Читать книгу Talismani - Вальтер Скотт - Страница 2

Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa, jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä, rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille, että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.

Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä. Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden saaliiksi ovat joutuneet.

Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa, Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa. Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen, vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan maahan.

"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut – "teidän väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta, ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun juuret."

"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein, ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."

Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.

"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."

"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut – niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."

"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."

"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa, niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin, jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin höyry."

Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa puhetta.

"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä, joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."

"Minä en ole heidän maasta, enkä suosittele heidän tapaansa," sanoi ritari, "joka, niinkuin oikein sanoit, on kerskata asioista, joihin he eivät uskalla ryhtyä tai joita eivät voi loppuun saattaa, jos niihin ovat käsiksi käyneet. Vaan siinä, uljas saraceni, olen noudattanut heidän turhamaisuutta, että olen sinulle kertonut jotakin, jota et voi käsittää, ja siten, vaikka olen puhunut paljasta totta, olen silmissäsi muuttunut tyhjäksi laverteliaksi; ja sentähden pyydän, älä sen enemmän sanoistani huoli."

He olivat nyt joutuneet harvalukuisten palmupuitten luo ja sen lähteen reunalle, joka säihkyvin pisaroin kumpusi esiin niiden siimeksessä.

Me olemme puhuneet hetken välirauhasta keskellä sotaa, ja tämä ihana paikka keskellä hedelmätöntä erämaata tarjosi mielikuvitukselle tuskin vähemmän suloisen kuvan. Muualla tämmöinen lehto kenties ei olisi herättänyt erityistä huomiota; vaan ainoana paikkana äärettömällä lakeudella, joka lupasi siimeksen ja lirisevän veden virvoitusta, tämä puisto ja sen ympäristö muuttui pieneksi paratiisiksi näiden siunattavain etujen tähden, joita pidetään halpoina missä ne ovat yleisiä. Ennenkuin vihan päivät olivat Palestiinassa koittaneet, oli joku jalo tai ihmisrakas käsi aidannut lähteen ja rakentanut holvin sen päälle, estääkseen sitä maahan kuivumasta tahi tukkeeseen joutumasta niiden sakeain tomupilvien kautta, joilla pienin tuulenpuuska täytti erämaan. Holvi oli kyllä haljennut ja osaksi rikki, vaan se kumminkin ulottui siksi peittämään lähdettä, että se isosti esti aurinkoa pääsemästä veteen, jonka pinta, tuskin syrjäiseltä säteeltä kosketettuna, kimalteli hiljaisessa levossaan, yhtä suloisena silmälle kuin mielikuvitteelle, kun kaikki ylt'ympäri helotti ja hehkui. Holvin alta liristen esiin vesi ensin juoksi marmori-altaaseen, joka tosin oli hyvin kulunut, vaan kuitenkin miellytti silmää, koska se todisti, että paikkaa vanhastaan oli pidetty levähyspaikkana, että ihmiskäsi oli siinä käynyt ja jossakin määrin pitänyt ihmisten mukavuudesta huolta. Janosta nääntyvälle matkamiehelle nämät merkit johdattivat mieleen, että toiset ennen häntä olivat kärsineet samoja vaivoja, olivat samalla paikalla levähtäneet, ja epäilemättä turvallisesti ennättäneet hedelmällisemmille seuduille. Altaasta juokseva, tuskin näkyvä puronen kostutti niitä harvoja puita, jotka kasvoivat lähteen ympärillä, ja missä puro vajosi maahan ja katosi, osoitti vihanta ruohokko sen virkistyttävää voimaa.

Tälle suloiselle paikalle molemmat soturit pysähtyivät ja ryhtyivät kumpikin tapansa mukaan hevoisiltaan riisumaan satulata, päitsiä ja mäkivöitä sekä laskivat eläimet juomaan altaasta, ennenkuin itse etsivät virkistystä lähteestä holvin alla. He päästivät sitten oriinsa irti luottaen siihen, että näitten oma etu ja kesyt tavat pidättäisivät niitä puhtaan veden ja tuoreen ruohikon luona.

