Читать книгу Kaarle XII:n historia - Voltaire - Страница 12

Sisällysluettelo

Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa; hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne. Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.

Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta noin kaksisataa ranskalaista penikulmaa [vanha tiemitta, lieue, vaihteli pituudeltaan; tavallisesti noin 4 km (lieue de poste, postipenikulma)] ja pituutta kolmesataa. Etelästä pohjoiseen ulottuu se 55. leveysasteen paikkeilta aina 70. leveysasteeseen. Sillä on ankara ilmanala, vailla kevättä ja syksyä. Talvi vallitsee siellä yhdeksän kuukautta vuodessa; kesän helle seuraa siellä suoraan tavatonta kylmyyttä. Lokakuusta alkaen käy kaikki jäähän, eikä esiinny noita huomaamattomia vaihekausia, jotka muualla välittävät eri vuodenaikoja ja tekevät muutoksen mieluisemmaksi. Korvaukseksi on luonto tälle karulle ilmastolle suonut kirkkaan taivaan ja puhtaan ilman. Melkein alituisen auringonvalon lämmittämänä sen kesä tuottaa sangen lyhyessä ajassa kukkia ja hedelmiä. Talven pitkiä öitä taas sulostuttavat ruskotukset ja hämärät, joita kestää sitä kauemmin, mitä vähemmän aurinko loittonee Ruotsista. Kuutamoa taasen eivät mitkään pilvet pimennä, vaan maata peittävän lumen heijastus antaa sille lisäkirkkautta, jota vielä hyvin usein erityiset eläinradan hohteen tapaiset valoilmiöt tehostavat, ja se tekee matkustamisen Ruotsissa yöllä yhtä helpoksi kuin päivälläkin. Laidunten puutteessa on karja siellä kooltaan pienempää kuin Euroopan eteläisemmissä maissa. Ihmiset sen sijaan ovat kookkaita; kirkas taivas antaa heille terveyttä, ilmaston ankaruus karkaisee heitä. He elävät kauan, jolleivät heikonna itseään väkijuomien ja viinien kohtuuttomalla nauttimisella, joita pohjoiset kansat näyttävät rakastavan sitä kiihkeämmin, mitä enemmän luonto on ne heiltä kieltänyt.

Ruotsalaiset ovat hyväryhtisiä, voimakkaita, ketteriä, tottuneita kestämään mitä rasittavimpia töitä, nälkää ja puutetta. He ovat synnynnäisiä sotilaita, täynnä uljuutta ja pikemmin urhoollisia kuin toimeliaita. Kauppaa, joka yksin voisi antaa heille sen mitä heidän maaltaan puuttuu, he ovat jo kauan lyöneet laimin eivätkä vieläkään hoida sitä kelvollisesti. Pääasiallisesti juuri Ruotsista, josta yhtä osaa vieläkin nimitetään Gootinmaaksi, arvellaan niiden goottilaislaumojen lähteneen liikkeelle, jotka muinoin tulvivat yli Euroopan, riistäen sen Rooman keisarikunnalta, joka oli viisisataa vuotta ollut sen vallitsija, tyranni ja lainsäätäjä.

Pohjoismaat olivat siihen aikaan paljoa väkirikkaammat kuin meidän päivinämme, koska niiden uskonto salli asukkaiden monivaimoisuuden avulla antaa valtiolle enemmän kansalaisia; naiset itse eivät tunteneet suurempaa häpeää kuin hedelmättömyyden ja joutilaisuuden. Ollen yhtä työteliäitä ja rotevia kuin heidän miehensä he sekä aikaisemmin että kauemmin kykenivät äidin tehtäviin. Mutta nykyään on Ruotsilla yhdessä sille vielä jääneen Suomen osan kanssa vain neljä miljoonaa[1] asukasta. Maa on karua ja köyhää. Skoone on ainoa maakunta, jossa kasvaa vehnää. Koko maassa ei ole enempää kuin yhdeksän miljoonaa livreä hopearahaa. Yleinen pankki, joka on vanhin Euroopassa, perustettiin sinne välttämättömyyden pakosta, koska maksut suoritettiin kupari- ja rautarahalla, mikä suuresti vaikeutti rahaliikettä.

