Читать книгу Historiallisia rakkauskirjeitä - Useita kirjoittajia - Страница 3

Sisällysluettelo

Tämä kirja on kokoelma eri aikoina ja eri maissa kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Tämänlaatuiset kirjeet viehättävät jälkimaailmaa suurella välittömyydellään, sillä kirjeen kirjoittaja esiintyy niissä peittelemättä vikojaan ja tuoden tietämättään ansionsa puhtaimmassa muodossa esiin.

Käytettävänä oleva aineisto on tavattoman laaja, sillä monien kuuluisien henkilöiden rakkauskirjeet on jälkimaailma julkaissut. Valikoiminen on ollut hyvin vaikea, ja siksi tämän kokoelman puutteellisuudet ovat huomattavan suuret. Yhden nidoksen rajoitettu ala on pakoittanut supistamaan sitäkin, mikä välttämättömästi olisi kokonaisuudessaan ollut otettava. Eri aikakausien usein teeskennelty sanontatapa on suuresti vaikeuttanut suomentamista, ja moni kohta saattaa lukijasta tuntua jäykältäkin.

Lukijan opastukseksi olen kirjan loppuun liittänyt lyhyitä elämäkerrallisia tietoja kirjeiden kirjoittajista.

Jalmari Finne.

Mariana di Alcafarado

Mariana di Alcafarado kapteeni Chamillylle

Ensimäinen kirje.

1667.

Ajattelehan, rakkaani, kuinka tavattoman suuressa määrässä oletkaan kadottanut selvän asioiden punnitsemiskyvyn. Sinähän onneton olet antanut petollisten toiveitten huumata itsesi ja olet niillä tahtonut minutkin lumota. Intohimo, joka herätti sinussa niin paljon ihania suunnitelmia, tuottaakin sinulle nyt kuolettavaa epätoivoa, jonka voi verrata ainoastaan sen aiheuttajaan, eromme julmuuteen. Estääkö tämä poissaolosi, jolle tuskani, niin kekseliäs kuin se onkin, ei löydä kylliksi surullista nimitystä, minua ikuisesti katselemasta silmiäsi, joissa leimusi niin palava rakkaus, että se opetti minut tuntemaan suurinta autuutta tuottavan tunteen, sai minut unohtamaan oman itseni ja täytti hehkullaan koko minun olemukseni? Oi, omat silmäni ovat kadottaneet sen valon, joka niitä elähytti, niillä ei ole jälellä mitään muuta kuin kyyneleet, enkä minä olekaan niitä mihinkään muuhun käyttänyt kuin ainaiseen itkemiseen sen jälkeen kuin kuulin, että olitte päättänyt minusta erota, sillä se on minulle niin sietämätöntä, että se kohta tuottaa minulle kuoleman. Ja kuitenkin tuntuu minusta, kuin tarjoisivat nämät tuskat, joiden ainoana aiheuttajana te olette, minulle jonkinmoista nautintoa. Heti kun teidät näin, pyhitin teille elämäni ja minä iloitsen siitä, että saan sen teille uhrata. Tuhannet kerrat päivässä lähetän teille huokaukseni, ne etsivät teitä kaikkialta ja tuovat tähän suureen tuskaani ainoana lohdutuksena surullisen varmuuden onnettomuudestani, eikä se jätä minulle ainoatakaan toivon kipinää, vaan taukoamatta kuiskaa: "Herkeä, onneton Mariana, turhaan suremasta ja rakastettuasi etsimästä, häntä et koskaan enää saa nähdä, hän on purjehtinut merien taakse päästäkseen sinua näkemästä, oleskelee Ranskassa tuhansien huvitusten ympäröimänä, ei hetkeäkään ajattele tuskaasi, vaan mielellään jättää sinulle muiston noista monista huumaavista tunteista, joista hän sinua ei edes kiitäkään." Mutta ei, minä en voi tottua siihen, että niin halpamaisesti ajattelisin teistä, vaan koetan kaikin tavoin puhdistaa teitä oman itseni edessä; en tahdo kuvitellakaan teidän unohtaneen minut. Enkö minä ole jo kylliksi onneton, jotta minun ei tarvitsisi kiusata itseäni vielä tällä valheellisella epäilykselläkin? Ja miksi suotta koettaisin olla ajattelematta, mitä kaikkea te teitte saavuttaaksenne rakkauteni? Se täytti minut sellaisella ilolla, että olisin sangen kiittämätön, ellen enää rakastaisi teitä samalla tulisuudella minkä intohimoni minussa herätti silloin, kun täydellä ilolla kuulin teidän tunnustuksenne. Mitenkä onkaan mahdollista, että niin perin onnellisten hetkien muistot ovat tulleet niin perin tuskaisiksi, ja miksi täytyy niin olla, että ne sotivat omaa laatuaan vastaan ja pitävät sydäntäni tällaisen hirmuvallan alaisena? Oi, teidän viimeinen kirjeenne sai kummallisen kuohunnan sydämessäni aikaan: se sykki kiivaasti, ikäänkuin olisi ponnistellut päästäkseen vapaaksi minusta ja etsiäkseen teitä. Nämät kiivaat mielenliikutukset vaikuttivat niin voimakkaasti minuun, että makasin kokonaista kolme tuntia tajuttomana; ponnistelin palatakseni takaisin elämään, joka minun kuitenkin täytyy kadottaa, koska en saa sitä teille säilyttää. Vihdoin toinnuin vastoin tahtoani. Huomasin riemukseni, että olin vähällä rakkaudesta kuolla, ja olin sitäpaitsi iloinen, kun sydämeni ei enää ollut sen vaaran alainen, että se poissaolonne aiheuttamasta tuskasta olisi särkynyt. Tämän jälkeen olen kauan aikaa sairastellut, mutta voinko enää parantua, ellen teitä näe? Kannan kuitenkin tuskiani valittamatta, koska ne johtuvat teistä. Kuinka, onko tämä ehkä palkkani siitä, että olen teitä niin hellästi rakastanut? Olkoon kuinka tahansa, olen päättänyt koko elämäni teitä jumaloida, enkä katsoakaan toiseen mieheen, ja vakuutan teille, että tekin tekisitte oikein, jos ette rakastaisi ketään toista naista. Tyytyisittekö te miedompaan intohimoon kuin mitä minun oli? Ehkä muualta löydätte enemmän kauneutta, vaikka ennen sanoittekin minulle, että minä olin hyvin kaunis; mutta ette koskaan löydä niin paljoa rakkautta, ja kaikki muu on sen rinnalla turhaa.

Minä pyydän, elkää kirjeissänne ilmoittako minulle asioita, joilla ei ole mitään merkitystä minulle, ja elkää kehoittako minua teitä muistamaan. Minä en voi teitä unohtaa, enkä unohda sitäkään, että annoitte minun toivoa kerran palaavanne ja jonkin aikaa viipyvänne luonani. Ah, miksi ette tahdo koko elämäänne viettää luonani? Jos minun olisi mahdollista päästä tästä onnettomasta luostarista, niin en odottaisi lupauksenne täyttymistä täällä Portugalissa; en, minä etsisin teidät välittämättä mistään muusta, seuraisin teitä kautta maailman ja rakastaisin teitä. En uskalla toivoa tämän täyttyvän, en tahdo pitää yllä toivoa, joka varmasti tuottaisi minulle hiukan lohdutusta, vaan tahdon ajatella ainoastaan tuskaani. Myönnän kyllä, että tilaisuus kirjoittaa teille, jonka veljeni minulle hankki, herätti muutamia iloisia väreitä minussa ja karkoitti hetkiseksi sen epätoivon, jossa elän. Minä vannotan teitä sanomaan minulle, miksi te näitte niin paljon vaivaa lumotaksenne minut, kun kuitenkin tiesitte jättävänne minut? Ja miksi niin itsepintaisesti tahdoitte tehdä minut onnettomaksi? Miksi ette jättänyt minua rauhaan luostariini? Olenko minä koskaan teille mitään pahaa tehnyt? Minä pyydän teiltä kuitenkin anteeksi; en moiti mistään; minä en kykene luomaan kostotuumia ja valitan ainoastaan kohtalon kovuutta. Eroittaessaan meidät tuotti se ylitsemme kaiken sen onnettomuuden, mitä saatoimme pelätä; mutta sen ei onnistu eroittaa meidän sydämiämme, rakkaus, joka on kohtaloa voimakkaampi, on ne sitonut elinajaksemme toisiinsa. Jos te jollain tavoin otatte osaa minun elämääni, niin kirjoitatte minulle usein. Ansaitsenhan minä edes niin paljon, että näette vaivaa antaaksenne minulle tietoja sydämenne tunteista ja ulkonaisista elämänne vaiheista; mutta, ennen kaikkea muuta, tulkaa luokseni! Voikaa hyvin; minä en voi tästä lehdestä erota; se tulee käsiinne ja minä toivon, että saisin nauttia samaa onnea. Voi minua mieletöntä, tiedänhän, että se on mahdotonta. Jääkää hyvästi, en jaksa enempää. Jääkää hyvästi; rakastakaa minua aina, aina, ja antakaa minun kärsiä vieläkin suurempia tuskia.