Kristitty ja saraceni tämän jälkeen istuivat yhdessä alas kentälle ja ottivat pienet muonavaransa esiin, joita omaksi ravinnokseen kuljettivat muassaan. Vaan ennenkuin he kumpikaan ryhtyivät kohtuulliseen atriaansa, he silmäilivät toistaan suurella uteliaisuudella, jonka vast'ikäinen kova ja epätietoinen taistelu oli synnyttänyt. Kumpikin oli halukas saamaan jonkulaisen käsityksen noin peljättävän vastustajan voimasta ja luonteesta, ja kummankin täytyi myöntää, että jos hän olisi tappelussa kaatunut, se olisi tapahtunut jalon voittajan kautta.

Soturit olivat ruumiiltaan ja kasvojensa juonteilta jyrkkiä vastakohtia toisillensa ja olisivat sangen hyvin sopineet kumpikin eri kansakuntaansa edustamaan. Frankilainen oli väkevän näköinen, vanhaan götiläiseen kaavaan rakettu mies, vaaleanruskeoilla hivuksilla, jotka, kypärin poisotettua, nähtiin paksuina, tiheöinä kiharoina peittävän hänen päätään. Kasvonsa olivat kuumasta ilmanalasta saaneet paljon tummemman ihon kuin harvemmin paljastetut paikat kaulasta tai kuin olisi voinut päättää hänen suurista ja aukinaisista, sinisistä silmistänsä ja hänen hivustensa karvasta sekä niistä viiksistä, jotka tiheään varjostivat hänen ylähuultansa, kun sitä vastoin leuka, normandilaiseen tapaan, oli huolellisesti parrasta puhdistettu. Nenänsä oli kreikalainen ja sievämuotoinen, suunsa verrattain hieman suuri, vaan tasaisilla, lujilla ja valkoisilla hampailla varustettu; päänsä oli pieni ja kaulasta kauniisti kohoava. Hänen ikänsä ei voinut olla yli kolmenkymmenen ajastajan, vaan jos ilmanalan ja vaivojen vaikutukset myöskin otettiin lukuun, oli hän ehkä kolmea, neljää vuotta nuorempi. Vartalonsa oli pitkä, väkevä ja jättiläisentapainen, ja vaikka näytti siltä, kuin hänen voimansa myöhemmällä ijällä voisi kömpelyydestä kärsiä haittaa, oli se kumminkin tätä nykyä vielä yhdistetty notkeuteen ja sukkeluuteen. Hänen kätensä, kun hän veti teräshansikkaansa pois, olivat pitkät, kauniit ja sievät, kalvoset varsin leveät ja lujat; ja itse käsivarret merkillisen jäntevät ja vankat. Sotaisa pelottomuus ja huoletoin suoruus ilmaantui hänen puheessaan ja liikunnoissaan, ja hänen äänensä kaiku osoitti, että hän oli enemmän tottunut käskemään kuin tottelemaan sekä harjaunut julkisesti ja rohkeasti lausumaan ajatuksensa, missä vain häntä pyydettiin sitä tekemään.

