Читать книгу Nigelin vaiheet - Вальтер Скотт - Страница 9

8. LUKU.
Lemmenvälittäjä

Оглавление

Meidän tulee nyt esitellä lukijalle uusi henkilö, toimellinen ja tärkeä laajemmalti kuin hänen yhteiskunnallinen asemansa näköjään ilmaisi – emäntä Ursula Suddlechop, koko Fleet-kadun kuuluisimman parturin Benjamin Suddlechopin vaimo. Tällä naisella oli omat erikoiset ansionsa, joiden pääpiirteenä oli – jos hänen omaan esitykseensä saattoi luottaa – rajaton halu palvella lähimäisiänsä. Hän jätti laihan puolinälkiintyneen elämänkumppaninsa kehumaan ketterämpää sormiensa sipsettä kuin oli ainoallakaan Lontoon parranajajalla ja pitämään huolta liikehuoneesta, missä oppipojat tyhjin vatsoin tuhersivat hoimiinsa uskoutuneiden tomppelien kasvoja; emäntä itse harjoitti erityistä ja tuottoisampaa ammattia, jossa kuitenkin oli monia niin omituisia käänteitä ja mutkia, että se tuntui useissa suhteissa ristiriitaiselta.

Sen korkeimmat ja tärkeimmät tehtävät olivat hyvin salaista ja luottamuksellista laatua, eikä emäntä Ursula Suddlechopin tiedettykään koskaan kavaltaneen haltuunsa uskottuja toimia, ellei hänelle joko oltu puutteellisesti maksettu palveluksestaan tai nähty mukavaksi tarjota jonkun taholta kaksinkertaista hyvitystä salaisuuden ilmaisemisesta. Tällaisia sattumuksia esiintyi niin harvoin, että hänen kunniansa luotettavana välittäjänä säilyi yhtä tahrattomana kuin hänen rehellisyytensäkin ja hyväntahtoisuutensa maine.

Hän olikin mitä ihailtavin vaimoihminen ja kykeni auttelemaan tunteittensa valtaamia ja heikkoja heidän mielenkuohunsa nousussa, kehityksessä ja seuraamuksissa. Hän pystyi sovittamaan puhuttelun rakastavaisille, jotka saivat osoitetuksi asiallisia syitä kohtauksensa yksityisyydelle; hän osasi kirvoittaa heikkoluontoiselta kaunottarelta rikollisen intohimon taakan ja kenties sijoittaa luvattoman rakkauden toivorikkaan hedelmän perilliseksi johonkin perheeseen, jonka rakkaus oli laillista, liiton saamatta perijää. Kykeni hän enempäänkin ja oli ollut osallisena syvällisemmissä ja suuriarvoisemmissa salaisuuksissa. Hän oli ollut mrs. Turnerin suojattina ja oppinut tältä keltaisen tärkkelin valmistustaidon sekä ehkä pari kolme merkitsevämpääkin salaisuutta, vaikka näistä ei kenties yksikään mennyt niin rikollisen pitkälle kuin hänen valtiattarensa syyksi sanottiin. Mutta kaikkea kätkettyä ja pimeätä hänen todellisessa luonteessaan peitti ulkonaisen rattoisuuden ja hyväntuulisuuden näyttäminen, se sydämellinen nauru ja eloisa pila, jolla emäntä hyvin osasi lepytellä vanhempia naapureitaan, ja ne monet pikku taidot, joilla hän sai suositelluksi itseään nuoremmille, etenkin omaan sukupuoleensa kuuluville.

Emäntä Ursula oli näköjään tuskin yli neljänkymmenen, ja hänen täyteläinen, vaan ei liiaksi lihonut vartalonsa ja vielä komeat kasvonpiirteensä ilmaisivat hilpeyttä ja reippautta, joka kirkasti kuihtuvan kauneuden jäännöksiä, vaikka hän oli käynyt pyyleväksi ja saanut kasvoihinsa hiukan väriä hyvästä elannosta. Vihkimisiä, syntymätapauksia ja kastetoimituksia ajateltiin harvoin riittävän juhlallisesti suoritetuiksi melkoisella alueella parturinliikkeen ympäristössä, jollei ollut saapuvilla emäntä Ursley, kuten häntä nimitettiin. Hän kykeni keksimään kaikenlaisia ajanviettoja, leikkejä ja piloja isojen seurueiden huvikkeeksi, joita esivanhempiemme vieraanvaraisuus keräsi koolle sellaisiin tilaisuuksiin, joten hänen läsnäoloaan ilonpidon hetkinä katsottiin suorastaan välttämättömäksi kaikissa keskisäädyn perheissä. Siinä määrin oletettiin hänen myös tuntevan elämää ja sen sokkeloita, että hän oli halukkaana uskottuna puolille lähiseudun rakastavaisille pareille, joista useimmilla oli tapana ilmoittaa salaisuutensa emäntä Ursleylle ja kuulustaa hänen neuvoaan. Rikkaat palkitsivat hänen palveluksiaan sormuksilla, rintaneuloilla tai kultarahoilla, joista hän piti parhaiten; ja hyvin jalomielisesti antoi hän apuansa vähävaraisillekin samanlaisin kaksinaisin perustein kuin nuoret lääketieteen harjoittajat auttavat heitä osittain säälistä ja osittain pitääkseen työtänsä käynnissä.