Toinen kirje.

Minusta tuntuu, kuin tekisin tunteilleni maailman suurimman vääryyden koettaessani niitä kirjeen kautta teille tulkita. Kuinka onnellinen olisinkaan, jos te voisitte niitä arvostella omien tunteittenne hehkun mukaan! Mutta enhän minä voi niihin vedota enkä voi olla teille lausumatta, vaikkakin paljoa miedommin kuin mitä tunnen, että te ette saa unhoittamisella, joka minut saattaa aivan epätoivoon ja teille itsellenne on häpeäksi, minua sillä tavoin kiusata kuin teette. Onhan oikeus ja kohtuus, että te kuuntelette kärsivällisesti minun valittavan onnettomuuttani, jonka kyllä aavistin tulevan, kun näin teidän päättävän hyljätä minut. Tiedän kyllä olleeni kamalan erehdyksen vallassa luullessani teidän menettelevän minun suhteeni rehellisemmin kuin mitä on tapana. Minun mielestäni kohotti rakkauteni tavattoman suuri määrä minut jokaisen epäluulon yläpuolelle ja ansaitsi suuremman uskollisuuden kuin mitä maailmassa tavallisesti kohtaa. Mutta teidän taipumuksenne pettää minut sai lopulta voiton oikeudentunnostanne, jota olitte velvollinen osoittamaan minulle kaiken sen jälkeen, mitä olen teille tehnyt. Olisin tavattoman onneton, jos rakastitte minua ainoastaan sen vuoksi, että minä rakastin, ja tahtoisin kaikesta kiittää ainoastaan teidän omaa tunnettanne; mutta olenhan niin loitolla siitä, sillä kokonaista kuusi kuukautta olen saanut olla ilman kirjettänne. Minä lasken tämän kaiken sen sokeuden syyksi, jolla antauduin rakkaudelleni; olisihan minun pitänyt huomata, että iloni loppuu ennen kuin rakkauteni? Kuinka olisin voinut otaksua, että te koko elinajaksenne jäisitte Portugaliin, että luopuisitte urastanne ja isänmaastanne ajatellaksenne yksinomaan minua? Tuskani ei koskaan voi löytää lievitystä, ja muistellessani mennyttä onnea kasvaa vain epätoivoni. Mitä? kaikki toivoni on siis turhaa, enkä koskaan enää saa teitä nähdä luonani huoneessani, enkä tuota hehkua ja lemmen intoa, joka kuvastui kasvoillanne sinne tullessanne? Mutta voi, erehdynhän minä ja tiedän varsin hyvin, että tuo teidän hurmautumisenne, joka lumosi ajatukseni ja sydämeni, sai alkunsa vain siitä, että tahdoitte hauskasti viettää pari tuntia, ja että sen täytyi loppua silloin, kun olitte tarkoituksenne saavuttanut. Minun olisi liiankin onnellisina hetkinä tullut huutaa järkeni avukseni voidakseni supistaa tulviva onneni oikeaan mittaansa ja edeltäpäin huomata kaiken sen, mitä nyt kärsin. Mutta minä antauduin teille kokonaan enkä voinut ajatellakaan mitään, joka olisi voinut iloni myrkyttää ja estää minua nauttimasta täysin siemauksin intohimonne hehkuvista osoituksista. Nautin liian paljon läsnäolostanne voidakseni ajatella teidän eräänä päivänä olevankin loitolla minusta. Muistan kuitenkin usean kerran sanoneeni teille, että teette minut onnettomaksi. Mutta nämä synkät ajatukset katosivat pian ja nautin saadessani ne uhrata teille ja antautua sen lumouksen valtaan, minkä uskottomat vakuutuksenne minussa herättivät.

Tunnen aivan selvästi parannuskeinon kaikkia tuskiani vastaan, ja olisinkin niistä pian vapaa, ellen enää teitä rakastaisi. Mutta oi, mikä parannuskeino! Ei, minä tahdon mieluummin vieläkin enemmän kärsiä kuin unohtaa teidät. Ah, riippuuko se sitten minusta? En voi moittia itseäni siitä, että hetkeäkään olisin toivonut voivani tauota teitä rakastamasta. Olette säälittävämpi kuin minä, sillä parempi on kärsiä kaikki se, mitä minä kärsin, kuin iloita niistä veltoista hyväilyistä, joita teidän ranskalaiset rakastajattarenne teille suovat. En kadehdi teidän kylmäkiskoisuuttanne; enemmän ehkä säälin teitä.

En voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni teidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä iloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut täydellisemmin vallannut.

Olen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka puhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä, mitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin, koska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.

Ah, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en ole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti palvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta kuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen, että minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin kun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta te olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte oikeana.

Yhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä sydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se julmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt, ei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen tietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän tähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani ja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni ajan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.

En sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan. Elkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta kuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki rakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni tulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että olette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille sydämestäni kaikki anteeksi.

Tänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että puheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan kanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin voi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä ansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei riipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne jälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua tuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka tuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat usein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut, niin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka on minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin helpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää koskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa, etten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen aivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän vaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!

Viides kirje.

Kirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen edellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että vihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää rakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti ensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että teille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle; jätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut, tosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista. Hänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun; hän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän saavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat. Tahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut siinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit, jotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta olenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette koskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen päättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä olen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes hiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän häpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi kuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun täytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä kappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän kanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.

Olen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä päätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien arvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan tee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta näistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka pyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille ilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.

Olen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen kaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään, etten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin tietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat tielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos olisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi kuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän teidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli minulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia sieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän persoonanne vihattavaksi.

Sukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt tätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti vastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden, jonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa herättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa vastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön; viime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat kohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet mitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki lukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että joudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa sillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.

Minä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä kirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani? Teidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään selityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille mitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja etten enää kykene teitä puolustamaan?

Mutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka arvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka hyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta siitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen toivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta ja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin peitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa itsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin ehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja se taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei tarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte varmaankin kaikki tuumani — millä oikeudella te sekaannutte niihin? Minä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin; elkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut rakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin olette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut onnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä toivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan olla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita, uskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä maassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa rakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni? Onko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole tullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan unohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa, jota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen kaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on itselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota, ensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän toivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan tunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki onni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee muuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin rakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen tunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää, sekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole molemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo yhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin toisia?

Vaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja kohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni kohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen, syöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle tuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa teitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta, vaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen tehdä.

Minä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin hyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään. Mutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan käyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden naisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta rakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien maailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei näe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä osoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten aina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy aina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla huomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien kanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain nautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan vastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä pilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka helposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka luottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän velvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien perusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee minua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan käyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi hyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan onneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä? Minä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin pitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka kerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla luostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin epätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin alhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte minulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni rakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni vihaa — lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin on, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia rakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin tehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut valepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt, jos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka neuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni, joka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää rakasta.

Te voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin säälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni järkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan teitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo sitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle kirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.

Ettekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua kohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan suurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä? Olenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen olenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon miehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin vaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut yhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten ominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt ansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö ole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko luopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis palaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki muut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin teitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt pienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka kuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti heti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua. Ja ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä iloisimmalla tuulella?

Minun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä kuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää; olen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla kaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja intohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta. Te tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte tehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt päästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua rakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan, että intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut turvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta minua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin julistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan. Olen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa nyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen selvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut, ja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta syyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta ristiriidasta vapaaksi?

Yhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin näkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän, niin kuinka voisitte olla onnellinen?

Tahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni vain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut rauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä häpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi minulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä, että aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen unohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin muistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.

Myönnän, että olitte minua voimakkaampi ja että herätitte minussa intohimon, joka oli vähällä viedä järkeni; mutta teidän ei tarvitse siitä erikoisesti ylpeillä. Olinhan kokematon, nuori, elin lapsuudestani asti luostarissa, olin oppinut tuntemaan ainoastaan vastenmielisiä ihmisiä, en koskaan ollut kuullut sellaisia imarteluja, joita te kaiken aikaa minulle lausuitte; luulin kaikesta tästä saavani kiittää ainoastaan kauneuttani ja suloisuuttani, josta minulle huomautitte; kuulin teistä ainoastaan hyvää, jokainen puhui edullisesti teistä. Te teitte kaiken herättääksenne minussa rakkautta.

Mutta vihdoinkin olen tästä lumouksesta herännyt; te olette paljon siihen vaikuttanut, ja myönnän, että tarvitsin tätä teidän apuanne hyvin suuressa määrässä. Lähettäessäni teille kirjeenne takaisin säilytän huolellisesti ne molemmat viimeiset, jotka minulle kirjoititte; minä luen niitä vielä useammin kuin ensimäisiä, jotta en vaipuisi uudelleen heikkouteni valtaan. Ah, kuinka kalliiksi ne tulevat minulle, ja miten onnellinen voisinkaan olla, jos menettelynne olisi aina ollut sellainen, että voisin teitä rakastaa! Tiedän liian paljon vielä mietiskeleväni moitteitani, ja uskottomuutenne koskee vielä kipeästi sydämeeni. Mutta muistakaa, että olen luvannut itselleni sielunrauhan ja että joko saavutan päämääräni tai teen epätoivoisen teon, joka jättää teidät kuitenkin jokseenkin kylmäksi.

