Читать книгу Julius Krohn runoilijana - V. K. Trast - Страница 4

Sisällysluettelo

Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.

Julius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista, monipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen kansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli sangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli kotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn siirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi oluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin poikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona isän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja näistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Madeira-saarelle.[4]

Leopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v. 1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana Dorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja äiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.

Nuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan Kiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista Helsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän hovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut hyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu Friedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi talossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä uusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön. Hän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta luonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold Krohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja siirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli pitänyt vain kesäasuntonaan.

Leopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta. Vanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa heinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen Julius Leopold Fredrik. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli Leopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s. 1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai elämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon lapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri tahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat, keskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä perheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt vanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius Krohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä kielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen. Sisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että venäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että nimitys "babinka" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä vanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä. Koulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä monikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius mainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei koko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita. Häntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia kirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään isälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena ylioppilaana Kiskilä (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin kuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö myöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi suomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt jotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius Krohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja isä avusti rahalla Aleksis Kiveä.

Kaikkien johtajana ja yhdistäjänä Kiiskilässä oli perheen äiti. Liike- ja raha-asioitten kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, sillä ne hoiti isä, mutta elämäntavat ja harrastusten suunnan talossa määräsi tarmokas emäntä. Lasten kasvatukseen hän pani paljon huolta. Hänen suurta vaikutusvaltaansa osoittaa sekin, että Julius Krohn vielä yliopistonopettajana ollessaan usein pyysi äitinsä suostumusta asioihin, jotka koskivat vain häntä tahi hänen omaa perhettään.[9] Mutta Julius olikin erityisesti kiintynyt äitiinsä ja myös äidin lempilapsi. Tätä seikkaa on Julius Krohn itse selittänyt elämäkerrassaan sillä, että äiti hänen syntyessään oli vain 17-vuotias. Verrattain pieni ikäero äidin ja hänen esikoisensa välillä sekä Juliuksen ruumiillinen heikkous lähensivät äitiä ja poikaa tässä tapauksessa tavallista enemmän. Luonteenominaisuuksissa oli näillä kahdella myös niin paljon yhteistä, että Julius saattoi täydellä syyllä lausua olevansa äitinsä kuva kaikissa suhteissa. Äidin vaikutus Juliuksen luonteenkehitykseen on kieltämättä ollut sangen suuri. Avoin ja luottavainen suhde Julius Krohnin ja hänen vanhempiensa välillä säilyi koko heidän elämänsä ajan ja Kiiskilään saapui Julius aina, kun siihen tilaisuutta vain oli.[10]

Kiiskilässä ja Pietarissa vietti Julius Krohn lapsuutensa päivät saaden ensimäiset opinalkeet äidin ja kotiopettajien johdolla. Lapsuusajalta on huomattavana tapauksena mainittava ulkomaanmatka, jonka Julius sai kahdeksanvuotiaana tehdä Englantiin, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan.

Vuonna 1848 tuli Julius Krohn oppilaaksi Viipurin kimnaasiin. Lasten koulunkäynnin vuoksi asettui perhe asumaan talvisin Viipuriin ja myöhemmin ostettiin oma kaupunkitalo.

