Читать книгу Skandinaviasta - Various - Страница 20

Tiedättehän varmaankin, minkä näköinen Norjan lippu on?

Siinä on punainen pohja, sininen ja valkoinen risti, ja yhdessä nurkassa unionin-merkki, jossa on Ruotsin värit, keltainen ja sininen.

Mutta se lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat. Me emme tahdo mitään tuommoista merkkiä, että muka olemme yhtä Ruotsin kanssa, sillä me olemme itsenäiset, me norjalaiset, hirveän itsenäiset. Unioni-merkki on saatava pois lipusta, sitte se vasta on puhdas.

Nämä nyt olivat vain pari valasevaa huomautusta, ja ne saattavat olla hyödylliset, vaikka yleensä kaikki tuommoiset muistutukset ovat hyvin ikävät, kuten moni muukin hyödyllinen tässä maailmassa.

Nyt alkaa itse kertomus, ja se on lyhyt ja yksinkertainen.

Eräästä esikaupungista ei rakennusinnon ylhäishenki monine rikkaine seuralaisineen vielä ollut saanut työnnetyksi kaikkia alhaismuotoisia huoneita pois tieltänsä. Kaksi kartanoa oli siellä vierekkäin. Toinen oli suuri ja komea, siinä oli kiviportaat, kipsikoristukset ja rautapalkongit; toinen vanha ja rappeutunut, ikkunat vinossa ja puiset käsipuut mädänneet.

Hupaiset talot ne muuten molemmat olivat, eikä rikkaan näköinen talo siltä ollenkaan ollut ylpeä, vaikka siinä ikkunat olivat peililasista ja tornit katolla, joka huoneessa merkitsee samaa kuin korulasit silmillä ja korkea hattu päässä ihmisellä, ja kuten tietty, on moni semmoinen mies hyvinkin ylpeä.

Köyhä talo nojautui tutunomaisesti rikasta taloa vasten, ja aurinko pistäytyi esiin paksun pilven takaa, hymyili ystävällisesti, ikäänkuin olisi sanonut:

Niin, se on oikein, olkaa vain hyvät toisianne kohtaan, ei mitään säätyerotusta! Eläköön vapaus ja tasa-arvoisuus, sillä tänäänhän on vapauden päivä!

Ja niin olikin, sillä nyt oli toukokuun 17 päivä ja toinen pääsiäispäivä.

Suuressa talossa oli hyvin iloista.

Toisessa kerrassa asui nuori mies, joka äsken oli tullut täys'ikäiseksi, ja nyt ryhtyi todenteolla tuhlaamaan varoja, jotka hänen isänsä oli säästänyt. Sentähden hän nyt aluksi piti remuavat sampanjakemut.

Alakerrassa asui kapteeni, jonka tytär harrasti soittoa ja laulua – kaikkihan tytöt nykyään ovatkin musiikin harrastajia – ja hän lauloi kurkun täydeltä kohti taivasta, kuten aina muulloinkin, milloin toisessa kerrassa oli vieraita.

Kolmannen kerran leskirouvalla oli tuttuja teenjuonnissa, ja siellä kulki keskustelu kymmenen hevosen voimalla yleisen ilon kestäessä.

Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.

Kaikki olivat lähteneet katsomaan lippuretkeä ja juhlakulkua, niin panttikauppiaan leski ja ranskalaiset silitystytöt, jotka talossa olivat ylhäisönä, kuin myöskin nuohojakisälli ja hevosrautatien puhdistaja perheinensä.

Piha, tavallisesti ihan täynnä kuivavia vaatteita ja rähiseviä lapsia, oli nyt tyhjä. Lapset, kaikki puhtaiksi pestyinä ja päivän kunniaksi lakritsia suussa, olivat kävelemässä vanhempainsa kanssa, ja kaikilla lapsilla liput kädessä.

Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui vaimo. Hän oli kerran ehkä ollut kauniskin. Kukapa sen niin tarkoin voi tietää. Sillä kun suru ja puute vain lyövät kasvoihin kylmällä kädellään, lakastuvat poskien ruusut ja silmän loisto sammuu ainiaaksi.

Vaimo istui kumarruksissa pienen sängyn luona, joka oli nostettu ikkunan eteen auringon paisteesen. Siinä lepäsi alusillansa kukoistava lapsen pää; mutta silmässä paloi kuumeen tuli ja poskien ruusut olivat niitä, joilla kuolema koristelee uhrejansa, ennenkuin lähtee heitä kuljettamaan pimeää tietä.

Riemuitsevain lasten ääniä kuului ulkoa. Joukko pikkupoikia, liput kädessä, kulki ohitse iloisesti hurraten.

