Читать книгу Urantia-kirja - Urantia Foundation - Страница 42

5. Jumalan rakkaus

Оглавление

2:5.1 (38.6) ”Jumala on rakkaus”, siksi hänen ainoa persoonallinen asenteensa maailmankaikkeuden asioita kohtaan on aina jumalallista kiintymystä osoittava reaktio. Isä rakastaa meitä kylliksi lahjoittaakseen oman elämänsä meille. ”Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja lähettää sateen oikeamielisille ja väärämielisille.”

2:5.2 (39.1) On väärin ajatella Jumalasta, että hänet olisi hänen Poikiensa antamien uhrien vuoksi tai hänen alaistensa luotujen esittämien esirukousten voimin suostuteltu rakastamaan lapsiaan, ”sillä Isä itse rakastaa sinua”. Isällisestä hellyydestään Jumala lähettää ihmeelliset Suuntaajat asumaan ihmismielissä. Jumalan rakkaus on universaalista; ”jokainen, joka haluaa, saa tulla”. Hän haluaisi ”kaikkien ihmisten pelastuvan sillä, että he saavat tietää totuuden”. Hän ”ei halua, että kukaan menehtyisi”.

2:5.3 (39.2) Luojat ovat ensimmäisinä yrittämässä pelastaa ihmistä jumalallisten lakien typerien rikkomusten tuhoisilta seuraamuksilta. Jumalan rakkaus on luonteeltaan isällistä hellyyttä. Sen vuoksi hän kyllä toisinaan ”kurittaa meitä oman etumme nimissä, jotta me tulisimme osallisiksi hänen pyhyydestään”. Kovimpienkin koettelemustesi hetkinä muista, että ”kaikissa koettelemuksissamme hän kärsii kanssamme”.

2:5.4 (39.3) Jumala on jumalallisen hyvä synnintekijöille. Kun kapinalliset palaavat vanhurskauteen, heidät otetaan armollisesti vastaan, ”sillä Jumalamme antaa anteeksi runsain mitoin”. ”Minä olen se, joka pyyhkii pois rikkomuksenne itseni tähden, enkä minä syntejänne muistele.” ”Katso, minkä määrän rakkautta Isä on lahjoittanut meille, jotta meitä kutsuttaisiin Jumalan pojiksi.”

2:5.5 (39.4) Loppujen lopuksi, suurin todiste Jumalan hyvyydestä ja suurin syy rakastaa häntä on Isän antama, sisimmässänne oleva lahja, Ajatuksensuuntaaja, joka kärsivällisesti odottaa hetkeä, jolloin teistä molemmista tehdään ikuisiksi ajoiksi yksi. Vaikket voi etsimällä löytää Jumalaa, niin jos suostut sisimmässäsi olevan hengen johdatukseen, saat erehtymätöntä opastusta, askel askeleelta, elämä elämältä, universumista toiseen, aikakaudesta aikakauteen, kunnes lopulta seisot Universaalisen Isän paratiisillisen persoonallisuuden edessä.

2:5.6 (39.5) Kuinka järjetöntä onkaan, ettet palvoisi Jumalaa siksi, että ihmisluonteen rajoitukset ja aineellisen olemuksesi puutteet tekevät mahdottomaksi sinun nähdä häntä. Itsesi ja Jumalan välillä on ylitettävänä hirvittävä etäisyys (fyysinen avaruus). Niin ikään välillänne on ylitettävänä suuri hengellisen eroavaisuuden kuilu, mutta kaikesta siitä huolimatta, mikä fyysisessä ja hengellisessä mielessä erottaa sinut Jumalan paratiisillisesta persoonallisesta läsnäolosta, pysähdy silti pohtimaan sitä juhlallista tosiasiaa, että Jumala elää sisimmässäsi; hän on omalla tavallaan jo rakentanut sillan kuilun yli. Hän on lähettänyt itseään — henkensä — elämään sinussa ja uurastamaan kanssasi edetessäsi ikuista universumikulkuasi.

2:5.7 (39.6) Minusta on helppoa ja mieluista palvoa sellaista, joka on niin suuri ja samalla niin hellästi omistautunut omien alhaissyntyisten luotujensa ylöspäin kannustavaan hoivaamiseen. Rakastan luontaisesti sellaista, joka on näin voimallinen luomistyössä ja sen valvonnassa ja joka kuitenkin on niin täydellinen hyvyydessä ja niin uskollinen meitä jatkuvasti ympäröivässä rakastavassa hellyydessä. Minusta tuntuu, että rakastaisin Jumalaa aivan yhtä paljon, vaikkei hän olisikaan näin suuri ja väkevä, kunhan hän olisi yhtä hyvä ja armelias. Me kaikki rakastamme Isää enemmänkin hänen olemuksensa takia kuin kunnioituksesta hänen häkellyttäviä ominaisuuksiaan kohtaan.

