Читать книгу Romaneja ja kertomuksia: Lyhyet kertomukset - Various - Страница 2

Kirj.

Charles Dickens

Suomennos ["My Blind Sister"].

Helsingissä,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.

Uuden Suomettaren kustantama.

I

Sillä tavalla tulin sen ensin huomaamaan. Lettie ja minä istuimme töinemme ikkunassa – ompelimme surupukuja kirkkoherramme perheelle, joiden piti varhain seuraavaksi päiväksi olla valmiina. Silloin hän sanoi minulle: "Jane, luulenpa auringon herenneen paistamasta; kaikki näyttää niin synkältä ja pimeältä. Eikö sinustakin ole samoin?"

Minä en tuota ottanut huomiooni, sillä vielä oli tunnin verran päivän aikaa. Hän tavoitti kädellään otsaansa, juuri kuin olisi tuntenut siinä kovan kivun, jonkatähden minä pyysinkin hänen jättää työnsä ja mennä hetkeksi puutarhaan vähän virkistäytymään; olimme koko päivän heittelemättä istuneet työmme ääressä ja tuo nuori tyttöraukka oli siitä kenties aivan väsyksissä; niin olin minäkin ja silmiäni kolotti. Siellä hän käveli kukkaislavojen keskellä ja poimi joitakuita ruusuja – olimme näet heinäkuun keskipaikoilla – jotka hän sitte antoi minulle ikkunasta, sanoen että hänen täytyi mennä kaupunkiin, ostaaksensa tarpeita niihin leninkeihin, joita ompelimme. Minä olisin paremmin suonut hänen jäämään kotiin ja sanoin siitä syystä että puodit luultavasti jo olivat kiini. Mutta hän ei sitä kuunnellut, vaan meni matkaansa minun vielä puhuessani. Oli jo hämärä kun hän tuli kotiin; ikään olin sulkenut ikkunan ja sytyttänyt kynttelin. "Olen saanut franssuja Jane", sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen työllensä. Ommeltuaan noin viisi minuuttia, antoi hän kätensä vaipua syliinsä ja niin kummallinen toivottomuus osoittihe hänen kasvoissaan että minä siitä kauhistuin ja tulin järkiään hämille.

Mikä sinulla on Lettie? mitä on tapahtunut? kysyin minä peläten, tietämättä itsekään mitä.

Hetkisen katsoi hän minuun surullisena; sitte sanoi hän äkkiä: "Voin sen yhtä hyvästi sanoa kerralla. Jane – minä olen tulemaisillani sokeaksi".

Työni putosi lattialle ja minä kiljasin kauhistuksesta.

"Elä ole siitä milläsikään Jane; sitä ei voi kuitenkaan auttaa", lisäsi hän.

"Se on sinun mielikuvitustasi Lettie; huomenna menen kanssasi tohtori Nash'in luo. Mikä sinulle yht'äkkiä pisti sellaisen päähän?" kysyin minä, sillä minä luulin jonkun kummallisen oikun saaneen hänessä vallan. Äitimme oli eläessään vähäisen liiaksi hellitellyt Lettietä, joka toisinaan oli näyttäinnyt yhtä itsepäisenä kuin oikkuisenakin.

"Se ei toimita mitään, Jane; minä olen itse käynyt tohtori Nash'in luona ja hän sanoi minulle suoraan että olen tulemaisillani sokeaksi. Olen jo kahdesti käynyt hänen luonansa; sillä aavistin mitä oli tapahtuva. Oi Janey mitä teemme? voi mitä teemme?" – ja nyt luopuivat hänestä lopen kaikki voimat ja hän laski päänsä käsivarsillensa, joita nojasi pöytään, ja itki ääneen.

"Kyllä kaikki käypi hyvin, Lettie. Minä en ensinkään luota tohtori Nash'in arvosteluun, vaan aion viedä sinut jonkun kuuluisan lääkärin luoksi Londoosen kuullakseni, sanooko hänkin samaa; ennen en voi ikinä uskoa iki-päiviksi tulevasi sokeaksi".

Tästä hän vähäisen rauhoittui.

"Londoosen, Janey! Mutta mistä otamme siihen rahat?" kysyi hän.

"Jätä huoli siitä minulle, kyllä minä tavalla tai toisella sen asian saan selville". Tosin se itsestänikin juuri sillä hetkellä tuntui pian mahdottomalta; mutta ylipäänsä on luja vakuutukseni se, että aina joku neuvo on jälellä, jos lujaa tahtoa vaan riittää sitä etsimään.