Yleensä en odota enkä toivo enää mitään saavani teiltä. Olen hupakko uusiessani samoja asioita niin moneen kertaan teille. Minun täytyy riistäytyä teistä vapaaksi ja olla teitä enää ajattelematta. Luultavasti en enää teille kirjoitakaan. Olenko ehkä velvollinen tekemään teille tiliä kaikista vaihtelevista mielialoistani?

Jonathan Swift

Jonathan Swift miss Jane Waryngille

Hyvä neiti!

Olen kovasti säikähtynyt niistä tiedoista, jotka annoitte minulle terveydentilastanne; enoni kertoi minulle nähneensä teidät ulkomuodosta päättäen terveempänä, kuin mitä olette ollut näinä viime vuosina, ja elin siinä toivossa, että asian laita oli yhä vielä niin. Jumala varjelkoon minua koskaan antamasta teille aihetta suurempiin suruihin, niinkuin näytätte minulle viittaavan! Olen sen kirjeen, johon pyysitte minua vastaamaan, lukenut moneen kertaan ja uskon, että olen punninnut jo jokaisen eri kohdan. Mutta kun te suvaitsette moneen kertaan mainita ne yksityiskohdat, joista tahdotte päästä selville, niin koetan parhaani mukaan antaa teille selvityksen. Te tahdotte tietää, mikä on syynä siihen äkilliseen muutokseen mielialassani, joka viimeisen käyntini jälkeen teidän luonanne näkyy kirjeitteni muuttuneessa sävyssäkin. Jos minussa on tapahtunut tuo mainitsemanne muutos, niin olen minä sen jo lukemattomia kertoja teille selvitellyt. Olen tuhannet kerrat koettanut teille vakuuttaa, ettette mitenkään voi jäädä siihen ympäristöön ja paikkaan, jossa nyt olette, sekä terveytenne että mielialanne vuoksi, joka kärsii sellaisesta ilmasta ja seurustelupiiristä. Se, mitä teiltä sain vastaukseksi, ei ollut muuta kuin suurimmaksi osaksi moitteita, jotka toisinaan saivat niin käskevän muodon, etten ole mielestäni sitä ansainnut, ajatellessani, miten perin väärässä te olette. Toinen kohta, jonka tahdotte tietää, on kysymys, onko tähän kirjeitteni sävyn muuttumiseen syynä se, että ajattelen toista rakastettua. Vakuutan teille kristittynä ja kunnon miehenä, että niin ei ole asian laita; en koskaan ole ajatellut mennä kenenkään muun kuin teidän kanssanne naimisiin. Olin aina sitä mieltä, että teillä oli lempeä luonne ja mielensävy, ja sitä, mikä näytti todistavan päinvastaista, pidin rakastajaa kohtaan osoitettavana ehdottoman välttämättömänä menettelytapana. Sen jälkeen olen kirjeistänne saanut yllin kyllin niin perin loukkaavan kylmäkiskoisuuden todistuksia, että aloin uskoa minunlaisen vähillä hyvillä ominaisuuksilla varustetun miehen olevan aivan mahdottoman saamaan rakkauttanne osakseen. En tunne koko maailmassa ketään miestä, jota kohdellaan niin ankarasti ja vieläpä päällepäätteeksi asioissa, jotka koskevat yksinomaan teitä ja omaa parastanne. Kaiken tämän saatoin kestää niin kauan kuin olimme muodollisessa ja seurusteluelämän suhteessa toisiimme; mutta nyt voi teidän sietämättömän menettelynne minua kohtaan selittää ainoastaan sillä, että teiltä puuttuu tavallisin kunnioitus ja tavallisin ystävyydentunne.

Kun pyysin saada luoda silmäyksen teidän varallisuusoloihinne, niin ei minulla silloin ollut väittämiänne tarkoituksia. Olen useinkin selittänyt teille, että Englannissa voi jokainen terveellä järjellä varustettu nuori mies hankkia itselleen suuremman omaisuuden, kuin mitä te koskaan olette uneksinutkaan. Kysyin, punnitakseni asiaa, riittääkö teidän omaisuutenne yhdessä minun pienien tulojeni kanssa tekemään teidän vaatimuksiinne tottuneen nuoren tytön avioliitossa onnelliseksi. Luulen vuotuisten tulojeni nousevan sataan puntaan, ja olen samalla sitä mieltä, ettei varakas nainen, jolla on teidän tulonne ja teidän sukulaispiirinne, vaihtaisi elämäänsä niin yksinkertaiseen olemassaoloon. Eivät teidän kirjeenne ole voineet minulle vähääkään vakuuttaa, että te antaisitte mitään arvoa minun persoonalleni, koska panette niin vähän painoa sille, mitä olen jo usein sanonut teidän ympäristöstänne. Surulliseksi tiedonannoksi sanomanne selitys tuloistani vastaa, niinkuin saatan teille vakuuttaa, täydellisesti tosioloja, ja kun se teidän oman mielenne mukaan on niin perin surullinen, niin voittehan itse siitä kaikesta tehdä tarpeelliset johtopäätökset. Niihin tuloihin, jotka ovat tohtori Boltonilla, on liitetty tuomiorovastin arvo, mutta se paikka, joka minulle on annettu, on penikulman päässä kaupungista, jonka nimi on Trim, kahdenkymmenen penikulman päässä täältä, eikä minulla ole mitään muuta neuvoa kuin joko vuokrata talo Trimissä tai rakentaa oma talo seurakuntaani. Ensimäinen tuskin käy laatuun, ja toista varten olen nykyään liian köyhä. Tuskin voin ajatellakaan nyt päästä muuttamaan Belfastiin; meidän esimiehemme asema ei ole varma, ja muutaman kuukauden päästä tapahtuu muutos. Voittaako meidän puolueemme tämän kautta, en tiedä, vaikka olenkin hyvin taipuvainen sitä uskomaan, ja silloin vasta minulla on aikaa lähteä pienelle matkalle. Toivon kuitenkin, että teidän muut ystävänne, joilla on enemmän vaikutusvaltaa teihin kuin minulla, jo sitä ennen saavat teidät jättämään nykyisen olinpaikkanne. Toivon voivani käydä tervehtimässä äitiänne, koska hän aina on ystävällisesti minua muistanut; mutta muita tuttujanne en voi ikävä kyllä tavata, ja minä uskon minulla olevan enemmän syytä olla harmissani siitä, että toivotte minun tapaavan heidät, kuin teillä siitä, että vältän heitä. Jos te sellaista seuraa rakastatte, niin toivotan teille paljon onnea siihen; minä olen saanut toisenlaisen kasvatuksen. Enoni Adam kysyi eräänä päivänä, mitkä olivat aikeeni teidän suhteenne, koska teille syntyisi ikävyyksiä, ellen astuisi päättävää askelta. Se vastaus, jonka hänelle annoin ja jonka hän, niinkuin otaksun, on teille ilmoittanut, kuului näin: toivon, etten ole teidän ja onnenne tiellä; sillä se syy, jonka te olette tuonut esteeksi avioliittoon minun kanssani, johtuu sairaudestanne, mikä yhä vielä kestää; sitäpaitsi piditte tulojani liian pieninä, eikä minulla ole tähän aikaan tilaisuutta tarjota suurempia. Mutta jos teidän terveydentilanne ja minun varallisuuteni olisivat sellaiset kuin niiden tulisi olla, niin antaisin teille etusijan kaikkien sukupuoleenne kuuluvien joukossa, mutta nykyisissä oloissa uskon, että avioliitto minun kanssani olisi vastoin omaa toivomustanne ja tekisi teidät epäilemättä onnettomaksi; mutta jos teillä on toinen tarjous tiedossa, jota te ja ystävänne pitävät teille edullisempana, niin tekisin hyvin väärin asettuessani onnenne tielle.