Kouluajoilta on vanhin säilössä oleva Julius Krohnin kirje äidille. Jos tästä päiväämättömästä, lapsellisella käsialalla kirjoitetusta kirjeestä tahtoo tehdä kirjoittajan luonnetta ja olosuhteita koskevia johtopäätöksiä, niin huomio kiintyy siihen, että kirje on hyvin huolellisesti kirjoitettu, paperi lyijykynällä viivoitettu ja kirjoittaja sisällyksestäkin päättäen huolellinen miehen alku, sillä hän kertoo, että hänellä on Kiiskilässä säilössä kaikki saamansa kirjeet. Vuoden 1849 lopulla rupesi Julius Krohn pitämään päiväkirjaa elämästään lukukausien aikana. Säännöllistä tämä päiväkirjanpito ei ollut, mutta sitä jatkui parina seuraavanakin vuonna. Osa näistä 14-vuotiaan muistiinpanoista on säilynyt ja ne antavat kaikessa lyhykäisyydessään elävän kuvan kirjoittajastaan.[11] Huomaamme, että Julius on virkeä, iloinen lapsi, joka koulutyön ohella harrastaa kaikkea, mitä muutkin lapset samanikäisinä, ennen kaikkea leikkejä ja ulkoilmaelämää kaikissa muodoissa. Tanssikurssi on suuri tapaus Juliuksen ja hänen hiukan nuoremman veljensä elämässä, samoin tanssiaiset ja muut juhlat iloineen ja herkutteluineen. Miekkailuharjoituksetkin miellyttävät. Mutta myös opintojaan Julius mainitsee päiväkirjassaan. Todistusten saannin edellä joulukuussa 1849 hän ei nukkunut koko yönä, niin suuri oli jännitys. Suuri oli sitten myös ilo, kun todistus oli paras koko kimnaasissa. "Olin äärettömän onnellinen", sanoo kirjoittaja. Onnellisuus kohosi huippuunsa, kun samana päivänä vielä veli vietti syntymäpäiväänsä ja saatiin tanssia puoleen yöhön ja myös tarjoilupuoli oli "loistava".

Päiväkirjamerkinnöistä huomaa, että Juliuksen harrastukset ovat monipuoliset, että hän suhtautuu toisinaan kriitillisesti asioihin[12] ja että hänellä on taipumusta huumoriin ja sanaleikkeihin. Muistiinpanoista käy myös selville, että Krohnin lapset pääsivät kouluaikanaan silloin tällöin käymään Pietarissa sukulaisten luona. Nämä hauskat matkat tietysti avarsivat näköpiiriä ja olivat eduksi nuorten kehitykselle.

Opinnot kimnaasissa sujuivat Juliukselta sangen hyvin, kuten edellä oleva viittaus päiväkirjaankin jo osoittaa. Käytös on läpi koko kouluajan arvosteltu korkeimmalla arvosanalla, samoin ahkeruus ja tarkkaavaisuus (paitsi yhtä kertaa). Mieliaineita, tahi ainakin niitä, joissa Julius aina sai parhaat arvosanat, olivat historia, maantiede, luonnonhistoria, saksa ja kreikankieli. Kreikankielen opinnoista koulussa on Julius Krohn myöhemmin kertonut; että hän oli luokallaan ainoa, joka otti vaivakseen etsiä sanat sanakirjasta. Toiset lukivat ulkoa valmiin käännöksen. Mutta kun tuli kertaus, oli käännösten muistaminen kovan työn takana, jotavastoin hänelle oli helppoa, kun oli aikoinaan etsinyt sanat ja ne ymmärsi.[13] luonnontieteitä harrasti Julius Krohn kouluaikanaan innokkaasti, varsinkin hyönteisten tutkimista. Usein hän kävi hyönteisiään näyttämässä samaan alaan innostuneelle hovioikeuden presidentti Karl Mannerheimille.[14] Ainekirjoitus sujui hyvin tuottamatta pienintäkään vaivaa,[15] mikä onkin ymmärrettävää, kun hänen kirjalliset harrastuksensa heräsivät sangen varhain. Hänellä oli myös runsas oma kirjasto, josta toveritkin lainasivat luettavaa.[16] Että vieraat kielet olivat hänelle koulussa helppoja, on itsestään selvää. Hänen laaja kielitaitonsa herätti huomiota toveripiirissäkin. Vain suomenkielen taito oli heikompaa. Siinä hän sai vasta viimeisellä luokalla korkeimman arvosanan. Muut oppilaat osasivat yleensä suomea paremmin käytännöllisesti. Suomenkielen taitoaan näkyy Krohn kuitenkin jo kouluaikanaan saaneen vahvistaa oleskelemalla kesäloman aikana supisuomalaisella maaseudulla. Eräs hänen kirjeitään, joka on hänen viimeiseltä kouluvuodeltaan (1853), on päivätty: "Laiskojen linna in Puhois 23/11 Juni". Siinä kuvaillaan kesäelämää Oriveden rannalla. Samassa kirjeessä Krohn kuvaa matkaa Viipurista Puhokseen. Päästyään kuvauksessaan Punkaharjuun asti hän lausuu: "Tässä täytyy minun, rakkaat vanhemmat, vaieta, sillä tätä ei voi kuvata, sen voi vain tuntea. Olin ylpeä, kun kirjaan, johon on merkittävä nimi ja kansallisuus, kirjoitin olevani suomalainen."