"Mamma!"

"Mitä, lapseni?"

"Nosta minut ikkunalle; minä tahtoisin katsella ulos."

Äiti nosti hänet.

"Mamma, mintähden ovat kaikki pojat niin iloiset?"

"Sentähden että nyt on toukokuun 17 päivä, Norjan vapaudenpäivä. Tänä päivänä kulkevat aina kaikki siivot pikkupojat, liput kädessä, pitkissä riveissä pitkin katuja."

"Enkö minä sitte ole siivo poika?"

"Olet kyllä."

"Minä tahdon myöskin saada lipun ja lähteä joukkoon."

"Niin pääsetkin, kunhan tulet terveeksi."

"Milloinkas minä tulen terveeksi?"

"Milloin Jumala tahtoo"

Äiti kääri peitteen pojan ympärille, otti hänet käsivarrelleen ja istuutui avonaisen ikkunan eteen.

Täys'ikäisen nuorukaisen vieraat olivat menneet ulos palkongille, jokaisella sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä viskellen leivoksia ja appelsiineja pojille, jotka niistä keskenään riitelivät. Isännällä oli kädessä suuri lapsenlippu.

Hän oli pitkävartaloinen nuori mies, puettu ihan viimeisimmän muodin mukaan, kasvot kauniit ja kalpeat, ja silmien ympärillä tuo väsymyksen merkki, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimpana loistona.

"Hurraa päivän kunniaksi, pojat!" Yleinen riemu.

Sairas lapsi kumartui ulos ikkunasta.

"Mamma, minä tahtoisin myöskin lipun, niin antaisi tuo siisti herra minullekin leivoksia ja appelsiineja."

"Minulla ei ole lippua."

"Pyydä sitte Jumalalta."

"Ei Jumala meille aina anna, mitä me pyydämme."

"Jumala on paha!" sanoi lapsi itkien.

"Vaiti, pikku Kalle, niin et saa sanoa."

"Minä tahdon lipun, minä tahdon lipun", riiteli Kalle itsepäisesti ja itkien.

Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle. Poika peitti kasvonsa tyynyjen väliin, hänen pikku ruumiinsa oikein vapisi mielenliikutuksesta, hän yhä itki kiivaasti ja vaati lakkaamatta lippua.

Lapsijoukko oli mennyt edelleen; mutta avonaisesta ikkunasta kaikui naapuritalosta sampanjalasien kilinää, naurua ja mieltymyshuutoja; kapteenin musiikillinen tytär liritteli kuin kanarialintu.

"Anna lippu, anna lippu!"

"Ole nyt kiltti, lapseni, ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pienoista lippua."

"Älä viivy kauan, mamma!"

Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesteli hiukan huonoa pukuansa. Hän näet oli nainen, eikä oikea nainen kadota koskaan kaunoaistiansa. Sitte läksi hän.

Lapsi makasi hiljaa, silmät vielä kosteina kyynelistä.

Sampanjassa on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa on paljon ylistelty sekä suorasanaisesti että runoissa, ja syystä kyllä. Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjajuhla, kun komeasti valaistussa salissa pöytä on kokoon vajota hopeain ja kristallien, kukkain ja hedelmien painosta ja kun kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat tuota kuohuvaa juomaa ruusuhuulillensa. Mutta nuoren miehen talossa, vaikka se kuinka komea olisi, ei sampanjajuhla aina semmoiselta näytä. Sikarin savua pilvittäin, kalpeita, unisia tai viinistä hyvin hehkuvia kasvoja, rikotuita lasia, appelsiinin kuoria ja juustonmuruja pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja kaikkialla lattiamatoilla – semmoiselta näytti täys'ikäisen isännän juhlahuone.

Hän itse seisoi peilipöydällä, pieni lippu kädessä; vieraat joivat hänen maljaansa, ken tietää, kuinka monetta kertaa.

Koputusta kuului ovelta. Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillänsä. Muuan herroista juoksi heti hänen luoksensa.

"Kas tyttö; annas kun syleilen sinua, enkeliseni!"

Leski peräytyi askeleen.

"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi."

"Niin, ammoin sitte," sanoi hän hymyillen väsyneesti.

"Mitä te tahdotte?"

"Minä – minä tahtoisin – minä – antakaa tuo lippu minulle!" sanoi hän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi pöydällä.

"Oletteko hullu?"

"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada toukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä. Hänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!"

Isäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.

Muut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin isännän ja lesken ympärille.

"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.

"Vai niin!"