Emäntä Ursleyn maine kaupungissa oli sitä suurempi, kun hänen toimintansa oli ulottunut Temple Barin ulkopuolelle. Hänellä oli tuttavia, jopa suojelijoita ja suojelijattaria, vallassäädyssä, jonka asema sen yhteiskuntaluokan ollessa paljoa harvalukuisempi ja hovipiirin lähestymisen pysyessä paljoa työläämmin tavoitettavana tuotti arvovaltaa, jollaista ei tunneta meidän päivinämme, kun porvarin varvas tunkeutuu niin liki hovilaisen kantapäätä. Emäntä Ursley ylläpiti seurusteluaan tämän ylemmän asiatuttavapiirin kanssa osittain käymällä pientä kauppaa ranskalaisilla hajuvesillä, hiusvoiteilla ja pääkoristeilla sekä kiinalaisilla astioilla tai korutavaroilla, jotka jo silloin alkoivat olla muodissa, puhumattakaan erinäisistä varsinkin naisväen käyttämistä rohdoista. Mutta osittain sai hän myös jalansijaa muilla palveluksilla, jotka enemmässä tai vähemmässä määrin kuuluivat hänen edellä viittaamamme ammattinsa sala-haaroihin.

Tuollaisia ja noin monia vaurastumiskeinoja saaneena oli emäntä Ursley kuitenkin niin köyhä, että hän olisi luultavasti saattanut parantaa omia kuten miehensäkin olosuhteita, jos olisi luopunut niistä kaikista sekä rauhallisesti ryhtynyt huolehtimaan omasta taloudestaan ja auttamaan Benjaminia tämän ammattitoimissa. Mutta Ursula oli ylellinen ja nautinnonhaluinen tavoiltaan eikä olisi voinut sen paremmin sietää Benjaminin niukkaa ruokahoitoa kuin suopua hänen haastelunsa kuivakiskoiseen jonotukseen.

Sen päivän iltana, jolloin loordi Nigel Olifaunt oli varakkaan kultasepän päivällisvieraana, on meidän toimitettava Ursula Suddlechop näyttämölle. Hän oli aamusta tehnyt pitkän kierroksen Westminsteriin ja nyt uupuneena vaipunut erityiselle tilavalle nojaistuimelle, joka oli silinnyt paljosta käytännöstä. Pienen, mutta iloisesti räiskivän takkavalkeansa äärellä hän piti torkahdellen silmällä hiljalleen kuohuvaa, hyvin maustettua olutruukkua, jonka ruskealla pinnalla pulahteli pienoinen metsäomena riittävästi käristettynä. Pieni mulattityttö tarkkaili vielä tyystimmin vasikan kateenkorvaa, joka kypseni hopeisessa keittopannussa tulisijan toisella laidalla. Näillä ruokatarpeilla valmistausi emäntä Ursula epäilemättä päättämään hyvin vietetyn päivän, jonka työt hän katsoi loppuneiksi ja jäännöksen vapaaksi käytettäväkseen. Hän pettyi kuitenkin, sillä juuri kun paistetulla omenalla höystetty vehnäolut oli parahultaista juotavaksi ja pienoinen tyttönen ilmoitti kateenkorvan kypsyneeksi, kuului portaiden alipäästä Benjaminin särisevästi inuva ääni.

"Hei, emäntä Ursley – hoi, vaimoseni, kuule – hei, emäntä – hoi, armahin, sinua tarvitaan enemmän kuin hihnaa tylsälle partaveitselle – hei, emäntä – "

"Kunpahan joku sivaltaisi partaveitsellä henkitorvesi poikki, senkin mölyaasi!" toivotti emäntä itsekseen ensimäisessä ärtymyksessään huhuilevalle elämänkumppanilleen ja huusi sitten ääneen: "No, mikä on hätänä, mestari Suddlechop? Olen juuri pujahtamassa vuoteeseen; minua on laahattu edes takaisin kaiken päivää."

"Ei, käpyseni, minulla ei ole mitään sanomaa sinun korvaasi", selitti kärsivällinen Benjamin; "naapuri Ramsayn skotlantilainen pesuvaimo vain tahtoo oitis puhutella sinua."

Korvaa mainittaessa loi emäntä Ursley kaihoisan katseen herkkuun, joka oli sekunnilleen muhentunut pannussa, ja vastasi sitte huoaten: "Käske skotlantilaisen Jennyn tulla ylös, mestari Suddlechop. On hauska kuulla, mitä hänellä on asiaa", ja hän lisäsi matalammalla äänellä: "ja toivon hänen liehuvan paholaisen haltuun tervatynnyrin lieskassa niinkuin moni skotlantilainen velho hänen edellään!"