Siis suomalainen, ja ylpeä siitä, että on suomalainen! Keskellä kieltensekoitusta ja kosmopoliittisessa ympäristössä kasvanut muukalaissyntyinen nuorukainen tunsi kuuluvansa Suomen kansaan. Tämä tulos oli suureksi osaksi koulun ansiota. Viipurissa oli 1840-luvulla Snellmanin "Saiman" ja Hannikaisen "Kanavan" vaikutuksesta tapahtunut valtavampi kansallinen heräys kuin muualla Suomessa. "Täällä ei ollut sitä vastassa, yhden yhtenäisen ruotsinkielisen sivistyksen kaikkivalta, vaan sen rinnalla saksalainen ja venäläinen, mikä teki oman kansallisen kielen alennustilan vielä räikeämmin silmiinpistäväksi. Suomenkieli, jota kaupungin varsinainen rahvas puhui ja sivistyneetkin lapsena oppivat, oli täällä kuitenkin käytännöllisenä yhdyssiteenä eri kansallisuuksien välillä. Vain sitä kehittämällä sivistyskieleksi voi ajatella yhteistunnon syntyvän."[17] Koulut Viipurissa olivat aikaisemmin kaikki olleet saksankielisiä ja myöhemmin perustettiin jälleen senkielinen oppilaitos, mutta v. 1846, jolloin Julius Krohn veljensä kanssa pantiin asumaan Viipuriin valmistettaviksi kaupungin ruotsalaiseen alkeisopistoon ja lukioon, ei Viipurissa ollut saksankielistä koulua. Se seikka vaikutti ratkaisevasti Julius Krohnin elämänsuuntaan. Hän samoinkuin hänen veljensä sai suomalaisen koulukasvatuksen, sisaret sitävastoin saksalaisen.

Kansallisten harrastusten etunenässä Viipurissa olivat lukion opettajat. He olivat m.m. enemmistönä siinä kokouksessa syyskuun 7 päivänä 1845, jossa perustettiin Viipurin suomalaisen kirjallisuuden seura. H. Kellgren, joka matkallaan Leipzigiin pysähtyi Viipuriin kolmeksi viikoksi, antaa kirjeessään K. Tengströmille heistä seuraavan lausunnon: "— — — pahuksen kunnon väkeä ja niin innokkaita suomalaisia, etten luule missään tavattavan suomalaisempaa opettajakuntaa."

Toveripiirissä, johon Krohn koulussa joutui, vallitsi myös isänmaallinen mieli eikä tämä piiri, vaikka olikin ruotsinkielinen, ollut vieras eikä nurja Snellmanin uudelleen entistä voimakkaampaan eloon herättämille suomalais-kansallisille harrastuksille. Opettajilla, joista J.G. Fabritius oli Julius Krohnin läheinen sukulainen (naimisissa Julius Krohnin äidin sisaren kanssa), oli tietysti suuri osuus tämän kansallisen hengen ylläpitämisessä.

Kaikesta siitä vaikutuksesta, mistä Krohnin oli koulussa vallitsevaa isänmaallisuutta kiittäminen, hän lausuu elämäkerrassaan, että se oli "kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. — — — Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani." Aivan pitkäaikaista tuo täydellinen ruotsalaisuus ei Krohnissa kuitenkaan ollut, sillä hän kertoo itse, että "jo silloin ilmautui koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalainen itu" ja että hänen koulutoverinsa Kaarlo Slöörin kehoitukset suomenkielen viljelemiseen saivat hänet ryhtymään pontevasti opiskelemaan suomenkieltä. Koska tämä tarmokas suomenkielen opiskelu aivan määrätietoisesti jatkui ylioppilaaksi tultuakin ja lopulta Krohnin opinnotkin, osittain: Slöörin vaikutuksesta, tarkoittivat suomalaisuuden suoranaiseen palvelukseen valmistumista, niin voi sanoa, että Julius Krohnista tuli teoreettisesti suomenmielinen, ennenkuin hän käytännöllisesti suomalaistui. Mitä se merkitsi, huomaa Yrjö Koskisen lausunnosta, että äidinkielen tahallinen muuttaminen oli samaa kuin "alasastuminen helvettiin".