"Minä olin hänen vihitty vaimonsa," sanoi leski, vähänen ylevyyden loistoa väsyneissä silmissä. "Hän kuoli vuoden kuluttua häistämme. Hänkin oli nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä, ja kun jouduimme naimisiin, oli hänen terveytensä jo turmiolla. Mutta kulutanhan tässä hukkaan aikaa. Antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."

"Minä itse tuon sen. Missä te asutte?"

"Tässä vieressä. Toinen ovi, kun tulette portaita myöten."

"Hyvä."

"Ettehän ole pahastuneet minuun."

"En suinkaan. Minä tulen paikalla."

"Kiitoksia paljon." Ja leski läksi.

Isäntä pyysi hiljaisuutta.

"Fredrik aikoo puhua!" huusivat vieraat ja vaikenivat.

"Hyvät ystävät – niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan, kun voin tarjota teille sampanjaa?"

"Rupeatko katkeramieliseksi?"

"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme tuhlanneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"

"Tuhlaamme rahaa!"

"No, emmekö voisi juoda vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja huviksemme ja vaihteeksi olla hyväntekeväiset; onhan sekin nyt ihan uusimuotista. Tässä on hattu, ken antaa roposen köyhälle leskelle?"

"Hyvä, hyvä!"

"Tässä on viisi kruunua."

"Minä annan kymmenen."

"Minulla on vain kaksi."

"Annahan otan teaatterilippuun ja olutpulloon, niin saa hän kaikki, mitä jää."

"Minä annan viisi kruunua, mutta pane minun edestäni huomeiseen asti, Fredrik."

"Enköhän pane kerrassaan kymmenen; etpähän sinä koskaan maksa sitä kuitenkaan takaisin."

Ja isäntä pani paperirahan hattuun.

"Nyt lähden. Juokaa minun sampanjaani niin paljon, kuin haluttaa. Ehkä tämä onkin viimeinen kerta," mutisi hän itsekseen ja otti vähän jälkiruokaa tuomisiksi.

Sairas lapsi makasi, silmät oveen käännettynä. Iloinen hymyily valasi hänen kasvonsa, kun Fredrik astui sisään, lippu kädessä.

"Oletko sinä Jumala?"

"En, poikaseni, minä olen vain ihminen ja hyvin huono ihminen. Mutta katsos, hyvä Jumala lähetti minut tänne ja sanoi: tuossa viereisessä talossa on pieni sairas poika. Hänelle sinun pitää antaa tämä lippu minulta ja sanoa, että jos hän on hyvin kiltti, niin saa hän kerran tulla minun luokseni taivaasen."

"Onko siellä hauskaa taivaassa?"

"Hyvin hauskaa. Siellä kaikki pienet enkelipoikaset astuskelevat koko päivän juhlasaatossa, punaiset silkkiliput kultakeppien päissä, ja syövät manteleja ja rusinoita, eivät juo muuta kuin samp…"

Hän vaikeni äkisti hämillänsä, mutta jatkoi heti rohkeasti:

"Ja juovat vain seltterivettä vaapukanmehun kanssa."

Sen miedompaa juomaa hän ei tuntenut.

"Onko se hyvää?"

"En minä siitä pidä, mutta maku on monenlainen, ja enkelit siihen ovat hyvin ihastuneet."

Hän istuutui sängyn laidalle.

"Nyt panemme lipun pystyyn tuohon päänpohjiin ja rupeamme leikkimään, niin että tulee oikein hauskaa; mutta emme voi, ennenkuin mamma ottaa minun hattuni. Mitä siinä on, sen saatte korjata talteenne," sanoi hän hiljemmin.

"Ovatko nämä rahat kaikki minulle aiotut?"

"Ovat."

"Mutta tässä lienee jokin erehdys; onhan tässä joukossa sadan kruunun paperikin."

"Ei, kyllä se ihan oikein on. Parilla ystävälläni ei ollut pientä rahaa, ja muuan pani sitte heidän puolestansa. Se on kaikki lahjaksi herroilta, jotka olivat siellä ylhäällä. Minulta se ei ole."

"Jumala teitä siunatkoon! Te olette hyvä ihminen."

Lahjan tuoja oli liiaksi kiintynyt leikkiinsä pienoisen kanssa, voidakseen kuulla lesken sanoja.

"Tässä on suuri appelsiini, minä panen sen tähän peitteelle ja luen kolmeen asti, ja kumpi sen ensin ehtii saada kiinni, saa sen pitääkin. Yks', kaks', kolme – sinä sait sen!"

Pienoinen oikein riemuitsi.