Skotlantilainen pesijätär astui siis sisälle ja emäntä Suddlechopin viimeisestä ystävällisestä toivotuksesta mitään tietämättä tervehti tätä melkoisen kunnioittavasti, sanoen nuoren emäntänsä palanneen kotiin pahoinvointisena ja haluavan hetimiten tavata naapuriansa emäntä Ursleyta.

"Ja miksei se käy laatuun huomenna, Jenny hyvä?" kysyi emäntä Ursley; "sillä minä olen tänään jo ollut Whitehallissa saakka ja olen ihan näännyksissä, hyvä Jenny".

"Vai niin!" vastasi Jenny varsin levollisesti. "Jos niin on asia, niin minun pitää itse lähteä pitemmälle taipaleelle ja noutaa alhaalta rannasta vanha muori Redcap, Hungerfordin portailta. Hän hommailee nuoren väen viihdytyksessä niinkuin tekin, matami. Toisen teistä tahtoo lapsi nähdäkseen ennen kuin nukkuu, siinä kaikki mitä minä tiedän."

Niin sanoen kiepahti vanha lähetti enemmättä pyytelyttä kannoillaan ja oli poistumaisillaan, kun emäntä Ursley huudahti: "Ei, maltas – jos sillä rakkaalla lapsella, emännälläsi, on jotain välttämätöntä hyvän neuvon ja ystävällisen hoivan tarvista, niin älähän huoli lähteä muori Redcapin luo, Janet. Hän saattaa hyvinkin kelvata laivurien vaimoille, laivatarpeiden kauppioitten tyttärille ja muille semmoisille, mutta kukaan ei saa palvella sievää mistress Margaretia, hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa kellosepän tytärtä, muu kuin yksinomaan minä. Otankin siis vain päällyskenkäni ja viittani ja kietaisen huivin päähäni ja lippaan heti paikalla kadun yli naapuri Ramsayn luo. Mutta sanohan minulle itse, Jenny hyvä, etkö ole hiukan kylläännyksissäsi nuoren ladysi ailahduksiin, kun hänen mielensä muuttelehtii kahteenkymmeneen kertaan päivässä?"

"Mitäs minä siitä", tuumi kärsivällinen raataja, "paitsi ehkä milloin hän on hiukan turhantarkka pitsiensä pesemisestä. Mutta minä olen vaalinut häntä lapsesta saakka, naapuri Suddlechop, ja se tekee eron."

"Niin kai", sanoi emäntä Ursley yhä puuhaten lisävarustuksissaan yöilmaa vastaan; "ja sinä tiedät varmaankin, että hänellä on kahdensadan punnan vuositulot hyvästä maatilasta vapaasti käytettävissään?"

"Perintönä isoäidiltään, taivas hänen sielulleen rauhan antakoon!" vastasi skotlannitar; "ja herttaisemmalle tyttöselle ei hän olisi voinut sitä säätää".

"Varsin totta, varsin totta, mistress, sillä kaikkine pikku oikkuineenkin olen aina sanonut mistress Margaret Ramsayn olevan koko kulmakunnan sievin tyttö. Ja arvaanpa, Jenny, että lapsi-poloisella ei ole ollut mitään illallista?"

Jenny ei voinut kieltää niin käyneen, sillä isäntäväen ollessa kaupungilla olivat molemmat oppipojat puodin suljettuaan menneet noutamaan heitä kotiin, jollaikaa hän ja toinen palvelijatar olivat pistäytyneet Sandy MacGivanin luo tapaamaan erästä Skotlannista saapunutta ystävää.

"Niinkuin oli aivan luonnollista, mrs. Janet", huomautti Ursley, joka näki edulliseksi myöntyä kaikenkaltaisten henkilöiden kaikenlaisiin lausumiin.

"Ja sillaikaa sammui tulikin", kertoi Jenny.

"Mikä oli kaikkein luonnollisinta", jatkoi emäntä Suddlechop. "Ja niinpä, lopettaakseni asian lyhyeen, Jenny, vienkin sinne sen pikku illallisen, jonka tässä aioin syödä – sillä minä en ole maistanut muruakaan päivälliseksi, ja kenties nuori sievä mistress Marget suvaitsee hiukan haukata kanssani. Pelkkä tyhjyys se juuri, mistress Jenny, useinkin panee noita sairauden houreita nuorten ihmisten päähän." Niin sanoen hän luovutti olutjuustolla täytetyn hopeisen kulhon Jennylle ja sieppasi ylleen viittansa rivakasti kuin ainakin ihminen, joka on päättänyt uhrata mielitekonsa velvollisuudelle. Tämän laskoksien alle hän kätki muhennuspannun ja käski Wilsan, pikku mulattitytön, valaista heille tietä kadun poikki.

"Minnekäs nyt näin myöhällä?" tiedusti parturi, jonka he sivuuttivat hänen istuessaan alikerran liikehuoneessa huonostiravittujen poikien keralla lipeäkalan ja marajuuren ääressä.

"Jos sinulle sanoisin, ukkoseni", vastasi emäntä mitä halveksivimman kylmäkiskoisesti, "niin en luule, että sinä voisit toimittaa asiani, joten pidänkin sen vain omana tietonani". Benjamin oli liian tottunut vaimonsa itsenäiseen käyttäytymiseen, jatkaakseen tiedustustaan, eikä emäntäkään enempää kyselyä odottanut, vaan kiirehti ulos ovesta, käskien vanhimman oppipojan istua valveilla hänen paluuseensa asti ja pitää sillävälin taloa silmällä.