Mitä nyt tulee varallisuuteeni, niin olette itse siihen vastannut. Toivon siis teidän ilmoittavan minulle, onko terveytenne laita nyt toinen kuin silloin, kun mainitsitte lääkäreitten varoittaneen teitä avioliitosta, koska se saattaisi henkenne ehdottomasti vaaraan. Ovatko lääkärit tai te tässä suhteessa nyt toista mieltä? Voitteko pitää taloutta, kun tulot ovat — ehkä kolmesataa puntaa pienemmät? Onko teillä niin suuri tunne minun persoonaani ja luonnettani kohtaan, että elintavoissamme mukaannutte minun toivomuksiini ja koetatte tehdä meidät molemmat niin onnellisiksi kuin voitte? Oletteko valmis mukaantumaan niihin toimenpiteisiin, jotka katson tarpeellisiksi kehityksellenne, jolloin olemme toisillemme mieluisana seurana, olematta onnettomia, vaikka emme saa vieraita tai itse käy vieraissa? Oletteko rakkaudestanne, kunnioituksestanne, välinpitämättömyydestänne toisia kohtaan niin varma kuin minä olen? Voinko niin paljon vallita sydäntänne tai tahdotteko niin paljon hillitä intohimojanne, että yhdyselämässämme säilytätte henkisen tasapainonne? Oletteko niin hyvä, että koetatte lempeillä sanoilla karkoittaa jokaisen elämän kierojen olojen aikaansaaman harmittavan mielialan? Onko se paikka, johon puolisonne asettuu, teille rakkaampi kuin hovit ja suuret kaupungit? Lyhyesti, nämät ovat muutamia niistä välttämättömistä ehdoista, jotka täyttämällä voi sellaiset miehet tehdä tyytyväisiksi, mitkä tuntevat ihmiselämän siksi hyvin kuin minä teen; ja naiselle, joka yhdistäisi itseensä nämät ominaisuudet, ylpeänä palkitsisin kaiken rakkauden tekemällä hänet onnelliseksi. Nämät kysymykset olen jo aikoja sitten päättänyt tehdä sille, jonka kanssa aijon elämäni liittää yhteen, ja jos te puhtaalla sydämellä voitte niihin myöntävästi vastata, niin suurin autuuteni on sulkea teidät syliini välittämättä siitä, onko teillä kauneutta ja rikkautta. Puhtaus riittää minulle edellisessä ja riittävä toimeentulo toisessa suhteessa. Toivon todellakin suuria tuloja, mutta näkisin niiden mieluimmin tulevan minun kauttani; vaikka saisin maailman suurimman rikkauden, niin en tahtoisi tulla naisen soimausten alaiseksi.

Olen vastannut kaikkeen, mitä taidan, kirjeenne johdosta, ja olen selvästi ja suoraan selittänyt meidän välisen suhteemme. Asetin teidät alussa muiden naisten yläpuolelle, enkä odota, että te kohtelette minua tavallisten rakastajien tavoin. Jos pidätte soveliaana vastata tähän kirjeeseeni, niin tulen pitämään itseäni jokaisella teidän toivomallanne tavalla uskollisimpana ja alamaisimpana palvelijananne.

Kirjeitä Stellalle (miss Esther Johnsonille)

Chester, syyskuun 2 p:nä 1710.

Vaiheistani laivalle menoon asti kertoo teille Joe [Joseph Beaumond, trimiläinen kauppias, Swiftin ystävä, josta usein mainitaan näissä kirjeissä.]. Niin pian kuin olin astunut veneeseen, määräsivät nuo konnat toiset ehdot ja pakoittivat minut maksamaan heille kaksi kruunua enemmän. Heidän mielestään oli mahdotonta ennättää laivaan; mutta puolen tunnin päästä pääsimme jahtiin, sillä laivat olivat ankkuroineet odottaakseen lordi maaherran hovimestaria. Suoritimme matkan täsmälleen viidessätoista tunnissa. Eilisiltana tulin Chesteriin ja lähden kai maanantaina kaupungista. Ensimäinen ihminen, jonka tapasin Chesterissä, oli tohtori Raymond. Hän on rouvineen täällä hankkimassa niitä papereita, jotka hän tarvitsee myydäkseen maatilansa. Putosin hevosen selästä ajaessani Parkgatelta asuntooni, mutta en loukannut itseäni. Hevonen oli erinomaisesti tottunut sen selästä putoamiseen ja seisoi paikallaan siksi, kunnes olin noussut ylös. Minä pyydän teitä toteuttamaan aikeenne, matkustamaan Trimiin ja siellä ratsastamaan niin paljon kuin mahdollista. Mylord Mountjoy on sitä mieltä, että meidän täytyy tänään iltapäivällä lähteä matkalle, ja sen vuoksi pujahdin huoneeseeni lopettamaan tämän kirjeen, joka riippuen olosuhteista tulee pitkäksi tai lyhyeksi. Jumala kaikkivaltias suojatkoon teitä, ja jumalan tähden olkaa iloinen ja hoitakaa terveyttänne. Olen lujasti päättänyt palata niin pian kuin olen tehtäväni suorittanut, onnistun sitten tai en. En koskaan ole niin vastenmielisesti lähtenyt Englantiin kuin tällä kertaa. Juuri äsken tuli Lontoon posti ja lähtee heti, jonka vuoksi minulla ei ole muuta aikaa, kuin uskoa teidät Jumalan huomaan.

Lontoo, syyskuun 9 pnä 1710.

Viime tiistaina tulin viiden päivän matkan jälkeen tänne. Ensimäisen olin väsynyt, toisen puolikuollut, kolmantena voin siedettävän hyvin ja viimeisinä kahtena päivänä jokseenkin hyvin. Nyt iloitsen ponnistuksista, jotka ovat pakoittaneet minut harjoittamaan ruumiillisia voimiani, ja voin oikein hyvin. Whigit olivat iloissaan nähdessään minut; he takertuivat minuun aivan kuin hukkuva oljenkorteen, ja suuret miehet pyytelivät kömpelösti anteeksi. Mutta lordi valtiovarainhoitaja otti minut kylmästi vastaan, ja se suututti niin minua, että olen päättänyt kostaa. En ole vielä tehnyt puoliksikaan kiertokulkuani tuttavieni luona, mutta tapaan heidät kaikki samanlaisina kuin lähtiessäni. Kuulin, että lady Giffordilla [Sir William Templen sisar, jonka talossa Stellan äiti tähän aikaa asui.] on suuri vaikutusvalta hovissa, ja lady Wharton teki siitä hiljattain pilkkaa; olen siis kadottanut hänessä yhden ystävän. En ole häntä vielä nähnyt, enkä aijokaan mennä tapaamaan, mutta Stellan äidin aijon eräässä toisessa paikassa kohdata. Täällä on kaikki ylösalasin; jokainen whig, jolla on ylhäinen asema, kadottaa sen epäilemättä, ja me saamme talven, jommoista ei Englannissa ole vielä koskaan ollut. Jokainen kysyy minulta, mistä se johtuu, että minä niin kauan pysyn Irlannissa, ikäänkuin luonnollisin olinpaikkani olisi täällä Lontoossa; mutta ei ainoakaan olento tahdo tehdä mitään sen toteuttamiseksi, ja vakuutan silloin, että tyytyväisempänä kuin koskaan ennen palaan Dubliniin ja Laracorin kanavan luo. "Tatler" [Richard Steele "Tatlerin" julkaisija.] odottaa joka päivä kadottavansa paikkansa, ja Ormondin herttuasta kuuluu tulevan Irlannin maaherra. Toivon, että rauhallisesti asustatte nyt Prestonne [Swiftiä merkitsee näissä kirjeissä Presto, Stellaa ppt, miss Dingleytä, Stellan ystävätärtä D; DD merkitsee toisinaan Dingleytä, toisinaan molempia naisia. MD merkitsee tavallisesti molempia naisia, mutta myös Stellaa yksinään.] talossa, mutta aijon teidät sieltä jouluksi ajaa pois; siksi olen ennättänyt joko ajaa asiani tai huomaan, että en saa mitään aikaan. Pyydän teitä olemaan Trimissä, kun tämä kirje saapuu, ja antamaan pikku Johnsonin ratsastaa, joka mahtaa olla jo aika tanakka poika. Olen alkanut tämän kirjeen vastoin tapojani illalla ennen postin lähtöä, olen myöskin kirjoittanut arkkipiispalle, enkä voi tätä venyttää liian pitkäksi. Joka päivä aijon kirjoittaa jotain MD:lle, niin että siitä tulee jonkinmoinen päiväkirja; kun se on täynnä niin lähetän sen, joko MD minulle kirjoittavat tai eivät. Siitä syntyy hauskaa, sillä nyt minä voin aina lörpötellä MD:n kanssa ja MD Preston kanssa. Perikää heti Parvisolilta ne kymmenen puntaa, jotka määräsin teille maksettavaksi. Sanotaan minun tulleen entistä voimakkaammaksi ja näyttävän terveemmältä. Ensi maanantaina parantaa Jervas kuvani. Luulen Jack Templen ajaneen tänään rouvineen ohitseni; en heitä kuitenkaan huomannut ja olen iloinen siitä, että olen tämän perheen pudistanut niskoiltani. Sanokaa rovastille [Tohtori Pratt, sittemmin Downen tuomiorovasti.], että olen noudattanut hänen määräyksiään Ormondin herttuan suhteen; mutta ellette sitä tahdo tehdä, niin voitte olla tekemättäkin. Juuri äsken näin kahvilassa Jemmy Leighin, hän tiedusteli hyvin osaaottavaisesti kuulumisia teistä; hän sanoi noin kahden viikon päästä palaavansa Irlantiin. Sanokaa terveisiä tuomiorovastille sekä mrs. Wallsille ja teidän arkkidiakoonillenne. Will Franklandin rouva on synnyttämäisillään, ja minä olen luvannut kastaa lapsen. Otaksun teidän saaneen Chesteristä lähettämäni kirjeen lähettämispäivän jälkeisenä tiistaina. MD saavat ensi viikolla pitemmän kirjeen; lähetän tämän teille vain, jotta tietäisitte minun onnellisesti saapuneen Lontooseen, ja voikaa hyvin j.n.e.

