sitte saapuivat he erääseen paikkaan, missä juuri koeteltiin "tasottaa" epätasaisuuksia. Siellä oli avara, mutainen ja haiseva syvennys, ainakin yhtä suuri kuin pari kolme varsinaisen kaupungin suurinta korttelia yhteensä. Pitkä rivi vaunuja kuletti sinne teurastamoista eläintensisälmyksiä ja muuta törkyä, jotka haisivat kerrassaan sanomattoman ilettävästi. Muutamia henkilöitä tehtaista seisoi kädet taskussa välinpitämättömästi katsellen tätä työtä ja naureskellen likaisille lapsiparville, jotka aamusta iltaan penkoivat näitten hirveiden jätteiden keskellä, poimien lihapalasia sieltä täältä — ja syöden ne makeaan suuhun! Toisilla lapsilla oli käsivarrellaan pieniä koreja, joihin he kokosivat samoja myrkyllisiä jätteitä kotiin kannettaviksi — perheittensä ruuaksi. Kenenkään heistä ei tarvinnut tyhjin toimin kotiin palata!