Yö oli pimeä ja sateinen, ja vaikka samottava matka oli lyhyt, oli emäntä Ursleylla harpatessaan korkealle käännettyine hameineen eteenpäin kylliksi aikaa sen karvastuttamiseen nurisevilla mietteillä. "Mitähän minä olen tehnyt, kun minun pitää juntustaa jokaisen vanhan ämmäleukun käskystä ja kaikkein nuorten leuhkanain eljistä! Minua on marssitettu Temple Barista Whitechapeliin asti nuppineulasepän muijan raapaistua sormeensa – totisesti olisi hänen miehensä, joka teki aseen, saanut voidella haavan. Ja nyt tämä haaveileva marakatti, sievä mistress Marget muka – semmoisen kaunottaren minä osaisin tehdä hollantilaisesta nukesta, ja niin suuriluuloinen ja mieleltään vaihtelevainen ja turhamainen on hän kuin mikäkin herttuatar. Olen nähnyt hänet samana päivänä yhtä oikulliseksi kuin marmosetin ja itsepintaiseksi kuin muulin. Haluaisinpa tietää, enemmänkö mielijohteita sikiää hänen pienoisesta itseluuloisesta ajukopastaan vai hänen isänsä vanhasta laskeskelevasta taulapäästä. Mutta nuo kaksisataa puntaa vuodessa se viheliäinen maatila tuottaa, ja isää pidetään visukinttuna, vaikka hullumaisena – hän on sitäpaitsi meidän isäntämme, ja tyttö on häneltä pyytänyt myöhäistä päivää vuokranmaksullemme. Minun täytyy sen takia tyytyä, Herra armahtakoon – ja onhan se ällipäinen pikku paholainen ainoana avaimenani, päästäkseni mestari George Heriotin salaisuuden perille, ja selon saaminen siitä on minulle kunnia-asia; siis andiamos, niinkuin espanjalainen sanoo."

Siten aprikoiden hän harppaili joutuisasti, kunnes saapui kellosepän asunnolle. Saattolainen avasi oven pääavaimella. Eteenpäin lipui emäntä Ursula milloin valon kimmellyksessä, milloin pimennossa, ei niinkuin viehkeä lady Christabelle goottilaisten veistoksien ja muinaisten asevarustusten lomitse, vaan kömpien ja kompastellen vanhojen koneiden jäännösten ja uusien keksintöjen kaavailujen seassa, jollaisilla eri koneoppihaaroja edustavilla hyödyttömän nerokkuuden joko särkyneillä tai puolitekoisilla tuotteilla haaveellisen, vaikka teräväpäisen käsityöläisen huone oli alituiseen täytetty.

Viimein he päätyivät hyvin kapeita portaita myöten sievän mistress Margaretin kamariin, missä, hän, Fleet-kadun jokaisen rohkean nuorenmiehen silmien valkeus, istui asennossa, joka horjui tyytymättömän ja lohduttoman vaiheella. Sillä hänen sievä selkänsä ja hartiansa olivat pyöristyneet kaarelle, pullea kuoppaposki lepäsi pienellä kämmenellä, sormien kääntyessä suun yli, kyynäspää nojasi pöytään, ja silmät näyttivät kiintyneen hiipuvaan hiilostaan, joka kyti pienen tulisijan ristikolla. Hän tuskin käänsi päätänsäkään emäntä Ursulan tullessa, ja kun tämän arvoisan vaimon läsnäolon ilmoitti tarkemmin suusanallisesti vanha skotlannitar, jupisi mistress Margaret asentonsa muuttumatta vastaukseksi jotakin aivan käsittämätöntä.

"Menehän siitä alas keittiöön Wilsan kanssa, hyvä mistress Jenny", sanoi emäntä Ursula, joka oli tottunut kaikkinaisiin päähänpistoihin potilaittensa tai asiatuttaviensa taholta, kumpaisiksi heitä nyt määrittelikään. "Pistä pannu ja kulppi tulelle ja lähde alikertaan. Minun pitää puhella sievän sydänkäpyseni mistress Margaretin kanssa kahden kesken – eikä ole ainoatakaan naimatonta miestä tämän ja Bow'n välillä, joka ei olisi minulle kateellinen siitä etuudesta."

Palkolliset poistuivat määräyksen mukaan, ja sijoitettuaan pannunsa mukavimmin hiilukselle vetäytyi emäntä Ursula niin lähelle hoidokkiansa kuin pääsi, alkaen matalalla, viihdyttävällä ja tuttavallisella äänenpainolla tiedustaa, mikä hänen sievää kukkastansa vaivasi.

"Ei mikään, emäntä", vastasi Margaret hiukan äreästi ja muuttaen asentoansa sikäli, että hän tuli oikeastaan kääntyneeksi selin ystävälliseen puhuttelijaansa.