* * * * *

19 p:nä. Olen koko tämän aamun kyhäillyt järjettömyyksiä ja luulen, etten tätä sivua kirjoita enää täyteen; lähetän kirjeen mieluimmin sellaisena kuin se on. Kyllä se kelpaa parille pahankuriselle tytölle, jotka eivät tahdo kellekään kirjoittaa, eivät edes niin hyvälle pojalle kuin Presto on. Aijoin lähettää tämän kirjeen tänä aamuna, mutta minua pidätettiin eräässä seurassa, ja totta puhuen halusin, MD:n kirjeen vuoksi, odottaa vielä seuraavaan postiin. Ormondin herttuan tytär on hyvin ystävällisellä tavalla etsinyt minua eräästä kolmannesta paikasta, minä teen huomenna vastavierailun hänen luonaan.

20 p:nä. Tänään kävin herttuan tyttärien luona. Nuo rohkeat veitikat suutelivat aivan keskelle suutani päivää sanoessaan. Lordi presidentti Somers, ylihovimestari, Devonshiren herttua ja valtionsihteeri Boyle ovat kaikki tänään saaneet eronsa. En koskaan vielä ole nähnyt hovin menettelevän niin häikäilemättömästi; tämä on mielestäni mieltäkuohuttavaa, vaikkakin minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että näkisin heidän riippuvan hirsipuussa. Me ihmettelemme kaikki sitä, että parlamenttia ei vielä ole hajoitettu ja että niin tärkeä toimenpide, lykätään sillä lailla tuonnemmaksi. Saamme elää kummallisen talven keskellä salakavalaa, häpeällisesti kohdeltua ja syöstyä puoluetta ja niiden riemua, joilla on voitto käsissään. Aijon asiaan kuulumattomana tarkastajana pitää molempia silmällä ja rauhallisesti palata Irlantiin, niin pian kuin olen minulle uskotussa asiassa tehnyt tehtäväni, joko sitten onnistun tai en. Jos huomenna vielä tapahtuu jotain, niin kirjoitan siitä.

21 p:nä. Juuri nyt sain kirjeenne, mutta en vastaa siihen tällä kertaa; jumalan kiitos, että kaikki on hyvin. Huomaan, ettette vielä ole saanut toista kirjettäni. Tänä iltana hajoitettiin parlamentti… Voikaa hyvin. Kirjoitan tämän St. Jamesin kahvilassa. Vastauksen kirjeeseenne aloitan illalla, mutta en lähetä sitä tällä viikolla. Ilmoittakaahan minulle, miellyttääkö tämä päiväkirjan muoto teitä. En hyväksy niitä syitä, joiden nojalla ette tahdo mennä Trimiin. Parvisol kirjoittaa, että hän voisi myydä teidän hevosenne; myydä! Paha hänet periköön. Sanokaa hänelle, että hän mieluummin saa myydä sielunsa. Mitä, myydä hevonen, joka rakastaa Stellaa, ja jolla hän toisinaan ratsastaa? Se kuuluu Stellalle ja hän saa sillä tehdä mitä tahtoo. Sanokaahan se hänelle, niin pian kuin joku käy Trimissä. Minun harmaani saa hän myydä ja hirttää itsensä.

Syyskuun 21 p:nä 1710.

Tässä täytyy minun alkaa toinen kirje, ja päällisiksi koko arkille, peläten, että pahankuriset MD muuten suuttuvat ja luulevat, että paperi on tullut liian kalliiksi. Kirjeenne sain eilisiltana, niinkuin viimeisessä kirjeessäni lyhyesti ja selvästi ilmoitin; vastaus täytyy minun lykätä tuonnemmaksi, te senkin kelvoton joukkio! Minä kuulin tänään, että muuan lady Giffordin perheeseen kuuluva nainen oli ollut minua kahvilasta etsimässä. Se oli Stellan äiti luullakseni. Lähetän huomenna kaupunginpostissa hänelle kirjeen ja koetan saada puhutella häntä siten, ettei minun tarvitse pelätä tapaavani lady Giffordia, jota en tee ennen kuin hän pyytää minulta anteeksi.

22 p:nä. Kun tänään tulin kotia, niin löysin Joen kirjeen ja siinä liitteen lordi Whartonille; lähetän sen hänen ylhäisyydelleen ja koetan kaikin voimin suositella hänen anomustaan; mutta hullua olisi tällä hetkellä toivoa mitään apua kuningattarelta. Asiat ovat tällä hetkellä niin kuohuksissa, että minua on neuvottu jättämään se asia sikseen, joka on annettu tehtäväkseni ja koskee kokonaisen kuningaskunnan papistoa, kuinka siis voi uskoa, että joku häiritsisi kuningatarta Joen yksityisillä asioilla? Toivon, että saamme lordi maaherran määräyksen kuraattoreille kangaskaupasta, ja se riittää minun mielestäni. Minä kirjoitan tästä hänelle parin päivän päästä; hänen täytyy kärsivällisesti odottaa. Tämä on yhtä hyvin vastaus osaan teidän kirjeestänne kuin hänenkin.

23 p:nä. Minun pikku MD:ni tuottavat minulle niin paljon häiriötä ja levottomuutta, että minun täytyy joka ilta kirjoittaa; en voi mennä vuoteelleni sanomatta heille muutamia sanoja; en voi sammuttaa kynttilöitäni sanomatta heille hyvää yötä. Oi, hyvä jumala, hyvä jumala! No niin, minä olen tänään syönyt ensi kertaa Will Franklandin ja hänen Fortunansa luona. Hän ei ole mikään erikoisen kaunis nainen. Jättäkää minut rauhaan, minun täytyy lopettaa riitakirjoitukseni. Koko matkastani maalla olen teille kertonut toisessa kirjeessäni, se riittää. Vai niin, te olette siis ottaneet Preston asunnon haltuunne? Se on todellakin kauniisti tehty. Meillä on kaksi viikkoa ollut ihanin kesäilma, mikä maan päällä voi olla, ja sitä kestää vielä; toivon teidän käyttäneen sen hyvin. Stella kirjoittaa kuin keisari; mutta minä luulen teidän pilaavan silmänne; olkaa varovainen, minä pyydän, miss Stella. Ettekö voi hevosellanne tehdä niin kuin itse tahdotte? Elkää myöntykö siihen, että tuo Parvisol roisto sen myy. Patrick on kolme kertaa viikossa humalassa, ja minä sallin sen, sillä hän pitää minut kokonaan tohvelinsa alla. Mutta jonain kauniina päivänä ajan hänet kuitenkin pois, kun ei ketään teitä ole läsnä sanomassa hyvää sanaa hänen puolestaan. — Kirjoittakaa minulle ahkerasti! Miksi, senkin vekkulit, kirjoitan minä joka päivä ja toisinaan kahdestikin MD:lle? Nyt olen vastannut koko kirjeeseenne; loppu olkoon millainen tahansa. Mielestäni tämä riittää täksi päivää; voikaa hyvin huomiseen samaan aikaan asti.

Syyskuun 30 p:nä 1710.

Nyt taas olen keittänyt kauniin sopan, kun aloin kirjettäni kirjoittaa koko arkille enkä enää voi siitä luopua. En tiedä, miellyttääkö tämä päiväkirjan muoto teitä; luultavasti se on niin yksinkertainen, etten viitsisi sitä lukeakaan; mutta ehkä MD mielellään tahtovat tietää, miten Presto loitolla heistä viettää elämäänsä. Aloitan uuden kirjeeni aina samana päivänä, kun olen toisen lopettanut. On hauskaa kuulla, millaista surkeata rähinää whigit pitävät minun raakuuksistani; mutta minä en siitä välitä. Minulle on kerrottu, että Harvey [Ministeripresidentti ja tory-puolueen johtaja.] jo on tyytymätön, sillä häntä kohdellaan pahoin, koska hän ei ole kylliksi whig-mielinen, ja minä luulen, että tästä on hyötyä minulle hänen silmissään. Toryt sanovat peitetyin lausein, että minä voisin onneni rakentaa, jos tahtoisin; minä en ymmärrä heitä, tai oikeammin sanoen ymmärrän liiankin hyvin.

Lokakuun 7 p:nä. Olen utelias näkemään, milloin tämä kirje tulee valmiiksi; tiistaina sen täytyy lähteä matkalle, se on varmaa, ja jos minä sitä ennen saan kirjeen MD:ltä, niin en vastaa siihen, sekin on varmaa. Nyt on varhainen aamu, enkä saanut papereitani mr. Harleylle eilisiltana valmiiksi; sillä tietäkää, että Presto oli uninen ja teki kirjoitusvirheitä ja mustetahroja. Todellakin kaunis toimi näin kylmänä aamuna kirjoittaa niin nuorille tytöille, ja vielä sen lisäksi aivan murkinoimatta. No niin, minä toivotan teille hyvää huomenta, te veitikat, ja lasken tämän kirjeen syrjään ryhtyäkseni työhöni.