Saracenilainen emiri oli täydellinen, jyrkkä vastakohta länsimaiselle ristiretkeläiselle. Hänen vartalonsa kyllä oli keskinkertaista pitempi, vaan hän oli ainakin kolme tuumaa lyhyempi Europalaista, jonka pituus oli summaton. Hänen hoikat säärensä ja pitkät, laihat kätensä ja käsivartensa, vaikka kyllä soveltuivat hänen ruumiinsa ja muun ulkonäkönsä kanssa yhteen, eivät ensi katsahukselta ennustaneet sitä voimaa ja notkeutta, jota Emiiri vast'ikään oli osottanut. Vaan lähemmin tarkastellessaan hänen jäseniänsä, missä ne tulivat näkyviin, huomasi että kaikki, mikä on raskasta ja lihavaa, oli niistä poissa; ja kun siis ainoastaan luu, lihakset ja jäntereet olivat jääneet jälille, niin hänen ruumiinsa oli paljon soveliaampi vaivoja ja rasituksia kestämään kuin järeäjäsenisen sankarin, jonka väkevyyttä ja suuruutta hänen painonsa sortaa ja jota hänen omat ponnistuksensa väsyttävät. Saracenilaisen kasvot osottivat tietysti yleensä sen itämaisen heimokunnan muotoa, josta hän oli syntyisin, ja olivat niin eriäväiset kuin suinki niistä liioitetuista lauseparsista, joilla senaikuiset runoniekat kuvailivat uskottomia sankareita ja siitä mielivaltaisesta muodosta, jolla toinen taide vielä kylteillä esittää Saracenin päitä. Hänen kasvonsa olivat pienet, kauniit ja hennot, vaikka kovasti ruskottuneet itämaan auringosta, ja päättyivät tuuheaan ja kiherään mustaan partaan, joka näytti erittäin huolellisesti hoidetulta. Nenä oli suora ja säännöllinen, silmät terävät, syväkuoppaiset, mustat ja hehkuvat, ja hampaat vetivät kauneudessa vertoja hänen erämaittensa elfenluulle. Sanalla sanoen, kun hän tuossa lepäsi ruohikolla voimallisen vastustajansa vieressä, olisi saracenilaisen ruumista ja ulkonäköä voinut verrata hänen kiiltävään, puolikuunmuotoiseen sapeliin leveällä ja kaitaisella, vaan terävällä ja säkenevällä Damascussäilällään, joka oli silmään pistävä vastakohta pitkälle ja raskaalle götiläismiekalle, mikä vyötäisten ympäriltä oli samalle ruohikolle heitetty. Emiiri oli aivan ikänsä heiteellä ja häntä olisi ehkä kutsuttu erinomaisen kauniiksi mieheksi, ellei hänen otsansa olisi ollut kovin kaitainen ja hänen kasvonsa jossakin määrin liian ohuet ja terävät, tahi ainaki europalaisen kaunetunnon mukaan semmoisilta näyttäneet.

Itämaisen sotilaan käytöstavat olivat vakaiset, miellyttävät ja sievät; ilmaisten kumminkin toisinaan sitä tavanomaista itsensähillitystä, jota kiivasluontoiset ja pikavihaiset ihmiset usein pitävät syntyperäisen äkkipäisyytensä vartiana, sekä samalla kertaa jonkulaista oman arvonsa tuntemista, joka näytti häneltä vaativan jonkulaista arvelevaisuutta käytöksessä.

Tämä ylpeä etevyyden tunne oli kenties yhtä voimakas hänen uudessa europalaisessa tuttavassaan, vaan sen vaikutus oli erilainen; ja sama tunne, joka käski kristityn ritarin noudattaa rohkeaa, jyrkkää ja miltei huolimatonta käytöstä, ikäänkuin hän olisi kyllin tietänyt oman arvonsa, pitääksensä muitten ajatuksella väliä, näytti Saracenille määräävän huolellisempaa ja kursailevampaa kanssakäymistapaa. Molemmat olivat kohteliaita; vaan kristityn kohteliaisuuden alkulähteenä näkyi pikemmin olevan hyvänluontoinen ajatus siitä, mitä hänen tuli muita kohtaan muistaa; mahomettiläisen sitävastoin, ylevä tunne siitä, mitä muitten sopi häneltä odottaa.

Ne eväät, joilla kumpikin olivat matkalle lähteneet, eivät olleet ylöllisiä, vaan saracenin atria oli kerrassaan niukka. Kourallinen daadeleita ja palanen karkeaa rieskaa riitti hänen nälkäänsä poistamaan, sillä kasvatuksensa kautta hän oli tottunut tuohon korven ruokaan, vaikka vallotusten jälkeen Syriassa arapialaisten yksinkertaiset elämäntavat usein antoivat sijaa määrättömälle herkullisuudelle. Muutama nielaus siitä herttaisesta lähteestä, jonka reunalla he lepäsivät, lopetti hänen syömisensä. Kristityn päivällinen, vaikka karkea, oli monipuolisempi. Kuivattu sianliha, mahomettilaisen kauhistus, oli pää-osa hänen atriastaan; ja hänen särpimensä, jota hän nahkaisesta pussistaan joi, sisälti jotakin parempaa kuin puhdasta vettä. Hän söi suuremmalla ruokahalulla ja joi suuremmalla mielihyvällä kuin saracenilaisen mielestä sopi näyttää paljaan ruumiillisen tarpeen tyydyttämisessä, ja se salainen ylenkatse, jota kumpainenkin kantoi toistansa kohti väärän uskonnon tunnustajana, epäilemättä isosti eneni tuosta suuresta erotuksesta heidän ruuissa ja tavoissa. Vaan kumpikin oli tuntenut vastustajansa käsivarren voimaa ja se molemminpuolinen kunnioitus, minkä tuo kova ottelu oli synnyttänyt, riitti tukehuttamaan muita vähempi-arvoisia ajatuksia. Kuitenkaan Saracenilainen ei voinut olla muistutusta tekemättä niitä puolia vastaan kristityn käytöksessä ja tavoissa, jotta eivät olleet hänelle mieleen; ja jonku aikaa ääneti katseltuaan sitä ruokahalua, joka sai ritarin syöntiä jatkumaan pitkälle sen jälkeen kuin hän itse oli lopettanut, hän puhutteli ritaria seuraavalla tapaa:

"Uljas nazareni, onko sopivaa että se, joka voipi taistella kuin mies, syöpi kuin koira tai hukka? Vääräuskoinen Juutalainenki kauhistuisi ruokaa, joka näyttää teille maistuvan yhtä hyvältä kuin jos se olisi hedelmä paratiisin puista."

"Uljas saraceni," vastasi kristitty, katsahtaen ylös vähän kummastuneena tästä odottamattomasta soimauksesta, "tiedä että harjotan kristillistä vapautta nauttiessani mitä juutalaisille on kielletty, jotka vielä arvelevat olevansa Moseksen vanhan lain orjuuteen sidottuina. Meillä, saraceni, tulkoon se sinun tiedoksi, on varmempi takuu töistämme – Ave Maria! – Olkaamme kiitolliset!" Ja ikäänkuin kumppaninsa arvelujen uhaksi hän päätti lyhyen, latinaisen kiitosrukouksen pitkällä siemauksella nahkaisesta pullostaan.

"Kas tuossa myöskin jotain, jota kutsutte vapaudeksenne," sanoi saraceni, "ja samoin kuin ravitsette itseänne järjettömäin luontokappalten tavalla, samoin te alennatte itseänne heitä alemmaksi, myrkyllistä nestettä juomalla jota hekin inhoavat!"

"Tiedä, turhamainen saraceni," vastasi kristitty arvelematta, "että herjaat Jumalan lahjoja isäsi Ismaelin herjauksella. Rypäleen mehu on hänelle, joka siitä viisaasti nauttia tahtoo, annettu mielen ilahuttamiseksi vaivan jälkeen, virvotukseksi tautivuoteella ja murheissa lohdutukseksi. Ken sitä niin käyttää, kiittäköön Jumalaa viinipullostaan niinkuin jokapäiväisestä leivästään; ja ken taivaan anninta väärin käyttää, hän ei ole suurempi houkka juopumuksessaan kuin sinä kieltäväisyydessäsi."

Saracenilaisen terävä silmä välähti, kun hän kuuli tuon pilkallisen lauseen, ja hänen kätensä tapaili puukon kahvaa. Tämä oli kuitenki ainoastaan hetken mielijohde ja katosi heti, kun hän muisteli riitaveljensä väkevyyttä ja sitä kovaa kourausta, josta hän vielä tunsi pakotuksen jäsenissään; ja hän tyytyi sanoilla jatkamaan kiistaa, joka paremmin sopi tähän tilaisuuteen.

"Sinun sanasi, oi nazareni," hän sanoi, "voisivat vihastuttaa, ellei tietämättömyytesi sääliä herättäisi. Oi sinua sokeampaa, kuin kukaan joka moskean ovella kerjää, etkö näe että tuo vapaus, josta kerskailet, on rajotettu juuri siinä mikä on miehen onnelle ja taloudelle kalliin; ja että lakisi, jos sitä seuraat, avioliitossa sinut sitoo yhteen ainoaan toveriin, oli hän sitten sairas tai terve, hedelmällinen tai hedelmätöin, ja toi hän rauhaa ja iloa tai melua ja toraa atriallesi ja vuoteellesi? Tätä, nazareni, minä todella kutsun orjuudeksi; kun profeeta sitävastoin on uskovaisille maan päällä antanut esi-isämme Abrahamin ja ihmiskunnan viisaimman miehen Salomonin patriarkalliset etuoikeudet, sallien meidän tässä elämässä kaunottareita mielin määrin vaihetella, ja tuolla puolen haudan meille suoden paratiisin mustasilmäisiä sulottareita."