"Eikö mikään, sirkkuseni!" virkahti emäntä Suddlechop. "Ja onko sinulla tapana lähettää hakemaan ystäviäsi makuulta tällaisena hetkenä tyhjän päiten?"

"Minä en sinua lähettänyt hakemaan, emäntä", väitti nyreä neitonen vastaan.

"Ja kuka sitte?" kysyi Ursula; "sillä jollei minua olisi haettu, niin takaanpa, etten minä olisi täällä nyt yösydännä!"

"Tuo vanha skotlantilainen hupakko Jenny sen kai teki omasta päästään", ilmoitti Margaret, "sillä hän on pauhannut minulle jo kaksi tuntia sinusta ja muori Redcapista".

"Minusta ja muori Redcapista!" toisti Ursula-emäntä; "on siinä tosiaan vanha hupsu, kun yhdistää ihmisiä sillä tavoin pariksi. Mutta ei, ei, herttainen pikku naapurini, ei Jenny sentään niin aivan hupsu olekaan; hän tietää nuorten ihmisten tarvitsevan enemmän ja parempaa neuvoa kuin hän itse kykenee antamaan, ja osaa myös löytää sitä heille. Sinun pitää vain lepyttää sydämesi, kaunokaiseni, ja sanoa minulle, mistä olet suruinen. Kyllä Ursula-emäntä pitää paranteesta huolen."

"Ei, jos niin viisas olet, muori Ursula", vastasi tyttö, "niin voit arvata huoleni minun sitä kertomattani".

"Kyllähän, lapsonen", tuumi mukautuva vaimo; "kukaan ei voi paremmin kuin minä leikkiä vanhaa hauskaa kisaa: 'millainen on minun ajatukseni?' Sanonpa tuon pääkkösesi hautovan uutta hiuslaitetta, jalan verran korkeampaa kuin porvarinaisemme käyttävät – taikka on iskeytynyt mieleesi huviretki Islingtoniin tai Wareen, ja isäsi on pahalla päällä eikä suostu – taikka – "

"Taikka sinä olet vanha houkkio, emäntä Suddlechop", tokaisi Margaret kärtyisesti, "kun sekaannut väkisinkin asioihin, joista et mitään tiedä."

"Houkkio kuinka paljon hyvänsä, mistress", sanoi emäntä Ursula vuorostaan loukkaantuneena, "mutten kovinkaan monta vuotta vanhempi kuin sinä itse, mistress".

"Kas, me olemme vihoissa, niinkö?" ivasi kaunotar. "Ja kuulehan, matami Ursula, mistä johdut sinä, joka et ole kovinkaan monta vuotta vanhempi minua, puhumaan noin joutavia minulle, joka olen niin monta vuotta nuorempi ja silti liian järkevä, välittääkseni hiuslaitteista ja Islingtonista?"

"No, no, nuori mistress", virkkoi viisas neuvonantaja nousten, "huomaanpa olevani hyödytön täällä; ja minusta tuntuu kuin voisit sinä jättää ihmiset rauhaan puolenyön aikana heidän neuvojensa pyytämisestä, koska tiedät omat asiasi niin paljoa paremmin kuin muut".

"Kas, nyt sinä olet suutuksissasi, emäntä", sanoi Margaret pidättäen häntä. "Se siitä tulee, kun lähdet ulos yön selkään illallistasi syömättä – en ole milloinkaan kuullut sinun virkkavan äreätä sanaa saatuasi pikku suupalasi. Tänne, Janet, lautanen ja suolaa emäntä Ursulalle! Ja mitä on sinulla siinä kulhossa, emäntä? Likaista olutheraa, totta tosiaan. Heittäköön Janet sen ulos ikkunasta tai pitäköön isäni aamujuomaksi; ja hänen pitää tuoda sinulle se sektikannu, joka pantiin isän varalle – ei se hyvä mies mitään eroa huomaa, sillä olut huuhtoo alas hänen tomuiset laskelmansa ihan yhtä hyvin kuin kanarinviini."

"Samaa mieltä olen totisesti minäkin, kultuseni", myönsi emäntä Ursula, jonka tilapäinen pahastus heti hävisi näiden hyvien kestitysvarustuksien tieltä; ja asettuen siis isoon lepotuoliin kolmijalkaisen pöydän ääreen hän alkoi hyvällä ruokahalulla tehdä loppua maukkaasta pikku ruokalajista, jonka oli itselleen valmistanut. Kuitenkaan ei hän laiminlyönyt säädyllisyyden vaatimuksia, vaan kehoitteli mistress Margaretia hartaasti, joskin turhaan, ottamaan osaa herkutteluun. Neitonen hylkäsi tarjouksen.

"Juo edes lasillinen sektiä kanssani", kärtti emäntä Ursula. "Olen kuullut isoäitini kertovan, että ennen evankelisen liikkeen tuloa vanhat katolilaiset rippi-isät ja heidän katumuksentekijänsä aina tyhjensivät yhdessä sektimaljan tunnustuksen edellä – ja sinä olet minun rippilapseni."