2:5.8 (39.7) Tarkkaillessani Luoja-Poikia ja heidän alaisuudessaan toimivia hallintopersoonallisuuksia, jotka niin uljaasti kamppailevat moninaisten ajallisten, avaruuden universumien kehittymiseen luontaisesti kuuluvien vaikeuksien kanssa, havaitsen tuntevani näitä universumien alempia valtiaita kohtaan suurta ja perinpohjaista kiintymystä. Minusta tuntuu loppujen lopuksi, että me kaikki — maailmojen kuolevaiset mukaan lukien — rakastamme Universaalista Isää ja kaikkia muita olentoja — jumalallisia tai inhimillisiä —, koska huomaamme näiden persoonallisuuksien vilpittömästi rakastavan meitä. Rakastamisen kokemus on hyvin paljossa suora reaktio rakastetuksi tulemisen kokemukseen. Tietäessäni Jumalan rakastavan minua minun tulisi jatkuvasti rakastaa häntä yli kaiken siinäkin tapauksessa, että hänet olisi riisuttu kaikista korkeimmuuden, perimmäisyyden ja absoluuttisuuden attribuuteistaan.

2:5.9 (40.1) Isän osoittama rakkaus seuraa meitä nyt ja läpi ikuisten aikojen päättymättömän kehän. Pohdiskellessasi Jumalan rakastavaa olemusta on sitä kohtaan olemassa vain yksi järjellinen ja luonnollinen persoonallisuuden reaktio: Rakastat Luojaasi vieläkin enemmän; osoitat Jumalalle kiintymystä, joka on verrattavissa lapsen maiselle vanhemmalleen osoittamaan kiintymykseen. Sillä niin kuin isä, todellinen isä, oikea isä, rakastaa lapsiaan, niin rakastaa Universaalinenkin Isä luotuja poikiaan ja tyttäriään ja etsii ikuisesti heidän parastaan.

2:5.10 (40.2) Mutta Jumalan rakkaus on viisasta ja kaukonäköistä vanhemman kiintymystä. Jumalallinen rakkaus toimii liitossa jumalallisen viisauden ja Universaalisen Isän täydellisen olemuksen kaikkien muiden infiniittisten piirteiden kanssa. Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei ole Jumala. Jumalallisen rakkauden suurin ilmentymä kuolevaisia olentoja kohtaan on nähtävissä Ajatuksensuuntaajien lahjoittamisessa, mutta teille osoitettu Isän rakkauden suurin ilmentymä on nähtävissä hänen Poikansa Mikaelin lahjoittautumisessa, silloin kun hän eli maan päällä ihanteellisen hengellisen elämän. Sisimmässä oleva Suuntaaja tekee Jumalan kullekin ihmissielulle osoittamasta rakkaudesta henkilökohtaisen.

2:5.11 (40.3) Ajoittain tunnen suorastaan kipua, kun minun on pakko kuvata taivaallisen Isän maailmankaikkeuden lapsiaan kohtaan tuntemaa jumalallista kiintymystä käyttämällä ihmisperäistä sanasymbolia rakkaus. Vaikka tämä termi toki vastaa ihmisen korkeinta käsitystä kuolevaisten keskinäisistä kunnioituksen ja omistautumisen suhteista, sitä käytetään kuitenkin tavan takaa kuvaamaan niin paljoa sellaista ihmissuhteisiin sisältyvää, joka on kauttaaltaan alhaista ja äärimmäisen sopimatonta tunnettavaksi millään sellaisella sanalla, jota käytetään myös osoittamaan elävän Jumalan verratonta kiintymystä universumiluotujaan kohtaan! Miten onnetonta, etten voi käyttää jotakin ylivertaista ja vain tähän tarkoitukseen varattua termiä, joka välittäisi ihmismielelle Paratiisin-Isän jumalallisen kiintymyksen oikean olemuksen ja ainutlaatuisen kauniin merkityksen.

2:5.12 (40.4) Kun ihminen kadottaa näköpiiristään persoonallisen Jumalan rakkauden, Jumalan valtakunnasta tulee pelkästään hyvyyden valtakunta. Jumalallisen olemuksen infiniittisestä yhtenäisyydestä huolimatta rakkaus on hallitseva piirre Jumalan kaikissa persoonallisissa toimissa luotujansa kohtaan.

Urantia-kirja

Подняться наверх