Читать книгу Lammermoorin morsian - Вальтер Скотт - Страница 5

Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.

Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat, tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään, olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä – siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin vieraitten varalta – ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään. Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin, käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä kumppanilleen niitä ilmoittamatta.

Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen yrityksensä liene mennyt myttyyn. – Miksikä kielsitkään minua häntä seuraamasta!"

"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden", vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin pitkälle."

"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa on moni mies ennenkin luullut sinusta."

"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin mielipuoli, niin minä – "

"Niin sinä?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee sitä?"

Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi hurjapäisen pennun henki."

"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa – mitä minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini, rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."

"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja pani suun säkkiä myöten."

"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?" sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi, joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja kujeilemaan – elää viikon päivät Saint Germainistä6 tulleen salaisen kirjeen nojassa – toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla – saada einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta7 ja lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin8 kiharain asemesta – seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin arvonimi!"

"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"

"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun tästä kuitenkin lopuksi tulee. – Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä – hänellä ei ole rahaa enempää kuin minullakaan – hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen asioihinsa?"

"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä Versailles'issa että S: t Germainissa – ja sitä paitsi ole hyvä ja huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra, jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen joutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut sinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin mitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen pesästä ja opettamiseen."

"Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa, Craigengelt?" vastasi nuorempi mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin nuorenherran luottamuksen."

"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa L'espoir-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii Eyemouthin kohdalla."

"Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon, josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."

"Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni, että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty, niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä, toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle saattanee johtua mieleen."

"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'." Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:

"Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen takaisin.

"Enpä mitään – ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa kuullut", vastasi toinen.

"Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja hullutteluja."

"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt olisi tuommoinen pelkuri. – Mutta eipä sentään mielestäni se virka olisikaan hullumpia. – Maltas – annas kun – niin – minä astuisin sisään Aleksanterina —

Samassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan kahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi takaisin säikähtyneen näköisenä.

"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa kietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla – hänen tavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa ja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois täältä."

"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' – tällä kertaa", sanoi Bucklaw kuivakiskoisesti. "Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa oman hevosesi!"

"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä ehdotuksesta", vastasi Craigengelt.

"Entäs sitten", sanoi Bucklaw. "Jos onkin valtiosinetinvartialle tapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä Ravenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan, aseettoman miehen – mutta jos tuolla onkin tapahtunut jokin kahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä neuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen syytä."

"Totta, totta kyllä", vastasi toinen hämillänsä. "Mutta muista, että minulla on kirjeitä S: t Germainistä."

"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo kapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi, niin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani."

"Sinunko omasi?" virkkoi Craigengelt.

"Aivan niin, minun omani", toisti Bucklaw. "Sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä kunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa että myös asiasta selviydyttäessä."

"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri vahinko siitä sinulle tulisi?"

"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä kulta-jaakkoa,9 se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki hiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa kalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on parannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä sisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja ripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele sitten paistinliemellä, hieroen – "

"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen jalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on paistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä Ravenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme yhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä merenrantaa."

"Saakeli soikoon!" virkkoi Bucklaw. "Parashan sitten olisi, että lähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. – Hs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan."

"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!" sanoi Craigengelt. "Minä pelkään, että häntä ajetaan takaa – minusta kuuluu kuin tulisi kolme tai neljä hevosta täyttä neliä – olen varma siitä, että kuuluu useamman hevosen kopinaa."

"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee kaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni, olisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi hiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras. Mutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin marraskuun yö."

Nuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt viittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja samalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään, heittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.

"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?" kysyivät Craigengelt ja Bucklaw molemmat yhdellä haavaa.

"En mitään", oli lyhyt, ynseä vastaus.

"Ettekö mitään? Ja olittehan lähtiessänne päättänyt vaatia tuon vanhan veijarin tilintekoon kaikesta pahasta, mitä hän on tehnyt teille ja koko maalle. Näittekö hänet?"

"Näin", vastasi Ravenswoodin nuoriherra.

"Vai näitte? Ja tulitte takaisin suorittamatta sitä velkaa, joka olisi ollut hänelle jo kauan sitten maksettava?" sanoi Bucklaw. "Sitäpä en olisi luullut Ravenswoodin nuorestaherrasta."

"Siitä vähät, mitä te luulette", vastasi Ravenswood. "En aio teille tehdä tiliä teoistani."

"Malttia, Bucklaw", virkkoi Craigengelt keskeyttäen kumppaninsa, jonka närkäs vastaus pyöri jo kielen päässä. "Joku seikka on varmaankin estänyt herra Ravenswoodin yritystä. Mutta älköön hänkään panko pahaksi semmoisten ystävien levotonta uteliaisuutta, jotka niin hartaasti kuin Bucklaw'n herra ja minä pitävät hänen puoltaan."

"Ystävienkö, kapteeni Craigengelt!" vastasi Ravenswood ylpeästi. "Enpä tiedä meidän välillämme koskaan olleen likempää tuttavuutta, joka antaisi teille oikeutta ystävän nimeen. Minun luullakseni koko meidän ystävyytemme perustuu vain siihen sopimukseen, että me yhdessä seurassa lähtisimme ulkomaille sen jälkeen kun vielä kerran olisin käynyt katsomassa esi-isieni kartanoa, joka on joutunut vieraille, ja kun olisin puhutellut sen nykyistä asukasta – omistajan nimeä en tahdo suoda hänelle."