"En maista mesiviiniä, siitä olen varma", vakuutti Margaret; "ja sanoin jo, että jollet sinä kykene keksimään, mikä minua vaivaa, en ikinä saa sitä kerrotuksi sinulle".

Niin sanoen hän taaskin käännähti pois emäntä Ursulasta ja vaipui mietiskelevään asentoonsa, käsi kyynäspäätä tukemassa ja selkä tai ainakin toinen hartia uskottuunsa päin.

"Ei, nyt minun pitääkin käyttää taitoani täydellä todella", tuumi Ursula-emäntä. "Sinun täytyy antaa minulle tämä soma kätönen, ja minä kerron sinulle kädestäkatsonnalla yhtä hyvin kuin mikään mustalainen, millä jalalla sinä onnut."

"Niinkuin minä ollenkaan ontuisin", sanoi Margaret hieman halveksivasti, mutta luovuttaen vasemman kätensä Ursulalle, samalla kun pysyi yhä kääntyneenä poispäin.

"Näen täällä oivia piirtoja", haastoi Ursula, "eivätkä ole vaikeasti luettaviakaan – hupia ja rikkautta ja iloisia öitä ja myöhäisiä aamuja kaunottarelleni, ja ajopelit sellaiset, että ne tutisuttavat Whitehallia. Kas, satutinko sinuun siinä? – ja hymyiletkö nyt, käpyseni? – sillä miksei hänestä ylenisi pormestari, joka lähtee hoviin kullatuissa kaleeseissaan kuten toiset ovat tehneet häntä ennen?"

"Pormestariksi? pyh!" tuhahti Margaret.

"Ja minkätähden vähäksyt Lontoon pormestaria, simasuuni? Tai kenties pidätkin joutavana ennustustani; mutta jokaisen elämänpiirrossa on risti niinkuin sinunkin, kultaseni. Ja mitä vaikka näenkin oppipojan latuskalakin tässä sievässä kämmenessä, kun sen alta säihkyy musta silmä, jolla ei ole vertaistaan Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä?"

"Ketä tarkoitat, emäntä?" kysyi Margaret kylmäkiskoisesti.

"Ketäs muuta", selitti emäntä Ursula, "kuin oppipoikien prinssiä ja hyvän seuran kuningasta Jenkin Vincentiä?"

"Mitä ihmettä, vaimo – Jenkin Vincentiä? – moukkaa – verstaskeikaria!" huudahti vihastunut neitonen.

"Vai siltä kulmalta nyt käykin tuuli, kaunoiseni!" hölmistyi emäntä. "Kas vain, se on hiukan kääntynyt sitte kun viimeksi puhelimme yhdessä, sillä silloin olisin vannonut sen puhaltavan myötäisempänä Jin Vin-paralle; ja poika-poloinenkin on ihan hullaantunut sinuun ja näkisi mieluummin sinun silmäsi kuin auringon ensimäisen vilahduksen toukokuun suurena juhlapäivänä."

"Kunpahan siis olisi silmilläni auringon voima huikaista hänet", toivotti Margaret, "opettaakseni palkkapojan oivaltamaan paikkansa".

"Niin", yritti emäntä Ursula, "sanovathan toiset, että Frank Tunstall on yhtä reima nuorukainen kuin Jin Vin, ja hänhän on jonkun ritarin pikkuserkku ja hyvää syntyperää; ja siispä kenties mielitkin päin pohjoista!"

"Kukaties", vastasi Margaret, "mutten isäni oppipojan kanssa – kiitos vain, emäntä Ursula".

"Ei, sitten arvailkoon paholainen sinun ajatuksiasi", tuskastui emäntä Ursula. "Sellaista on yrittää kengittää tammavarsaa, joka ehtimän takaa teutaroi ja muuttelee jalalta toiselle!"

"Kuulehan siis", alotti Margaret, "ja ota huomioosi, mitä sanon.

Tänään olin päivällisillä kaupungilla – "

"Voin sanoa missä", tokaisi hänen neuvonantajansa. "Kummi-isäsi, rikkaan kultasepän luona. Niin, näethän tietäväni jotakin – jopa voisin sanoa sinulle, jos tahtoisin, kenen kanssakin?"

"Niinkö!" äännähti Margaret hyvin ihmeissään, äkkiä kääntyen puhujaan ja punastuen hiusmartoa myöten.

"Vanhan Sir Mungo Malagrowtherin kanssa", kertoi ennusteleva emäntä.

"Hänet siistittiin Benjaminini liikkeessä matkallaan kaupunkiin."

"Pyh! mokomakin pelottava homeinen luuranko!" nolostui neitonen.

"Aivan oikein sanot, rakkahin", vahvisti uskottu. "On häpeä hänen liikkua ulkona Pyhän Pancrasin ruumishuoneesta, sillä mitään muuta soveliasta paikkaa en tiedä sille vanhalle ilkkujan törkimykselle. Hän sanoi miehelleni – "

"Jotakin mikä ei vähääkään kuulu tähän, arvaan", keskeytti Margaret. "Minun täytyy siis puhua. Meidän seurassamme oli päivällisellä muuan aatelismies – "

"Aatelismies! tyttö on järjiltään!" ällistyi emäntä Ursula.