Lettie otti uudelleen työnsä; mutta minä käskin hänen heittämään sen pois. "Et saa pistää ainoatakaan kertaa enää, Lettie", sanoin minä. Sinä voit hyvin ruveta soittelemaan tuolla vanhalla pianolla ja laulella pienet laulusi ja sitte oleskella ulkona raittiissa ilmassa niin paljo kuin mahdollista – sinä olet ollut liiaksi sisässä ja tullut oikeen vaaleaksi entiseen nähden. Mene nyt maata pienen hyvän tytön tavalla; minäkin aion kohta tehdä saman".

"Mutta Janey, tänä iltana olisi vielä ommeltava paljo, jotta työ joutuisi huomen-aamuna varhain valmiiksi".

"Sinä Lettie, et ole pistävä niihin kertaakaan; tule nyt sanomaan minulle hyvää yötä ja sitte on sinun mentävä levolle".

"Ja sinä et paljon luota siihen, mitä tohtori Nash sanoi?" kysyi hän minulta hyvin suruisena.

"En, minä en usko häntä ensinkään". Kuullessaan minun puhuvan sellaisella varmuudella (vaikka sydämeni vapisi koko ai'an) meni hän hyvin rauhoitettuna levolle. Jos olisin myöntänyt luottavani lääkärin sanaan, olisi hän heittäynyt epätoivoon. Kun sitte olin yksinäni ja valvoin pitkältä aamua, pistellen neulaani kerta toisensa perästä vaatteen läpi, täytyi minun se monesti seisattaa, pyyhkiäkseni pois kyyneleitäni.

Lettie ja minä olimme molemmat yksinäisenä maailmassa – meillä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään tiettyä sukulaista. Lettie oli seitsentoista vuotias, minä häntä neljää vuotta vanhempi. Molemmat olimme ompeliattaria, työskentelimme joko kotonamme taikka kävimme ompelemassa kylässä. Asuntonamme oli pieni olilla katettu maja, jossa oli kolme huonetta vähäisen ulkopuolella kaupunkia, ja ikkunamme alla pienoinen sievä ryytimaa. Jotkut olivat antaneet meille neuvon muuttaa kaupunkiin, syystä että meillä varmasti siellä olisi parempi työ-ansio. Mutta niinhyvin Lettiestä kuin minusta oli tämä palkka, jossa olimme syntyneet ja kasvaneet, niin paljoa mieluisempi noita suletuita ahtaita katuja, ett'emme koskaan tulleet sitä päättäneeksi, emmekä sitä milloinkaan katuneetkaan. Korkomme ei ollut suuri, mutta me olimme kuitenkin niin iloiset, saada turvautua siihen, kun milloin hyyrymme oli aivan päivälle maksettava; emäntämme näet oli hyyryläisilleen sangen ankara; jos hiukankin viipyivät maksulla, antoi hän kohta heidän siitä kuulla.

Minä käytin tarkoin kaiken ajatusvoimani, löytääkseni jonkun neuvon, millä saisin Lettien Londoosen, mutta turhaan koko sen yötä, niinkuin seuraavan päivänkin. Niin kauvan kun meillä oli kahdet kädet, jotka voivat tehdä työtä, olisimme aivan hyvin voineet itsemme elättää; mutta kuinka nyt kävisi, kun meillä vaan oli yhdet! Rikkaat ihmiset eivät voi ymmärtää, miten monesti köyhälle pyrkii vaikeaksi käsillään ansaita toimeen-tulonsa ja miten mahdotointa toisinaan on voida mitään säästää vastaiseksi pahaksi päiväksi.

II

Sunnuntai tapasi minut yhtä neuvotoinna. Mutta kun se oli joutopäiväni, päätin etsiä tohtori Nashin, sillä aikaa kun Lettie oli kirkossa. Hän pukeutui aina hyvin sieväksi, sillä hänellä oli näöstään tuo kainomainen ylpeys, joka niin hyvin sopii nuorelle tytölle. Minusta hän oli sangen kaunis, ja sinä häntä pitivät kaikki naapuritkin. Hänellä oli valkovärinen hieno muoto ja vienoinen ruso poskilla, hieno kastanjanruskea tukka ja kauniit ruskeat silmät. Ei ollut helppo huomata niissä olevan mitään vikaa, jos ei vaan hyvin tarkkaan niitä katsonut, sillä silloin huomasi niillä himmeän varjon, joka kenties osoitti kivuloisuutta. Nyt hän oli karkoittanut mielestään kaikki itseään koskevat ajatuksensa ja käveli iloisena kuin sirkka pitkin viheriäistä käytävää valkeassa hatussa ja vaaleassa musliinileningissään. Hän nyykäytti iloisesti minulle päätään, siinä kun seisoin ovella, silmin seuraten häntä. Minä olin Lettiestä yhtä ylpeä, kuin milloinkaan äitini lie ollut. Aina hän oli ollut niin sukkela, helläsydäminen, herttainen olento, huolimatta hänen joskus vähä ylpeästä luonteestaan.