"Tässä on manteleja. Sinä sait enimmät, mutta minä sain suuren, ja siinä on kaksi sydäntä. Nyt leikimme filippiniä. Kumpi meistä huomenna, kun tapaamme toisemme, ensiksi sanoo: hyvää huomenta, filippiini! hän saa uuden hopeakruunun, jossa on reikä laidassa, pitääkseen kaulassa punaisessa silkkinauhassa, ja se on sama kuin metalji yhteiskunnallisista ansioista. No niin, sinä et sitä vielä ymmärrä, mutta samapa se."

Pojan silmät katsoivat niin tarkkaan häneen.

"Mutta tässä se paras kaikista on, ja sen saat sinä ihan yksin."

"Tämä on sokurikakun latva. Nainen tuossa ylinnä, jolla on punainen hame, on vapaudenjumalatar, sanoi leipuri. Hän on hyvin makea, sillä se on tehty paljaasta sokurista. Pään saat huoletta puraista, se ei vahingoita; mutta punaista hametta et saa syödä, siinä on arsenikkia, joka on hyvin vaarallista. Monta ihmistä on jo tullut myrkytetyksi, kun ovat koskeneet vapaudenjumalattaren punaiseen hameesen."

Lapsi kuunteli ihastuksissaan hänen puhettansa, vaikk'ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja.

"Mamma, mamma, näin hauskasti en koskaan ole leikkinyt!"

"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt pitää sinun levätä vähän!" sanoi äiti, pannen lipunvarren hänen käteensä, niin että lippu peitti hänen rintansa.

"Mamma!"

"Mitä nyt, lapseni?"

"Minä pyydän Jumalalta anteeksi, että sanoin häntä pahaksi. Hän on hyvin hyvä, kun lähetti tänne niin hyvän herran."

Hän makasi vähän aikaa, silmät ummessa; sitte avasi hän ne vielä kerran, hymyili ystävällisesti ja sulki ne jälleen.

Kalpeilta huulilta läksi vienoinen puhallus, niinkuin kynttilää sammuttaessa, ja kuolema oli ainiaaksi sammuttanut hänen elämänsä valon.

Äiti istui kalpeana ja ääneti sängyn vieressä. Raskain suru on useinkin kyynelitön.

Fredrik nousi, lähteäksensä.

"Jääkää hyvästi, huomenna tapaamme toisemme."

"Kiitoksia kaikesta!" Muuta ei leski saanut sanotuksi.

Fredrikin asunnossa oli ilo korkeimmillaan.

"Tuossahan isäntä jo tulee, eläköön hän!"

"Mutta näytäthän ihan siltä, kuin tulisit hautajaisista."

"Niinhän tulenkin," sanoi hän istuutuen ääneti.

Hetkisen kuluttua nousi hän ja otti lasin.

"Isäntä tahtoo puhua!"

"Hyvät ystävät. Syy, jonka tähden teidät olen kutsunut tänne, ei ole ainoastaan päivän yleinen merkitys, vaan myöskin sen merkitys minun omassa elämässäni. Aamupäivällä minä kosin nuorta tyttöä ja sain myöntyvän vastauksen. Nimen kyllä saatte perästäpäin kuulla. Hänen maljansa! Sen juomme sampanjassa."

Hän pani lasin niin kovasti pois, että se särkyi.

"Ja tämä oli viimeinen lasi sampanjaa, jonka join, ennenkuin saan tutkintoni suoritetuksi yliopistossa. Huomenesta alkaen rupean tekemään työtä enkä tuhlaamaan terveyttäni ja omaisuuttani hurjalla elämällä. En tahdo, että vaimon, jonka tänään kihlasin, kerran tarvitsisi sanoa kuin leski äsken: hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä."

"Oletpa tullut surumieliseksi naapuritalossa."

"En surumieliseksi, vaan vakavaksi. Ensi kerran elämässäni seisoin nyt kuoleman kanssa vastakkain."

"Pienoinen siis on kuollut?"

"Hän kuoli, enkä koskaan olisi uskonut kuolemaa niin kauniiksi. Poikanen erosi hymy huulilla ja vapauden päivän aurinko levitti säteensä seppeleeksi hänen päänsä ympärille, ja Norjan lippu oli hänen peitteenänsä".

"Oikeinhan sinä rupeat runoilemaan!"

"Oliko lipussa unioni-merkki?" sanoi muuan puolihumalainen veitikka, koettaen olla oikein sukkela.

"Sitä en katsonut; mutta sen tiedän, että lippu, joka verhosi viattoman lapsen ruumista, kun sielu liiteli ijankaikkista valoa kohti, se lippu oli puhdas."