"Seurassamme oli, sanon", pitkitti Margaret keskeytyksestä välittämättä, "muuan aatelismies – skotlantilainen ylimys".

"No, Pyhä Neitsyt häntä kaitkoon!" päivitteli uskottu; "hän on ihan mieletön! Onko kukaan koskaan kuullut kellosepän tyttären rakastuvan aatelismieheen – ja päällepäätteeksi skotlantilaiseen ylimykseen, jotka ovat kaikki ylpeitä kuin Lucifer ja köyhiä kuin Job? Skotlantilainen ylimys, hän sanoo? Yhtä mielelläni kuulisin sinun puhuvan juutalaisesta kamasaksasta. Tahtoisinpa saada sinut ajattelemaan, kuinka tämä on päättyäkseen, kaunoiseni, ennen kuin hyppäät pimeään."

"Se ei kuulu sinuun, Ursula – haluan apuasi", sanoi mistress Margaret, "enkä neuvoasi, ja sinä tiedät, että voin saada vaivasi kannattamaan".

"Ka, omaa hyötyänikö minä katsoisin, mistress Margaret?" vastasi avulias emäntä. "Mutta totisesti soisin sinun kuuntelevan järjen sanaa – ajattele omaa asemaasi."

"Isäni kutsumus on kääntynyt koneopilliselle alalle", sanoi Margaret, "mutta veremme ei kuulu sille uralle. Olen kuullut isäni sanovan, että me olemme polveutuneet, joskin etäisesti, Dalwolseyn suurista jaarleista".26

"Niinpä niin", tuumi emäntä Ursula; "aivan oikein! En ole milloinkaan tuntenut teistä skotlantilaisista ketään, joka ei ole polveutunut, kuten sanotte, jostakusta suuresta sukukunnasta; ja surkeasti alentavassa polvessa se usein näkyykin tapahtuneen – ja mitä teikäläisten mainitsemaan etäisyyteen tulee, niin se on niin suuri, että ihan eksytte toistenne näkyvistä. Älä kuitenkaan keikauttele kaunista päätäsi noin ylenkatseellisesti, vaan sano minulle tuon ylhäisen pohjoismaalaisen urhon nimi, niin tahdomme koettaa, mitä asiassa käy tekeminen."

"Hän on Glenvarlochin loordi, jota sanovat loordi Nigel Olifauntiksi", ilmaisi Margaret matalalla äänellä ja kääntyen salaamaan punasteluansa.

"No, taivas varjelkoon!" huudahti emäntä Suddlechop; "jo nyt pitikin käydä kerrassaan kalpaten!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi neitonen hänen huudahduksensa vilkkaudesta kummastuneena.

"No, etkö siis tiedä", alotti emäntä, "mitä voimallisia vihamiehiä hänellä on hovissa? Etkö tiedä – mutta kieleni käyköön rakoille, se juoksee vinhemmin kuin järkeni – riittää sanoa, että sinun olisi parempi tehdä morsiusvuoteesi luhistuvan talon seinustalle kuin ajatella nuorta Glenvarlochia."

"Hän on siis onneton?" sanoi Margaret. "Minä tiesin sen – tunsin sen – hänen äänessään oli surua, silloinkin kun hän virkkoi jotakin hilpeätä – hänen kaihomielisestä hymystään kuvastui kovan onnen kosketusta – hän ei olisi siten lyöttynyt ajatuksiini, jos olisin nähnyt hänet kaikessa menestyksen keskipäiväpaisteessa."

"Haavesepustukset ovat sekaannuttaneet hänen aivonsa!" päivitteli emäntä Ursula. "Piloille mennyt koko tyttö – ihan kaistapääksi – rakastaa skotlantilaista loordia, ja pitää hänestä sen paremmin, kun hän on huono-onninen! No niin, mistress, olen pahoillani, että tämä on asia, jossa en voi auttaa sinua – se käy omaatuntoani vastaan, ja se on asemani ja järjestelykykyni yli menevä puuha. Mutta minä pidän sen kyllä omana tietonani."

"Ethän ole niin kehno, että hylkäät minut, viekoiteltuasi minulta salaisuuteni?" virkahti Margaret kiivaasti. "Jos sen teet, niin tiedän millä kostan; ja jollet jätä minua, niin palkitsen sinua hyvin. Muista että miehesi asuintalo on isäni omaisuutta."

"Muistan liiankin hyvin, mistress Margaret", virkkoi Ursula tovin mietittyään; "ja palvelisin teitä missä hyvänsä asemaani soveltuvassa. Mutta sekaantua noin korkeihin asioihin – en ikinä unohda mistress Turner-raukkaa, arvoisaa suojelijatartani, rauha hänen sielulleen! Hän kovaksi onnekseen sotkeutui Somersetin ja Overburyn juttuun, ja niinpä suuri jaarli ja hänen ladynsä sujauttivat päänsä paulasta, jättäen hänet ja puolikymmentä muuta kärsimään sijastaan. Ei mene koskaan mielestäni se näky, kun hän seisoi mestauslavalla röyhelö kauniissa kaulassaan kangistettuna sillä keltaisella tärkkelillä, jonka valmistamisessa olin häntä niin useasti auttanut, vaihtaakseen sen seuraavassa hetkessä karkeaan hamppunuoraan. Sellainen näky, armahin, saa ihmisen kammoamaan puuttumista asioihin, jotka ovat liian kuumia tai painavia hänen käsitelläkseen."