Ruotsi oli vapaa maa 14. vuosisadan keskivaiheille saakka. Tänä pitkänä ajanjaksona sen hallitustapa vaihtui useita kertoja, mutta kaikki nuo vaihdokset tapahtuivat vapauden hyväksi. Ylimmällä viranomaisella oli kuninkaan nimi, mikä arvo eri maissa liittyy perin erilaisiin valtuuksiin. Ranskassa ja Espanjassa se tarkoittaa rajatonta valtaa, Puolassa, Ruotsissa ja Englannissa vapaavaltion esimiestä. Ruotsin kuninkaat eivät mahtaneet mitään ilman senaattia,[2] ja senaatti taas oli usein kokoontuvien valtiosäätyjen alainen. Kansan edustajina näissä suurissa kokouksissa olivat aatelismiehet, piispat ja kaupunkien edusmiehet; myöhemmin päästettiin mukaan myös talonpojat, tuo muutoin oikeudettomasti halveksittu kansanosa, joka melkein kaikkialla muualla pohjoismaissa on orjan asemassa.

Vuoden 1492[3] vaiheilla tämä vapaudestaan niin arka kansa, joka vielä nytkin on ylpeä siitä, että se kolmetoista vuosisataa sitten nöyryytti Rooman,[4] joutui naisen ja ruotsalaisia heikomman kansan ikeen alle.

Valdemarin tytär Margareeta, Pohjolan Semiramis, Tanskan ja Norjan kuningatar, valloitti Ruotsin väkivallalla ja viekkaudella ja muodosti näistä kolmesta laajasta valtiostaan yhden ainoan kuningaskunnan. Hänen kuoltuaan Ruotsia raatelivat kansalaissodat; se pudisti yltään Tanskan ikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin valtionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden 1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä paheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa, valtakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä eräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä 94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka paavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion oikeuksia arkkipiispaa vastaan.

Sillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta saaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta hirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden olotilan.

Kustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui esiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja vapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin harvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen tarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki hänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen kaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä vaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi tehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka suurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön uljuutensa saattoi ne onnistumaan.

Hän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa aikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä voi olla.

Kustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty vankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän oli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja metsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä vaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin olopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä valtaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä korkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset uskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä metsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja arkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät Ruotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan kuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.

Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan, kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja uskontonsa.

Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan, Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan. Hän järkytti Ferdinand II:n valtaistuinta, hän suojeli Saksan luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen, vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen "suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.

Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa, joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.

Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan, piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti, ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle. Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa. Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,[5] mutta kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI sitten saattoi päätökseen.

Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs, toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa häntä kohtaan.

Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III:n tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.

Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.

Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä, hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.

Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli. Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla hänen kaltaisekseen." — "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". — "Ah", virkkoi prinssi, "eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä, kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." — Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" — Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. — Voltairen huomautus.]

Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.

Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla oli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia, leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." — Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella, joka joudutti hänen kuolemaansa.

Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan 37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden valtojen kesken.

Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat hyvässä kunnossa.

Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja Olivan juhlallisten — ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon ylläpitämien — rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi Euroopan rauhanvälittäjänä.

Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta kahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä — Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken — kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen neuvoston kanssa.

Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan, että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.

Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin. "Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän Majesteettinne miettii niin vakavasti?" — "Ajattelen", vastasi prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen käskettävissä". — Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan. Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]

Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan. Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti, ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen hänelle.

Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen. Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.

Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta orjuudestaan.[9]

Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä, joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas korotti hänet kreiviksi, — Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.

Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti huolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät pitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet sellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys. Kukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä, ennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen piileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.

Kolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta nuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan. Ensimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli Saksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli Venäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden sotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja alottaa Tanskasta.

Kaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin herttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa. Tanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan heittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei ainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka leppymättömästi vihasi tanskalaisia.

Holsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna päässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi. Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.

Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin, Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä. Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen, nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.

Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja käytöksestään.

Hänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV:n hovin jälkeen. Ei koskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja anteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli ostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen väkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli vastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin valtaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin tekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta Liivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.

Liivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset olivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen anastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti luovutettu sille Olivan rauhassa.

Kuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa ollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä heidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto lähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti surullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen eteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla voimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka onnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat katsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi juhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää välittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei jättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle sanoen: "Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin. Minä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!" — Mutta muutamia päiviä myöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja tuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni tiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas Augustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja tämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten olisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan valmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka oli kykenemätön puolustamaan itseään.

Tämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota moinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August luvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka Puola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa miellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi kummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä näyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei katsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään muodollisuuteen tai manifestiin. — Samaan aikaan sakenivat pilvet myös Venäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman huomion.

Pietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan nimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697, ja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden. Mutta hän tahtoi hankkia "suuren" nimen paljoa hämmästyttävämmillä teoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin pohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja Ruotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä ääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle Euroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin meksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään yhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat vajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes tuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden lamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka oli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen, miellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa pohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.

Moskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan alussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään tämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän syyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät olevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis sinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän näennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei aavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan maassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi polttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut auringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä; luvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia. Muuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai tsaarin rahastossa.

Heidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten kristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä lujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin niiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä kyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He noudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII:n historia tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa. Jumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden jälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä rajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja määräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut vedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa saattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan kaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.

Rippi oli käytännössä, mutta vain suurinten rikosten sattuessa; silloin synninpäästö näytti heistä tarpeelliselta, mutta katumus ei. He uskoivat pappiensa siunauksen voimasta olevansa puhtaat Jumalan edessä. Niinpä he, tuntematta omantunnon soimauksia, saattoivatkin suoraan ripistä mennä varastamaan ja murhaamaan, ja se, mikä muille kristityille on pidättäjänä, oli heille rohkaisuna vääryyden tekoon. He arkailivat juoda maitoa paastopäivänä, mutta perheenisät, papit, vaimot ja tyttäret tulivat juhlapäivinä juovuksiin paloviinasta. Kuten muualla, niin tässäkin maassa kyllä väiteltiin uskonnosta; suurin riitakysymys koski sitä, tuliko maallikkojen tehdä ristinmerkki kahdella vai kolmella sormella. Muuan Jakob Nursuff oli edellisen hallituksen aikana tämän riitakysymyksen johdosta nostattanut Astrakanissa kapinan. Olipa kiihkoilijoitakin kuten noiden sivistyneiden kansain keskuudessa, missä kaikki ovat olevinaan jumaluusoppineita; ja Pietari, joka aina ajoi oikeuden julmuuteen saakka, poltatti roviolla muutamia noista kurjista, joita sanottiin vosko-jesuiitoiksi.

Lisäksi oli tsaarilla avarassa valtakunnassaan paljon muitakin alamaisia, jotka eivät edes olleet kristittyjä. Niinpä ovat tataarit, jotka asuvat Kaspianmeren ja Asovinmeren länsirannikolla, muhamettilaisia; siperialaiset, ostjakit ja samojedit, jotka asuvat Jäämeren puolella, olivat raakalaisia, toiset epäjumalain palvojia, toisilla taas ei ollut minkäänlaista käsitystä jumalasta. Heidän keskuuteensa sijoitetut ruotsalaiset sotavangit olivat kuitenkin tyytyväisempiä heidän kuin vanhain moskovalaisten tapoihin.

Pietari Aleksejevitshin kasvatus oli omiaan vielä lisäämäänkin tämän maailmanosan raakalaisuutta. Hänen luonteensa oli sentään saanut hänet pitämään muukalaisista, ennenkuin hän edes tiesikään, missä määrin nämä voisivat olla hänelle hyödyksi. Le Fort, kuten tietty, oli ensimäinen apulainen, jota hän käytti muuttaaksensa Venäjän muodon. Hänen mahtava neronsa, jota raakalaiskasvatus oli siihen saakka kahlinnut, kehittyi nyt miltei yhdellä iskulla. Hän päätti olla ihminen, hallita ihmisiä ja luoda uuden kansan. Ennen häntä olivat useat ruhtinaat kieltäytyneet kruunusta siihen liittyvien velvollisuuksien rasittavan taakan vuoksi, mutta kukaan ei ollut luopunut kruunusta oppiakseen ensin kunnollisesti hallitsemaan. Juuri niin teki Pietari Suuri.

Hallittuaan tuskin kaksi vuotta[10] hän jätti Venäjän v. 1698 ja matkusti varsin jokapäiväisen salanimen suojassa Hollantiin, ollen olevinaan tuon samaisen Le Fortin palvelija, jonka hän toimitti ylimääräisenä lähettiläänä Hollannin yleis-eduskunnan luo. Saavuttuaan Amsterdamiin hän kirjoittautui Intian amiraliteetin kirvesmiesten luetteloihin ja työskenteli muiden kirvesmiesten tavoin laivaveistämössä. Työnsä lomassa hän opiskeli sellaisia matematiikan haaroja, jotka voivat olla ruhtinaalle hyödyksi, nimittäin linnoitustaitoa, purjehdusoppia ja asemapiirroksien laatimista. Hän kävi työläisten työhuoneissa ja tutki kaikenlaisia teollisuuslaitoksia; mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Täältä hän lähti Englantiin, jossa täydensi tietojaan laivanrakennustaidossa; palasi sitten Hollantiin ja tarkasteli kaikkea, josta voi olla hyötyä hänen maallensa. Vihdoin hän kahden vuoden matkojen ja tehtävien jälkeen, joihin kukaan muu ihminen paitsi hän ei olisi halunnut alistua, palasi Venäjälle, vieden sinne mukanaan muun Euroopan taidot.