Paitsi kansallisia harrastuksia oli Viipurin kimnaasilaisilla myös kirjallisia. Niistä kertoo Krohn itse hauskasti elämäkerrassaan. Julius Krohnin päiväkirjasta taas v. 1849 löydämme seuraavat muistiinpanot: "15/11 Oikeastaan olisi tänään ollut pidettävä quartalaisten kirjallisuusseuran kokous, jonka seuran puheenjohtaja olen, mutta kun en ollut kirkossa, niin ei kukaan tiennyt olinpaikkaani ja senvuoksi siitä ei tullut mitään. Kokous on siis lykkäytynyt joulukuun 1 päivään." — "20/11 Uusi numero quintassa Modeenin toimittamana ilmestyvää kuvitettua humoristista lehteä Hulivili on taas ilmestynyt." — "11/11 Minäkin olen nyt alkanut julkaista sanomalehteä, jonka nimi on Tarinatar. Hulivili on lakannut ilmestymästä, mutta sen sijaan on nyt kaksi uutta lehteä kimnaasissa: Tarinatar ja Calle." — "6/3 K. Slöör kävi tänään hirmuisesti Tarinattaren kimppuun, mutta se puolusti itseään myös. Viisi palstaa täytti 'Nuorukaisessa' arvostelu ja yhtä pitkä oli vastaus."[18]

Siihen aikaan kuin "Tarinatar" perustettiin (1850), harjoitti Julius Krohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa isoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa myöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä keväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten palvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör. Runsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy silloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä. Runonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein päiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat ruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, "Till K.S.", joka on päivätty helmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:

Uti trånga lärosalar

Smägta poesiens knopp.

Då kom du från diktens dalar,

Lyfte späda plantan opp.

Och ifrån den samma stunden

Växte telningen och blef

Snart en vacker ros i lunden

Och än andra knoppar dref.

Ofta då din lyras toner

Hördes klinga i vår midt

Och i diktens helga zoner

Fick vår tanke sväfva fritt.

Jatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut toveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille harrastuksille.

Muita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes parikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren aloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja teeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat enimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu, mutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa vallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa huomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä on näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua olematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias runoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta, runolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on "Nordbons sång". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin tapaan lähestyvä "Basilisken". Hiukan syvemmälle pyrkii runo "Strid och försoning", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien ajoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla ihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes myrsky lakkaa, runoilija lausuu:

Så skall ock, du irrande ande,

En gång för dig morgonen gry,

Då tviflenas nattliga mörker

För sanningens dag måste fly.

Då trött af den fåfänga striden

Du sjunker till Frälsarens bröst

Och finner ett svar på din fråga,

Försoning och kärlek och tröst.

Tässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä. Krohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta, jonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.

Julius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen uskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W. Hackman) lausuu hänestä: "Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä luonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin mahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa." — Sama kertoja on huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja metsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja terveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei koskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin mielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli Krohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja moniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin maailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea ruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa sellaisenkin teoksen kuin Atterbomin "Svenska siare och skalder". Vieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti. Huomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että Krohn sanoo ensin tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin (Runeberg, Tegnér y.m.), sitten vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe) ja viimeksi Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja Pohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.

Näin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli syyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa arvosanan "laudatur" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä tutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi kaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa miekkoineen ja kultakalunoineen.

Heti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan opintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella ja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi pian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen oli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut filosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi aluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja. Hyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti. Sitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä lintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee pääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin luulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua tieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa, jolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko lapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa Sakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen Topeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt Topeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20] Tämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina joulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei ollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin itsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa kantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä silloisesta kehittymättömyydestään —- "ja" — lisää tämän kertomuksen muistoonpanija — "tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi, jonka Krohn siihen valoi".[21]

Toverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään vanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että kurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen valvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853) kuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille tunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien kanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin rinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) "tusinan toverin nimessä", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. "Monet — hän jatkaa kirjeessään — moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei minun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin useampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä." Seurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään ylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä. Kirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten, työteliäitten toverien seuraa.

Elämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki silloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden kohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän sattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen, että Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen, että useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti nämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä vastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo ottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint. Työohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin, koskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin sanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä töittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien näitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen lukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee kotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni, jolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.

Seuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan tapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän käsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu suomeksi.[22]

Kevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin syyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt ryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä astuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin, että pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja voimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen sanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: "Kuten tiedätte kirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä kirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen kuin hän ne oli korjannut. — — — Tänään vein hänelle [taas], ensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä virheitä — niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni Suomettareen painettavaksi! — Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu semmoisen miehen puolelta! — — — Se oli runsas palkinto paljosta ajasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen. Miten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt edelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin." Että Krohn jo vuotta aikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä kannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje vanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä Helsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten sydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. "Tästä kaikesta näkee, että kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta." Keisarilla oli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana perintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa perintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota Krohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös Aleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun Krohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan tämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti isänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä huomautti ylioppilaille "yhteistä isänmaata" uhkaavasta sodan vaarasta, kertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin siitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.

Muuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut erikoisemmin mieltynyt politiikkaan — piirre, joka säilyy hänessä läpi elämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä kaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten alituinen politikoiminen ja puhe sodasta. "Olen niin kyllästynyt tähän teemaan, että minut voi sillä karkoittaa."

Krohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä harrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella myös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello yhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi. Lepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli iloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa paljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin luulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti tulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä yksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä voisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka hän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän siinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli tavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa mitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu "akaksi", mutta siitä ei ole ollut mitään tulosta.

Ylioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi huvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä runoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä että opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin oikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon opintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta olipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn selittää sen itse elämäkerrassaan: "Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi suomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856."

Itsensä "suomistamista" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on huomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain pian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857 Kaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla, perehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen innostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea Emilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös kestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä heittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli suomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy sanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan täydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti jo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin on suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin "Kemian oppikirjaa" — siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa ja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]

Koko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että runoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää käännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne tapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne. Terveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi 1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden Saksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella. Kun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän kokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän muutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä laboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän harrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle uralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo poikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen. Suomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä huomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden kuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin luennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia kerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten olisi ollut tarpeellista.

Entistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli taas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa, joka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa väkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja keskusteltiin opinnoista. "Ei mikään ole ihanampaa kuin työ", kirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn lukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita (Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään laiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.

Tähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58. Suomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856 mainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina keskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa yliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi, vaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi kirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo suomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja Snellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen mielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin Kalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän myös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä toisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun, kirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen mieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli tunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania panemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli olemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista hän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: "Mitä minä toivon kansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä talonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten suottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta keskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä ajatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi vakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla koroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa naisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin ihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta kuin hänet yksinänsä."[27] — Yliopiston varakansleri, parooni J.R. Munck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään kansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa takia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas kandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi opettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella toimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa, että Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja jossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja käytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on seuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä: "Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme Humboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen kaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys ehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut silloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen katsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin pitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule mitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin sivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin irtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään ja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua siitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin mahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehitystään."

Ylioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana. Ylioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen, jotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian hyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän "Nykyisemmästä" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.

Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa, mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki. Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta suuren jouluilon — niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5 päivänä — voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808 sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys. Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin. Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan, jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon, mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.

Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859) sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9 päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen, että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan semmoinen.

Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen, joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858: "Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä 1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen. Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. — Jo kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt, että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus — hänellä oli runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium — ovat ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]

Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale, Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia, osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien, varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.

Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä, pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja tympäisevältäkin — Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin olisi syönyt liikaa, — mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.

Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa. Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun. Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä "Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".

Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä avustamaan Aleksis Kiveä.

Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen runoilustaan suomenkielellä.

Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on "Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat kielellisestikin paljon heikompia.[30]

Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata, on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31] Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta sanoessaan laulavansa vain

Kun ääni lintuin muitten

Ei kuulu talvella.

Runoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis tarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää suomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis todistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös todistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa runoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan runoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.

Vuonna 1858, jolloin "Varpunen" on kirjoitettu, harjoitti Krohn muutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän ilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla että korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan huolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn lähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon "Nuoren neidon lohdutus".

Jo ennen "Varpusen" ja "Nuoren neidon lohdutuksen" kirjoittamista oli Krohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota tässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta) oli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään suomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa "Angelika". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja kenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin ja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on huonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on katsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin "Hurtti-ukko". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka suorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä osallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on ollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin "Vänrikki Stoolin Tarinain" suomentamiseen.

V. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon "Neidon tunnustus" ja Schillerin "Sukeltajan". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn Schiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi esittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään vanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen syntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut hänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen hetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo tämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden päivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa "Mansikoita ja Mustikoita I", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo joka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin julkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon itsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka siitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]

Yleisö näkyy ottaneen "Sukeltajan" suosiollisesti vastaan. Ahlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: "Suurella taidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja', suomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan runo-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen ja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset".[34] Totta onkin, että käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti alkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä. Kieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu jossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin ("Kas kuohuen nyt kohisee, kihisee — — — kita haukkoo pohjaton hirmuisin, Manalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e."). Runossa on vauhtia. Toiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä; lainata = niellä; piä — pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa, poikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin langettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki parkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä vakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn, monine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun suomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei myöhemmin enää parannellut "Sukeltajan" suomennosta. Paavo Cajander käytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,

Runoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä 1860. Silloin on "Mehiläisessä" (N:o 4) painettuna "Italian herääminen" ja "Suomettaressa" (N:o 17) "Suksimiesten laulu". Krohnin kirjeistä vanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että "Suksimiesten laulu" on sinä keväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon "Italian herääminen", jonka runomittakin on sama kuin "Suksimiesten laulun". Tämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina runolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä olevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin varsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena runoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen suorastaan loistavaksi. Se tapahtui "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti "Kuun tarinoita" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä, nimittäin runot "Suvilaulu", "Hurtti-ukko", "Varpunen", "Neidon tunnustus", "Suksimiesten laulu", "Lumisateella", "Lemmen aamu", "Iltaselle", "Onneton", "Italian herääminen", "Juomalaulu", "Sydämelle" ja "Soittoa kuullessa".[37]

Enimmän huomiota herättivät "Kuun tarinat". Ne olivat aivan uutta kirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä ilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin tunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten lausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä tulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä "Kuun tarinoita" oli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi sivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39] Runotkaan eivät heikentäneet "Kuun tarinain" tekemää hyvää vaikutusta.

Sivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen "Kuun tarinain" taiteellisesta arvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat Krohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja suomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas tunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja uhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten, melkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten saamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja kansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri puolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten tulkiksi: "Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, teillä on ääni ja ette laula!" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan uudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: "Mutta tiedätkös, että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!"

"Kuun tarinoista" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja sovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja ihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa suurtekonsa piilossa maailman katseilta.

Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt. Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan. Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli, kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään, muodosteltava toisenlaiseksi.

Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.

Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen "Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja "Pohjolan valkeneminen".

Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan, jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861 esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit, niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin "Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus näkyy säkeistöstä:

Tiga må den fega slafven,

Der det helga kränkes fräckt;

Men vi höje hänmdeglafven,

Sanning ljunge oförtäckt!

Mannaharm,

Manna-arm

Blixtrar mot allt uselt ner.

Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.

Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja. Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.

Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.

* * * * *

Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen. Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt, lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa. Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia "Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään", "sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä vakiintumatonta kielitaitoa.[43]

Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus: "Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa; Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari; Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. — Päähenkilö on Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet, joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta, isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin "Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.

* * * * *

Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden sattuessa.

Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.

Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861 kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni. Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä yhdessä.

Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua. Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä. Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.

Yleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin. Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi, oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä, mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi; siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]