"No, Hänen nimensä kautta, jota enimmän taivaassa pelkään," kristitty sanoi, "ja sen vaimonpuolen muiston kautta, jota tässä mailmassa enimmän kunnioitan, etkö ole erehtynyt ja sokaistu pakana! – Tuo timanttisormus, jota sormessasi kannat, sitä epäilemättä pidät äärettömän kallisarvoisena?"

"Balsora ja Bagdad eivät sen vertaista voi ilmituoda," saracenilainen vastasi, "vaan mitä se nykyiseen keskustelu-aineeseemme kuuluu?"

"Kuuluu kyllä," frankilainen vastasi, "niinkuin itse tulet myöntämään. Ota sotanuijani ja särje kivi kahteenkymmeneen palaseen – onko jokainen näistä palasista koko timantin arvoinen, eli ovatko kaikki yhteensä vain kymmenes osa sen arvosta?"

"Tuo on lapsen kysymys," vastasi saraceni; "tämmöisen kiven sirpaleet eivät vastaisi koko timantin arvoon edes siinä suhteessa kuin yksi sataan."

"Saraceni," vastasi kristitty soturi, "se rakkaus, minkä totinen ritari omistaa yhdelle ainoalle, ihanalle ja uskolliselle kaunottarelle on tuo kalliskivi kokonaisenaan; se hellyys, jonka sinä tuhlaat orjallisille vaimoillesi ja puoleksi naiduille orjillesi, on verrattain yhtä arvoton kuin särjetyn timantin välkkyvät sirpaleet."

"No pyhän Kaaban kautta," sanoi emiiri, "etkö ole mielipuoli, joka hyväilet rautakahlettasi ikäänkuin se olisi kultaa! Katso tarkemmin. Tämä sormukseni kadottaisi puolet kauneuttansa, ellei kantakiveä ympäröisi ja reunustaisi nuo pienemmät hohtokivet, jotka sitä somistavat ja ylentävät. Tuo keskimäinen timantti on mies, luja ja kokonainen, jolla itsessään on oma arvonsa; ja tuo kehä pienempiä hohtokiviä on naiset, jotka hänestä saavat valonsa, minkä hän heille jakaa sen mukaan kuin hänelle parhaiten sopii. Ota keskimäinen kivi sormuksesta pois ja timantti pysyy yhä saman-arvoisena kuin ennen, kun sitävastoin nuo pienemmät kivet jäävät verrattain arvottomiksi. Ja näin on vertauksesi oikein ymmärrettävä; sillä mitä runoilia Mansour sanoo? "Miehen suosio se on, joka kauneutta ja suloutta naiselle suopi, aivan kuin virtasen kalvo ei kimaltele enään, kun auringon säde herkeää sitä suutelemasta."

"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta, kunnostaa itseänsä sankaritöillä."

"Olen kuullut kerrottavan tuosta länsimaisten ritarien hurjuudesta," sanoi emiiri, "ja olen aina pitänyt sitä sen mielettömyyden sivu-oireena, joka on saanut teidät tänne tyhjää hautaa vallottamaan. Vaan kuitenkin ne frankit, jotka olen tavannut, ovat niin isosti ylistäneet naistensa ihanuutta, jotta varsin kernaasti omilla silmilläni mielisin niiden hempeyttä nähdä, jotka voivat muuttaa rohkeoita sotureita oikkujensa orjiksi."

"Urhoollinen saraceni", sanoi ritari, "ellen olisi matkalla pyhälle haudalle, pitäisin ylpeytenäni viedä teidät, täydellä turvallisuuden vakuutuksella, Richard Englantilaisen leiriin, jota paremmin ei kukaan ymmärrä jaloa vihollista kunnioittaa; ja vaikka olen köyhä ja yksinäinen, niin kuitenkin luulisin sinulle ja jokaiselle sinun kaltaiselles saattavani taata ei ainoastaan turvallisuutta vaan myöskin arvoa ja kunnioitusta. Siellä saisit nähdä useain Franskan ja Britannian ihanimpain kaunotarten muodostavan seuran, jonka loistoisuus kymmentuhatkertaisesti voittaa semmoisten timanttiläjäin hohteen, kuin sinulla on."