Lontoo, tammikuun 6 p:nä 1711.

Eilisiltana, kun Patrick oli jo mennyt levolle, tahdoin saada vielä muutaman hiilen kamiiniin ja löysin eräästä komerosta kottaraisen, jonka hän oli ostanut viedäkseen sen Dingleyhiin; se maksoi hänelle sixpencen ja on kesy kuin murmeli. Minä luulen, ettei se tiedäkään olevansa lintu; se istuu siinä, minne sen panee istumaan, eikä näytä tuntevan pelkoa eikä toivoa; minä luulen sen viikon kuluessa kuolevan ikävään. Patrick kysyi neuvoani, ennenkuin hän sen osti. Oikeuden ja kohtuuden mukaan minä huomautin hänelle summan suuruutta ja hänen aikeensa mahdottomuutta, sanoin hänelle, että eläintä ei mitenkään saa kuljetetuksi meren yli; hän ei tahtonut neuvoani seurata ja saa nyt sitä katkerasti katua. Tänä aamuna on vuoteessa hyvin kylmä ja minä luulen valkean räiskyvän toisessa huoneessa, jota te sanotte ruokasaliksi. Toivoakseni on kaunis ilma, antakaa minun sen vuoksi nousta vuoteelta. Ettekö päästä, senkin veitikat!

16 p:nä. Toden totta, minä lähetän tämän kirjeen tänään saadakseni teidät häpeämään, ellei ennen illan tuloa saavu kirje MD:ltä, se on varmaa. Mutisetteko vielä siinä sitten, että kolmas sivu puuttuu, mitä? Niin, minä vakuutan, teille, että saatte kolmannen sivun, ja sen voitte saada joskus myöhemmin, kun itse olette sellaisia tyttöjä, jotka kauniisti kirjoittavat. — Totisesti, minä en luule odottavani iltaan asti, vaan suljen sinetillä heti sen, mikä on valmiina ja pistän sen taskuuni antaakseni sen postiin illalla kotia palatessani. Minun täytyy jo huomenna hyvin varhain lähteä liikkeelle, Patrickin hiili-, kynttilä- y.m. lasku nousee viikossa kolmeen shillingiin. Mutta minä annankin kovasti lämmittää, vaikkakin ilma on lämmin. Irlanti ei tule ennen onnelliseksi kuin teilläkin on siellä pikkuhiiliä; niillä on mukava, niin huokea, niin hauska lämmittää. Terveisiä mrs. Stoitelle ja Wallsille; onko hänellä poika vai tyttö? Tyttö? Hm, ja sekin kuoli viikon päästä, hm, ja Stella parka oli kai sen kummina? Ilmoittakaa minulle, miten on kassanne laita, jotta saatte rahalähetyksenne. On myöskin muistettava, että asunnostani on maksettava neljän kuukauden vuokra, ja sitten saatte mennä rauhassa Manleylle syömään ja menettämään rahanne korttipelissä, te senkin kevytmieliset tytöt, mutta elkää pahastuko. — Kun saan teidän seuraavan kirjeenne huomenna, niin on kulunut täsmälleen kolme viikkoa siitä kuin sain edellisen. Voikaa hyvin, rakkaat, kalliit MD:ni, ja pitäkää Presto parkaa hellässä muistossa, sillä hänellä ei ole ollut, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, ainoatakaan onnellista päivää sen jälkeen kuin teidät jätti. Tämä onkin oleva viimeinen kevytmielinen temppu, jonka teen; mutta minä toivon sen päättyvän parhain päin. Olen näiden ihmisten hyväksi tehnyt enemmän kuin muiden, he saavatkin käyttäytyä minua kohtaan säädyllisemmin kuin muut — en tahdo kuitenkaan liikoja odotella, jotta en pettyisi. Tahdon tehdä MD ja itseni onnelliseksi; muuta en pyydä. Voikaa hyvin j.n.e., j.n.e.

Lontoo, tammikuun 16 p:nä 1711.

Toden totta, tyttöset, lähetin kirjeeni n:o 13 saamatta MD:ltä vastauksen siruakaan. Toimikaa sen mukaan. Eikä Presto suinkaan ole vihoissaan, ei hitustakaan, mutta hän alkaa olla huolissaan, kun huomispäivän Irlannin-posti saapuu eikä hän näe MD:n siroa käsialaa St. Jamesin kahvilan anniskelupöydän lasikaapissa, jossa kahvilassa Presto käy ainoastaan etsimässä teidän kirjeitänne. Presto on tästä lähin — jumala häntä varjelkoon! — joka ilta kello kuudesta alkaen kotona siksi, kunnes on aika mennä levolle, ja tällä hetkellä on hänellä niin vähän huvituksia ja seuraa kuin ei kelläkään muulla koko maailmassa, vaikkakin hän nauttii koko ministeristön suurta suosiota. Ja niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, antaisi Presto vaikka mitä siitä haihtuvasta onnesta, että saisi kirjeen silloin tällöin rakkailta MD:ltä. Sen odottaminen tuottaa minulle iloa, ja ellei kirje saavu, niin lohdutan itseäni sillä, että odottaessani olen ollut onnellinen. Niin, se on totta, ja kun kirjoitan MD:lle, niin olen silloinkin onnellinen. Minusta tuntuu silloin aivan siltä, kuin olisitte täällä ja kertoisin teille, missä olen ollut. No, sanotte, tulkaahan Presto tänne ja kertokaa, missä olette tänään ollut. Ja minä vastaan: Ford ja minä kävimme mr. Lewiksen ja mr. Priorin luona, ja Prior lahjoitti minulle kauniin Plautuksen. Ja sitten tahtoi Ford minua asuntoonsa syömään, mutta minun ei tehnyt yhtään mieleni, ja sen vuoksi söin hänen kanssaan eräässä ravintolassa, jota en ole viittä kertaa tehnyt täällä ollessani, ja sitten tulin vihdoin kotia käytyäni sir Andrew Fountainin äidin ja sisaren luona, ja sir Andrew Fountain tointuu taudistaan, vaikkakin hitaasti.

18 p:nä. Te olette tavattoman kevytmielinen olento, kun rahanne sillä tavoin hukkaatte Soiteksen luona ja päälle päätteeksi sellaisten vasta-alkajien seurassa. Hyi, Stella, ettekö häpeä? No, annan tämän ainoan kerran teille anteeksi, mutta elkää sitä toista kertaa tehkö; ei, e-e-e-ei! Anna minulle suudelma ja olkaamme taas hyviä ystäviä, sinä senkin vekkuli! Mutta antakaa minun nyt mennä nukkumaan; sillä menen aikaisemmin levolle kuin ennen. Ja nyt hyvää yötä, minun pikkurakkaatvallattomatröyhkeätkanaljani

19 p:nä. Oletteko nyt saaneet selon, mikä tuo pitkä sana oli viimeisellä rivillä? Ette tietysti. Sitä ette ole tehnyt! No, milloin vihdoinkin tulee kirje MD:ltä? Huomenna tai aivan epäilemättä ylihuomenna. Varmasti. Matkalla se jo on. Tänään oli ikävä, pyryinen päivä, aterioin hyvin arvokkaasti mrs. Vanhomrighin luona, palasin sitten kotia ja olen nyt, heti kymmenen jälkeen, mennyt vuoteeseen. Muistan vanhan Culpepperin säännön:

Ain selväpäisnä noustakseen

Saa varhain käydä vuoteeseen.

En neuvomasta tahdo laata:

Jo kymmeneltä pitää maata.

20 p:nä. Minä menin siis tänään uusi valetukkani, oho! päässäni lady Worsleyn luo. Kun palasin hänen luotaan, niin kuka tuli minua vastaan, kukas muu kuin Patrick, joka veti taskustaan viisi kirjettä? Luin ensimäisen osoitteen — ph, sanoin minä: luin toisen; taas ph! kolmannen: ph, ph, ph! neljännen; hyvä jumala, hyvä jumala, hyvä jumala — olin raivoissani; viidennen ja viimeisen: oho, tämä on toista, tämä on meidän MD:n käsialaa. Avasin tietysti kirjeen heti paikalla, ja se alkoi maailman hävyttömimmällä tavalla näin: "Rakas Presto! Me olemme nyt niin pitkällä" — "Me olemme nyt niin pitkällä", sanoi Stephenkin, kun antoi vaimolleen kuusi lyöntiä yhden sijasta. Minä sain teidän yhdeksäntenne neljä päivää sen jälkeen, kun olin lähettänyt neljännentoista. Mutta tästä minä vaadin teidät, veitikat, tilille joskus myöhemmin! Miksi ette kirjeenne loppuun merkinnyt, milloin saitte minun yhdennentoista kirjeeni? Sanokaahan se, te kelvottomat heittiöt, sillä "me olemme nyt niin pitkällä", eikö totta, senkin lurjukset? Mutta en tahdokaan vastata nyt kirjeeseenne, vaan säästän sen toiseen aikaan.

