Читать книгу Ylämaan leski - Вальтер Скотт - Страница 3

Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.

Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen, jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.

Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle taikka molemmille.

Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän asetti Ballybughtin lairdin7 alastomana hetteeseen, kun tämä oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle uskaliaalle cateranille – rosvoilevalle sissipäällikölle – sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.

Menestyksessä tai murheessa – kaikkinaisissa rasituksissa, vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.

Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun – uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha kreetalainen soturi:

Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa mun saavat herraks kaiken maan: ken kanssain kiistaamaan on halpa, mua palvelkoon hän polvillaan – kalunsa, maansa mulle luovuttakoon, ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.

Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana että rosvona ja cateranina.

Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.

Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben Cruachanin laiteilla yllätti sidier royn8 patrulli kuuluisan MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti, laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä hurjimman vastarinnan jälkeen.

Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.

Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi – siten hän kuvitteli – jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."

Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen arvoasemaansa, jahka Hamish Bean – Vaaleatukkainen Jaakko – kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle, toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona hänen miehensä sai palkkansa.

Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka, miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa varten.

Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla liikkuessaan, että cateranin ammatti oli nyt vaarallisuutensa lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.

Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi, kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään. Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä palkollisen työhön – ja jos hän itse olisikin saanut sitä siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin ylpeydelle.