"No, Kaaban kulmakiven kautta", sanoi saraceni, "minä tahdon kutsumuksesi yhtä vapaasti vastaanottaa kuin se on tehty, jos nykyisen retkesi lykkäät vastaiseksi; ja usko minua, urhea nazareni, sinulle olisi parempi kääntää hevosesi pään kohti kansalaistesi leiriä, sillä matkustaminen Jerusalemiin ilman passitta on henkensä heittäminen suotta."

"On minulla passi," vastasi ritari vetäen pergamentin esiin, "Saladinin nimellä ja sinetillä varustettu."

Saraceni kumartui maahan asti, nähdessään Egyptin ja Syrian kuuluisan sulttanin käsialan ja sinetin; ja suurella kunnioituksella paperia suudeltuaan hän painoi sitä otsaansa vastaan, ja jätti sen sitten ritarille takaisin, sanoen: "rohkea franki, sinä olet tehnyt syntiä minun ja omaa vertasi vastaan, kuin et heti tavatessamme tätä minulle näyttänyt."

"Te tulitte kohotetulla peitsellä," sanoi ritari; "jos joukko saracenejä olisi minua ahdistanut, olisi kunniani minun sallinut heille näyttää sulttanin passin, vaan yksinäiselle miehelle ei koskaan."

"Ja kumminkin yksi mies," sanoi saraceni ylävästi, "riitti matkaasi katkaisemaan."

"Tosi kyllä, urhea mahomettilainen", vastasi kristitty; "vaan harvassa sinun vertaisiasi löytyy. Tuollaiset haukat eivät lentele parvittain, ja jos sen tekevät, ei koko parvi iske yhteen ainoaan."

"Sinä ajattelet meistä oikein," sanoi saraceni, nähtävästi yhtä mielissään imarruksesta, kuin hän oli ollut pahoillaan siitä ylenkatseesta, jota europalaisen edellinen kerskaileminen oli sisältänyt; "meiltä sinun ei olisi tarvinnut peljätä mitään pahaa; vaan onni oli minulle, etten voinut sinua kaataa kun sinulla oli kuningasten kuninkaan suojeluskirja päälläsi. Todella olisi hirsipuu eli miekka ollut semmoisen rikoksen sovelias kostaja."

"Minua ilahuttaa kuulla, että sen vaikutus voipi minulle olla hyödyllinen," sanoi ritari; "sillä minulle on kerrottu, että tietä häiritsee rosvoheimot, jotka eivät pidä väliä millään, kuin tilaisuutta ryöstämiseen on tarjona."

"Sinulle on kerrottu totta, uljas kristitty," sanoi saraceni; "mutta profeetan turbanin kautta vannon, että jos noitten roistojen kautta mitään vahinkoa kärsisit, niin itse viiden tuhannen hevosen kanssa lähden sinua kostamaan; minä kaadan jokaisen heidän miehenpuolensa ja lähetän heidän naisensa niin etäiseen vankeuteen, että heidän heimokuntansa nimeä ei ikänä enään ole kuultava viidensadan peninkulman sisässä Damaskosta. Suoloja tahdon kylvää heidän kylänsä raunioille eikä elävä olento koskaan, siitä ajasta eteenpäin, ole siinä asuva."

"Kernaammin soisin, että se vaiva, jonka itse lupaatte päällenne ottaa, jalo Emiiri, tapahtuisi jonku toisen suurempi-arvoisen hengen tähden kuin minun," vastasi ritari; "vaan minun lupaukseni on taivaissa kirjotettu muistiin, seurasi tuosta hyvä tai paha, ja minun täytyy pyytää, että neuvoisitte minulle tietä tulevan yön lepopaikkaan."

"Sen," sanoi saraceni, "täytyy olla isäni teltan mustan vaipan alla."

"Tuleva yö," vastasi kristitty, "minun täytyy viettää rukouksissa ja katumuksessa erään pyhän miehen, Engaddin Theodorikin luona, joka asuu näissä erämaissa ja pyhittää elämänsä Jumalan palvelukseen."