21 p:n aamuna. Koko yön on kamalasti pyryttänyt ja on sietämättömän kylmä. En ole vielä noussut vuoteeltani, mutta en jaksa kauaakaan tällä tavoin kirjoittaa, sillä käteni kohmettuvat. Patrick, onko kunnollinen valkea pesässä? — On, sir. — Sitten nousen; tule ottamaan kynttilä pois. Tietäkäähän, että kirjoitan makuuhuoneeni tummaa seinää vastaan ja olen pakoitettu polttamaan kynttilää siksi, kunnes nousen, sillä vuode on minun ja ikkunan välillä, ja olen kylmän ilman vuoksi sulkenut verhot. Sen vuoksi antakaa minun nyt nousta, ja sinä, Patrick, ota kynttilä pois.

22 p:nä. Minä kuolen viluun! Minä kuolen! Huu, huu, huu, huu! Muistatteko, miten tulin teidän huoneeseenne, ajoin Stellan tuoliltaan pois, kohensin tulta, sillä oli kylmä, ja samalla huusin, huu, huu, huu, j.n.e. Minun täytyy toden totta nousta; käteni on niin kohmettunut, etten osaa kirjoittaa. Siis, hyvää huomenta, senkin veitikat!

24 p:n aamuna. Palaan nyt kirjeeseenne. Mitä tulee teidän menettelyynne minun suhteeni, niin olen siitä jo puhunut. Siirtykäämme siis, rakkaat armaani, seuraavaan kohtaan. Te motkotatte aina siitä, ettette saa kirjeitäni kyllin nopeasti: "oikeastaan pitäisi meillä olla jo teidän kymmenes kirjeenne", sanotte, ja ennenkuin kirjeenne olette lopettaneetkaan, on teillä jo yhdestoista kirjeeni. Miksi eivät MD menneet Clogherin piispan seurassa maalle? Sellainen matka olisi varmasti tehnyt teille hyvää, Stella olisi voinut ratsastaa ja Dingley ajaa rattailla. Mitä tulee vanhoihin ystäviini, niin en tapaa heitä, jos niillä tarkoitatte whigejä. Uudet ystäväni ovat minulle hyvin rakastettavia, ja minulle on luvattu vaikka mitä, mutta minä en luota niihin, ja sitäpaitsi ovatkin heille asettamani vaatimukset vasta äsken tehtyjä. Katsokaammehan kuitenkin, mitä voin saada aikaan, ja ellei mitään tulosta synny, niin en tunne itseäni pettyneeksi, mutta MD raukkani ehkä ovat pettyneet, ja silloin olen surullisempi kuin jos kysymys olisi ollut minusta. Puhua iloisesta joulusta! (miksi te tyttöset sillä tavoin kirjoitatte? Liemi hanhelle on myöskin lientä ukkohanhelle!) Sitäpaitsi olen jo pari kolme kirjettä aikaisemmin sitä teille toivottanut. Vai niin, madame Dingley, mrs Stoite kutsui teidät luokseen. Ahaa, sen vuoksi siis olette Doonybrookissa, ettekä voi kirjoittaa. Päiväkirjanne joulukuun 25 p:stä tammikuun 4:een päivään on hyvin täsmällinen. — Rukoilen jumalaa, ettei Stellan tauti palaa. Vaikka sellainen tauti harvoin palaakin, niin alkaa se tulla tuskalliseksi, niinkuin kokemuksesta tiedän. Sillä kun harvoin käyn jonkun luona, niin väsyn tuttavuuteen. — Jättää vastaamatta suurin osa kymmenettä kirjettäni! Hävytön joukkio! Milloinka te olette vastannut minun kymmenenteeni tai yhdeksänteeni tai johonkin muuhun numeroon? tai kuka vaatii teiltä vastausta, kun vain yleensä kirjoitatte? Minä vaadin p—n vastaamaan kirjeisiini. Toisinaan niissä kyllä on yksi tai pari asiaa, joihin tahtoisin mielelläni saada vastauksen, mutta unohdan ne, ja te yleensä ette ajattelekaan niitä. Minä en enää suvaitsekaan vastauksia kirjeisiin, jos te niistä puhutte. Todellakin kauniita vastauksia! — Millainenko joulu? Minulla ei ole ollut mitään joulua, ja onko äskettäin joulu ollutkaan? — Niin, madame Stella, minä luulen osaavani lukea teidän pitkän loppusananne; mutta te ette osaa lukea, mitä minä tuon hyvää-yötä sanan taakse vielä olen kirjoittanut. Ja kuitenkin luulen käsialani erinomaisesti parantuneen. Mutta jos Stellan silmät ovat yhtä hyvät kuin ennenkin, niin toivon kirjoittavani yhtä huonosti kuin ennenkin. — Kas niin, nyt olen kirjeeseenne vastannut ja tämä onkin kunnollinen vastaus: sillä asetan kirjeenne eteeni ja luen ja kirjoitan, kirjoitan ja luen ja luen ja kirjoitan taas. — Kas niin, hyvää huomenta, molemmat naiset, minä nousen vuoteeltani, ja minun täytyy nousta.

Miss Ester Vanhombringhille (Vanessalle)

Laracor, heinäkuun 8 p:nä 1713.

Olin ainoastaan kaksi viikkoa Dublinissa ja olin koko ajan hyvin sairaana; en vastannut ainoaankaan niistä sadoista käynneistä, joita muut tekivät luokseni, mutta kaikki tulivat tuomiorovastin eikä ainoakaan tohtorin luo. Vihaan Dublinin muistoa ja minua miellyttää enemmän kenttävuode ja höyläämätön permanto kuin tuo suuri talo, jonka sanotaan kuuluvan minulle. Englannista lähtiessäni selitin teille tahtovani unohtaa kaiken sikäläisen ja kirjoittaa niin harvoin kuin mahdollista. Olin aikonut panna toimeen oikean kirjekiertokulun ystävieni kesken; mutta terveyteni esti minua siitä. Aijoin Irlannissa ollessani viettää suurimman osan tässä majassa, jossa tämän kirjoitan; enkä lähde kuningaskunnasta ennenkuin minua lähetetään noutamaan, enkä koskaan tahdo enää nähdä Englantia. Palattuani luulin alussa kuolevani alakuloisuuteen, olin tavattoman synkällä tuulella joutuessani seuraelämään; mutta muistot alkoivat kalveta ja haihtua usvaksi. Kävelytieni virran rannalla on hyvin kaunis; kanava komeilee kauneudessaan ja näen lohien siinä hyppelevän. Tällä hetkellä en tiedä mitään Dublinista. Mutta mr. Ford on hyvin rakastettava ja kirjoittaa minulle tavan takaa kaikesta, mitä tapahtuu. Huomaan, että tekin olette hyvä politikoitsija, ja sanon sen vuoksi teille sen verran, että uskon lukemanne kirjoituksen, jos se olisi julkaistu heti rauhan jälkeen, voineen säästää ministeristöltä sen, mitä sittemmin on tapahtunut; mutta minä sovin nykyään paremmin kastelemaan niittyjä ja leikkaamaan pensasaitoja kuin sekaantumaan valtioasioihin. Minun täytyy käskeä muuatta työmiestä ajamaan lehmät pois saareltani ja panemaan kaivannon uuteen kuntoon, ja tämä puuha sopii paremmin maalaispapille kuin kukistaa puolueita ja taistella niitä vastaan. Minun täytyy mennä nauttimaan kitkerää juomaa parantaakseni pääni, joka on tullut aivan sairaaksi yleisön juottamista juomista. Menkää siis herttuoittenne ja herttuattarienne luo ja jättäkää minut kunnianarvoisten Bumfordin ja Patrick Dolanin seuraan. Voikaa hyvin!

Ylä-Letcombe, Wantagen luona, Berkshire, kesäkuun 8 p:nä 1714.

Minulla ei ole paljoakaan uutta täältä kerrottavaa; Lontoosta lähtöni jälkeen en ole saanut keltään kirjettä, ja siitä olen ollut hyvin iloinen; mutta totta puhuen en luule jääväni tänne niin pitkäksi aikaa kuin alussa aijoin. Asun erään pastorin talossa, jota sydämestäni rakastan; mutta hän on niin perin synkkämielinen ja mietiskeleväinen, joka johtuu osaksi hänen omasta luonteestaan, osaksi yksinäisyydestä, että piankin hänen hassutuksensa tarttuvat minuun. En tahdo, että hän minun tähteni muuttaa mitään elintavoistaan; me syömme sen vuoksi päivällistä kahdentoista ja yhden välillä. Kello kahdeksalta syömme voileipää ja juomme lasin olutta ja kello kymmenen mennään vuoteeseen. Viini on aivan vierasta tässä talossa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä hänelle lähetin, ja meillä on sitä joka päivä ruukullinen edessämme. Hänen vaimonsa on koko tämän kuukauden ajan ollut kahdenkymmenen penikulman päässä isänsä luona ja palaa vasta kymmenen päivän päästä. En ole häntä vielä nähnyt, ja ehkä talo tulee entistään ikävämmäksi hänen palattuaan. Luen koko päivän tai käyn kävelemässä enkä puhu kolmeen päivään niin monta sanaa kuin nyt olen kirjoittanut; lyhyesti sanoen, mieleni tekee palata Irlantiin, ellen vielä mielly tähän elämään, joka joka suhteessa on niin erilainen kuin se, mihin tähän asti olen tottunut. Tämä on ensimäinen tavu, minkä olen kellekään kirjoittanut sen jälkeen, kun te viimeksi minut näitte. Mielelläni kuulen teistä jotain, en sen vuoksi, että olette lontoolainen, vaan siksi, että olette ystäväni; sillä välitän vähät kaikista uutisista enkä tänne tultuani ole ainoatakaan kuullut. Vaikka tämä talo olisi kymmentä kertaa ikävämpi kuin se on, niin ei mikään saa minua täältä lähtemään kaupunkiin niin kauan kuin olot ovat siellä yhtä ikävät kuin lähtiessäni. Maksan viikossa ruuastani guinean ja saan syödäkseni mitä haluan.