"Sinua hourua!" pahastui mistress Margaret. "Minäkö puhuisin sinulle sellaisista rikollisista vehkeistä, joiden takia tuo kurja kuoli? En sinulta muuta halua kuin että hankit minulle tarkan selon, missä puuhassa tuo nuori aatelismies tulee hoviin."

"Ja saatuasi tietää hänen salaisuutensa", kysyi Ursula, "mitä on sinulla siitä hyötyä, kaunoiseni? Ja sentäänkin toimittaisin sen asian, jos sinä voisit tehdä saman verran minun hyväkseni."

"Ja mitä minulta tahtoisit?" tiedusti mistress Margaret.

"Mitä olet ennen närkästyen evännyt", vastasi emäntä Ursula. "Tahdon jotakin valaistusta kertomukseen kummi-isäsi aaveesta, joka nähdään vain rukouksissa."

"En mistään hinnasta", kielsi mistress Margaret, "suostu vakoilemaan hyvän kummi-isäni salaisuuksia. Ei, Ursula – en ikinä tunkeudu sellaiseen, mitä hän haluaa pitää kätkettynä. Mutta sinä tiedät, että minulla on itselläni omaisuus, jonka täytyy ennen pitkää tulla omaan hoitooni – ajattele jotakin muuta hyvitystä."

"Niin, kyllä minä sen hyvin tiedän", sanoi neuvoja. "Nuo kaksisataa puntaa vuodessa ja isäsi hemmoittelu ne tekevät sinut niin omavaltaiseksi, kultuseni."

"Paljon mahdollista", myönsi Margaret Ramsay. "Palvele sinä minua sillävälin uskollisesti, ja tästä saat kallisarvoisen sormuksen pantiksi, jonka minä omaisuuteni tultua haltuuni lunastan viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla."

"Viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla!" toisti emäntä; "ja tämä sormus, joka on aika korea, sanasi vakuudeksi! No niin, rakkahin, jos minun täytyy vaarantaa kaulani, niin varmastikaan en saata panna sitä alttiiksi anteliaamman ystävän puolesta kuin sinun; enkä minä sinua palvellessani ajattelisi muuta kuin huvia, mutta Benjamin laiskistuu päivä päivältä, ja meidän perheemme – "

"Älä siitä sen enempää", puuttui puheeseen Margaret; "me ymmärrämme toisemme. Ja sano nyt minulle, mitä tiedät tuon nuoren miehen asioista, jotta olit niin haluton puuttumaan niihin?"

"Siitä en voi vielä paljoakaan puhua", vastasi emäntä Ursula. "Tiedän vain, että häntä vastaan ovat mahtavimmat hänen omien kansalaistensa joukossa ja myöskin mahtavimmat täällä hovissa. Mutta kyllähän kuulen lisää, sillä se on hämärää tekstiä, mitä minä en lue sinun tähtesi, sievä mistress Margaret. Tiedätkö, missä tämä urho asuu?"

"Kuulin sattumalta", myönsi Margaret ikäänkuin häpeissään muistinsa yksityiskohtaisesta tarkkuudesta tällaisen seikan suhteen; "hän asuu, luulemma – jonkun Christien luona – ellen erehdy – Paavalin laiturin lähellä – laivatarpeiden kauppiaan."

"Kunnon asunto nuorelle paroonille! No, mutta reipastauduhan sentään, mistress Margaret – jos hän on putkahtanut esiin toukkana niinkuin jotkut hänen maanmiehensä, niin hän saattaa riisua ketensä kuten hekin ja esiintyä perhosena. Juon sinulle siis hyvää yötä ja suloisia unia lähtöpikarillisena sektisi lopuksi; ja sinä kuulet viestejä minulta vuorokauden kuluessa. Ja vielä kerran kehoitan sinua painautumaan patjallesi, sinä helmien helmi ja tyttösistä armain!"

Hän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista poskea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin joutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.

Margaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen hiljaisena. "Tein pahasti", mutisi hän viimein, "kun annoin hänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja palvelevainen – ja luullakseni uskollinen – taikka jollei ole, pysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita. Soisinpa sentään, etten olisi puhunut – olen alottanut toivottoman työn. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen vaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja – pelkkää pöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää" – ja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka heijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen mieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä ilmaistavaksi.

26

Ikivanhan ja etevän Ramsay-suvun päälliköt, joita sennimiset yksilöt pitävät alkujuurenaan ja jalosukuisuutensa lähteenä. Paimenrunoilija Allan Ramsaylla on samaan tapaan:

"Dalhousie ammoin alkunain, maineeni, johtajani ain'."

Tekijä.

Nigelin vaiheet

Подняться наверх