"Aivan oikein, herra", vastasi Bucklaw. "Ja kun me luulimme teidän aikovan tehdä jotakin, mikä voi saattaa teidän kaulanne paulaan, niin tämä Craigie-veikko ja minä lupasimme sangen kohteliaasti odottaa teitä, vaikka se olisi voinut olla vähän vaarallista meidän omallekin kaulallemme. Mitä Craigie-veikkoon tulee, niin hänestä ei ole mitään sanottavaa, sillä jo syntyessä oli sana 'hirsipuu' kirjoitettuna hänen otsaansa. Mutta minäpä en juuri viitsisi häväistä sukuani tämmöisellä lopulla toisen miehen asian vuoksi."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood. "Olen pahoillani siitä, että teillä on ollut hiukan vaivaa minun tähteni. Mutta pitääpä minun sentään saada itse päättää, mitä pidän parhaana omassa asiassani, ilman että minun tarvitsee antaa selityksiä kenellekään. Olen muuttanut päätökseni enkä aiokaan lähteä maasta tähän vuodenaikaan."

"Ettekö muka lähtisi maasta, herra!" huusi Craigengelt. "Ettekö menisi Ranskaan sen jälkeen kun minä teidän tähtenne olen nähnyt niin paljon vaivaa ja rahaa kuluttanut – sen jälkeen kun olen ollut niin suuressa kiinnijoutumisen vaarassa ja sen jälkeen kun olen maksanut rahdin ja odotuspäivät!"

"Herra", vastasi Ravenswood, "päättäessäni näin äkkiä lähteä ulkomaille suostuin teidän kohteliaaseen tarjoukseenne, kun te lupasitte hankkia minulle tilaisuuden matkustaa. Mutta en muista, että olisin sitoutunut lähtemään matkaan, jos mieleni sattuisi muuttumaan. Vaivasta, jonka minun tähteni olette nähnyt, olen pahoillani, ja kiitän teitä. Teidän kulunkinne", hän lisäsi pistäen kätensä taskuunsa, "sallivat aineellisemmankin palkitsemisen – rahti ja odotuspäivät, kapteeni Craigengelt, ovat asioita, joista minä en ymmärrä mitään; mutta ottakaahan tämä kukkaro ja suorittakaa kulunkinne omantunnon mukaan." Näin sanoen hän ojensi kapteeniksi sanotulle kukkaronsa, jossa oli hiukka kultaa.

Mutta Bucklaw vuorostaan tuli nyt väliin. "Sormiasi, Craigie-veikkonen, näyttää kutkuttavan halu saada tuo vihreälankainen kudos omaksesi", virkkoi hän. "Mutta sen vannon Jumalan kautta, että silvon puukollani hyppysesi poikki, jos ne käyvät siihen kiinni. Koska herra Ravenswood on muuttanut päätöksensä, niin meidän arvattavasti ei tarvitse viipyä kauemmin täällä. Mutta ensin kuitenkin pyytäisin saada ilmoittaa tälle herralle – "

"Ilmoita hänelle mitä ikänä tahdot", sanoi Craigengelt "kunhan minä olen ensin saanut osoittaa hänelle, kuinka paljon vastusta hänelle on siitä koituva, jos hän luopuu meidän seurastamme, ja kun olen huomauttanut hänelle, kuinka vaikea hänen on pysyä täällä ja kuinka monta estettä hän myös on kohtaava ennenkuin hän sopivalla tavalla tulee esitetyksi Versailles'n ja S: t Germainin hoveissa, jollei hänellä ole opastajana miestä, joka on siellä hankkinut itsellensä hyödyllisiä tuttavia."

"Sitä paitsi", lisäsi Bucklaw, "hän menettää ainakin yhden uljaan kunnon miehen ystävyyden."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood, "sallikaa minun vielä kerta vakuuttaa teille, että tämä meidän lyhytaikainen seurustelumme näyttää teidän silmissänne paljoa tärkeämmältä kuin mitä ikänä olin aikonut. Jos minä menen ulkomaisiin hoveihin, niin en tarvitse vehkeilevää maankuljeksijaa esittäjäksi eikä minun myöskään tarvitse huolia tuittupäisen puukkojunkkarin ystävyydestä." Näin sanoen hän läksi ulos vastausta odottamatta, nousi jälleen hevosensa selkään, ja pian kuului kavioiden etenevää kopinaa.

"Mortbleu!" kirosi kapteeni Craigengelt, "sinnepä minun rekryyttini meni!"

"Niin, kapteeni", virkkoi Bucklaw, "sinne livahti lohi koukkuineen, kaikkineen. Mutta minäpä lähden jäljessä, sillä olen saanut häneltä enemmän hävyttömiä sanoja kuin sappeni sietää."

Craigengelt tarjoutui kumppaniksi; mutta Bucklaw vastasi: "Ei, ei, kapteeni, kyki sinä vain uuninnurkassa, kunnes tulen takaisin. Hyvä on maata eheässä nahassaan.

Ja laulellen hän läksi kamarista.