Elokuun 12 p:nä 1714.

Kirjeenne sain viime postissa ja ennenkuin te ennätätte minulle toisen lähettää, olen lähtenyt Irlantiin. Minun täytyy mennä tekemään virkavalani, jota pikemmin sitä parempi. Jos samaan aikaan olette Irlannissa kuin minäkin, niin on minulla hyvin harvoin tilaisuus nähdä teitä. Tuskin on olemassa ainoatakaan paikkaa, jossa olisi aivan vapaa, mutta siellä tietää viikon kuluessa koko kaupunki kaiken ja suurentaa sen satakertaisesti. Näiden ankarien lakien alle täytyy taipua; mutta ehkä voimme talven kuluessa tavata toisemme Lontoossa tai, ellei se käy laatuun, jättää kaikki kohtalon huostaan, joka niin harvoin toimii meidän tarpeittemme ja toivojemme mukaan. Kaiken tämän sanon täydellisen ystävyyden ja kunnioituksen tunteella, joka minulla on teitä kohtaan. Maansuru [Kuningatar Annan kuolema.] on tehnyt tyhjäksi kaikki yritykseni ja herpaissut sieluni voiman. Kaikkivaltias jumala olkoon teidän kanssanne. Toivottavasti olen jonakin päivänä, sen jälkeen kuin olette tämän kirjeeni saanut, istumassa hevosen selässä. En miljoonastakaan voi vastata kysymyksiinne ja ainoastaan vastenmielisesti ajattelen niitä. Voikaa hyvin.

Vanessa Swiftille

Dublin, 1714. (Lyhennettynä.)

Ennen teillä oli periaatteena tehdä se, minkä pidätte oikeana välittämättä ihmisten puheista. Toivoisin teidän sitä noudattavan vieläkin. Sanokaahan, mitä pahaa siinä on, että käytte onnettoman tytön luona ja neuvoillanne häntä tuette? Minä en löydä siitä mitään pahaa. Teidän täytyy tietää, että suuttumuksenne tekee elämäni sietämättömäksi. Olette opettanut minua kaikkea arvostelemaan ja nyt jätätte minut kurjan yksinäni. Pyydän, että, koska ette muuta voi tehdä, vielä kerran osottaudutte auttavaksi ystäväksi, joka ennen olitte siihen asti, kunnes olen päässyt näistä vaikeuksista.

Toivotte minun rauhoittuvan, jolloin käytte luonani niin usein kuin voitte. Parempi olisi ollut, jos olisitte sanonut: niin usein kuin voitte itsenne siihen pakoittaa tai kun muistatte minunlaiseni tytön olevan maailmassa. Jos te eteenkinpäin kohtelette minua sillä tavoin kuin nyt, niin en kauaakaan häiritse teitä. Mahdotonta on kuvaillakaan, mitä olen kärsinyt siitä asti, kun viimeksi näimme toisemme. Olen vakuutettu siitä, että olisin kestänyt mieluummin kidutuksen kuin nuo surmaavat, surmaavat sananne. Jo monta kertaa olen päättänyt kuolla; mutta nämät päätökset eivät — teidän onneksenne — kestä kauaa. Sillä ihmisluonteessa on jotain, joka pakoittaa hänet etsimään lohdutusta täällä maan päällä. Minun täytyy totella tätä vaistoa ja pyydän sen vuoksi teitä käymään luonani ja puhelemaan ystävällisesti minun kanssani, sillä olen varma siitä, ettette tuomitsisi ketään kantamaan sitä, mitä minä olen saanut kärsiä, jos vain tuntisitte tuskieni määrän. Kirjoitan tämän teille sen vuoksi, etten voisi sitä teille sanoa, vaikka kohtaisimmekin toisemme. Sillä kun alan valittaa, suututte ja katseenne on silloin niin peloittava, että mykistyn. Jospa tuntisitte niin paljon osanottoa minua kohtaan, että nämät valitukset liikuttaisivat sydäntänne! Kirjoitan niin vähän kuin suinkin voin; jospa tietäisitte, mitä kaikkea olen ajatellut, niin antaisitte minulle anteeksi ja uskoisitte, että minun täytyy aivan ehdottomasti sanoa tämä teille.

Selbridge, 1720.

Uskokaa, että olen hyvin pahoillani, kun jälleen täytyy teitä valituksillani vaivata, koska tunnen hyvän sydämenne ja tiedän, ettette voi nähdä kenenkään kärsivän tulematta siitä liikutetuksi. Mutta millä minä voin sitä vastustaa? Minun täytyy joko keventää sydämeni raskasta taakkaa ja kertoa teille kaikki huoleni tai vaipua sanomattoman murheen valtaan, mikä minuun on tullut sen jälkeen, kun näen teidän selittämättömällä tavalla lyövän minut laimin, ja koko tänä aikana olen saanut teiltä ainoastaan yhden kirjeen ja pienen kirjelipun, jossa oli anteeksipyyntö. Oi, oletteko minut unohtanut? Te koetatte kylmäkiskoisuudella karkoittaa minut luotanne. En voi sen vuoksi teitä soimata; sillä syvästä alakuloisuudestani ja suuresta sieluni ristiriitaisuudesta huolimatta tiedän, että minä olen antanut teille aihetta tuskallisiin mietiskelyihin. En voi teitä kuitenkaan auttaa, mutta voin tässä teille selittää, etteivät mitkään ponnistukset, mikään aika, mikään satunnainen tapaus voi koskaan heikontaa sitä suunnatonta intohimoa, jota tunnen — kohtaan. Käyttäkää vaikka äärimmäisiä pakkokeinoja minun intohimoani vastaan, lähettäkää minut vaikka maailman ääreen: niin ette kuitenkaan voi karkoittaa niitä lumoavia ajatuksia, jotka aina pysyvät minulle uskollisina, niin kauan kuin säilytän muistamisen kyvyn. Rakkauteni ei rajoitu yksinomaan sieluuni; tuskin on ruumiissani ainoatakaan atomia, joka ei olisi täynnä teitä. Elkää sen vuoksi lohduttako itseänne sillä petollisella unelmalla, että mikään ero voisi muuttaa mielipiteitäni; sillä kesken syvintä vaitioloakin tunnen kuolettavan levottomuuden itsessäni ja samalla kertaa rakkaus ja tuska raatelevat sydäntäni. Sanokaa jumalan tähden, mikä on saanut aikaan tämän kummallisen muutoksen, jonka olen teissä huomannut jo jonkun aikaa? Jos teissä vielä on jäännöskään sääliä minua kohtaan, niin sanotte sen minulle varovaisesti. Ei, elkää sanoko sitä minulle sittenkään, se voisi surmata minut. Elkääkä antako minun enää elää elämää, joka muistuttaa hidasta kuolemaa, sillä onhan se ainoa laji elämää, jota saatan viettää, jos olette kadottanut jotain hellästä rakkaudestanne minua kohtaan.

Osa kirjeestä vuodelta 1720.

Onko mahdollista, että taas tahdotte tehdä sen, josta aivan äskettäin varoitin teitä? Te arvelette minun laskeneen leikkiä sanoessani äskettäin, että kirjeilläni kidutan teidät kuoliaaksi. Vielä kerran neuvon teitä, jos rauhanne on teille jonkin arvoista, kiireesti muuttamaan menettelynne, sillä vakuutan teille, että minulla on siksi tulinen luonne, etten tyydy tällaiseen kohteluun. Rakastan avomielisyyttä ennen kaikkea muuta ja sanon sen vuoksi teille panevani maan ja taivaan liikkeelle saadakseni vaatimukseni teidän suhteenne täytäntöön, ja ellei tästä ole apua, niin olen päättänyt tarttua mustimpiin keinoihin, joiden sanotaan aina auttavan. Nyt näette mihin ikävään asemaan saatatte sekä itsenne että minut. Ajatelkaa asiaa rauhallisesti; eikö ole parempi tulla vapaaehtoisesti kuin väkipakolla, ja mahdollisesti vielä sellaisena aikana, jolloin haudotte mitä suloisimpia unelmia? Sillä kun kerran johonkin ryhdyn, niin en tee sitä puolinaisesti.