"Sitten ainakin tahdon turvallisesti saattaa teidät sinne," sanoi saraceni.

"Se olisi kyllä mieluinen seura minulle," sanoi kristitty, "vaan tuon hurskaan isän vastainen turvallisuus voisi ehkä sen kautta joutua vaaraan; sillä kansanne julma käsi on tullut punaiseksi Herran palveliain merestä, ja sentähden me tulemme tänne haarniskoissa ja varustuksissa, miekoilla ja keihäillä, raivataksemme tien auki pyhälle haudalle ja suojellaksemme niitä valittuja pyhimyksiä ja erakoita, jotka vielä viipyvät tässä lupauksen ja ihmetten maassa."

"Nazareni," sanoi mahomettilainen, "kreikalaiset ja syrialaiset ovat tässä suhteessa paljon meistä valehdelleet, koska me vain teemme niiden käskyjen jälkeen, jotka meille antoi Abubeker Alvakel, profeetan jälkeläinen ja hänen perästä oikea-uskoisten ensimäinen johdattaja. "Menkää, Yezed Ben Sophian," hän sanoi lähettäessään tämän kuuluisan kenraalin Syriaa uskottomilta valloittamaan, "käyttäkää itseänne tappelussa kuin miehet, vaan vanhoja ja voimattomia sekä naisia ja lapsia älkää murhatko. Maata älkää hävittäkö, älkääkä turmelko viljaa eli hedelmällisiä puita; sillä ne ovat Allahn antimia. Pysykää sanoissa ja lupauksissa, kuin liiton olette tehneet, vaikkapa siitä olisi itsellenne vahinkoa. Jos tapaatte pyhiä miehiä, jotka käsillänsä tekevät työtä ja palvelevat Jumalaa erämaassa, niin niitä älkää vahingoittako, älkääkä heidän asuntoansa hävittäkö. Vaan kun tapaatte kaljupäitä, jotka ovat hivuksensa ajaneet pois, ne kuuluvat saatanan synagogaan! lyökää miekalla, tappakaa, älkää herjetkö ennenkuin ne tulevat uskovaisiksi eli veronalaisiksi." Niinkuin Kaliifi, profeetan seuralainen, on meitä käskenyt, niin olemme tehneet ja ne joita oikeutettu vainomme on surmannut, ovat vain olleet saatanan pappeja. Vaan hurskaille miehille, jotka yllyttämättä kansaa toistansa vastaan, vilpittömästi uskovat Issa Ben Mariamin1 päälle, me olemme kilpenä ja suojana; ja koska hän, jota etsitte, juuri on näitä, niin ei hän minulta muuta tule saamaan kun ystävyyttä, suosioa ja kunnioitusta, vaikka profeetan valkeus ei ole häntä ennättänyt."

"Se erakko, jonka luona aion käydä," sanoi sotaisa pyhissävaeltaja, "ei kuuloni mukaan ole pappi; vaan jos hän kuuluisi tähän voideltuun ja pyhään säätyyn, tahtoisin hyvällä peitselläni todistaa pakanoita ja uskottomia vastaan – "

"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni; "kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka jumala lähetti – "

"No, neitsyt Marian, pyhän emosen kautta, saraceni," huudahti kristitty, "jos samassa hengenvedossa rohkenet mainita kamelinkuljettajaa Mekasta, ja – "

Tulinen vihan väristys puistutti emiirin ruumista; vaan se kesti vain silmänräpäyksen ja hänen rauhallinen vastauksensa oli sekä arvollinen että järkevä, kun hän sanoi: "älä alenna hänen arvoa jota et tunne; varsinkin kuin me kunnioitamme uskontosi perustajaa, vaikka hylkäämme sen opin, minkä papit ovat siitä sommitelleet. Minä tahdon itse ruveta oppaaksesi erakon luolalle, jota luullakseni ilman minun avutta tuskin voisit löytää. Ja sillä välin jättäkäämme uskontomme jumalallisuuden munkkein ja mollain kiisteltäväksi, ja haastelkaamme aineista, jotka paremmin sopivat nuorille sotilaille – taisteluista, kauniista naisista, terävistä miekoista ja kiiltävistä asuista."