Kaikenlaisia taitureita seurasi häntä sinne joukoittain. Ensimäistä kertaa nähtiin suuria venäläisiä laivoja Mustallamerellä, Itämerellä ja Atlantilla. Moskovan hökkelien keskelle kohosi säännöllisesti ja kauniisti rakennettuja taloja. Hän perusti oppilaitoksia, akatemioita, kirjapainoja, kirjastoja; kaupunkien olot järjestettiin; puvut ja tavat muuttuivat vähitellen, joskin työläästi. Venäläiset oppivat asteittain tuntemaan, mitä tarkoitetaan seuraelämällä. Itse taikauskokin väheni, patriarkan arvo lakkautettiin. Tsaari julistautui itse uskonnon päämieheksi. Tämä viime yritys, joka jollekulle vähemmän itsevaltiaalle ruhtinaalle olisi maksanut valtaistuimen ja hengen, onnistui miltei vastuksetta ja takasi hänelle kaikkien muiden uudistuksien menestymisen.

Nöyryytettyään tietämättömän ja raa'an papiston hän uskalsi yrittää sen sivistämistä, vaikkapa siten olikin pelättävä, että se uudelleen kävisi vaaralliseksi, mutta hän uskoi olevansa kyllin mahtava pelätäkseen enää heitä. Hän antoi opettaa filosofiaa ja teologiaa niissä harvoissa luostareissa, jotka olivat jäljellä. Tosin tämä teologia vieläkin muistutti sitä raakalaisuuden aikaa, josta Pietari Aleksejevitsh oli vapauttanut isänmaansa. Muuan luotettava henkilö on vakuuttanut minulle olleensa läsnä eräässä julkisessa väittelyssä, jossa tahdottiin saada selville, oliko tupakanpoltto syntiä. Vastaaja väitti, että paloviinasta luopuminen oli luvallista, mutta ei tupakanpoltto, koska muka Pyhä kirja sanoo, että se, mikä tulee ulos ihmisen suusta, saastuttaa hänet, mutta ei suinkaan se, mikä menee sinne sisään.

Munkit eivät olleet tyytyväisiä näihin uudistuksiin. Tuskin oli tsaari perustanut kirjapainoja, kun he käyttivät niitä hyväkseen hänen parjaamisessaan. He painattivat, että hän oli Antikristus, ja todistelivat väitettään sillä, että hän ajatti parran eläviltä ja akatemiassaan antoi leikellä kuolleita. Mutta eräs toinen munkki, joka tahtoi kiivetä onneen, väitti kirjan vääräksi ja todisti, ettei Pietari voinut olla Antikristus, koska luku 666 ei sisältynyt hänen nimeensä. Häväistyskirjan tekijä teilattiin, mutta vastakirjan laatija korotettiin Rjäsanin piispaksi.

Venäjän uudistaja on muun muassa säätänyt erään viisaan lain, joka saattaa häpeään monet sivistyneet valtiot. Se näet kielsi ketään valtion virkamiestä tai porvariksi asettunutta taikka varsinkaan alaikäistä menemästä luostariin.

Tämä ruhtinas käsitti, kuinka on tärkeätä estää sellaisia alamaisia, jotka voivat olla hyödyksi, jättäytymästä joutilaisuuteen, samoin kuin sellaisia määräämästä vapaasti itsestään, jotka ikänsä vuoksi eivät vielä saaneet määrätä vapaasti omaisuudestaankaan. Kuitenkin munkkien oveluus osaa joka päivä kiertää tätä ihmisyyden hyväksi laadittua lakia, ikäänkuin munkeilla todellakin olisi hyötyä siitä, että maansa kustannuksella kansoittavat luostareja.

Tsaari ei Turkin sulttaanien tavoin ainoastaan alistanut kirkkoa valtion määräysvaltaan, vaan myös vielä suurempana valtiomiehenä hävitti janitshaarien tapaisen sotaväen. Sen, mitä ottomaanit ovat turhaan koettaneet tehdä, hän suoritti vähässä ajassa: hän hajoitti moskovalaiset janitshaarit, nimeltä streltsit, jotka pitivät tsaareja holhouksessaan. Tähän sotaväkeen, jota sen herrojen täytyi pelätä enemmän kuin naapurien, kuului noin kolmekymmentätuhatta jalkamiestä, joista toinen puoli majaili Moskovassa, toinen hajallaan rajaseuduilla. Jokaisella streltsillä oli palkkaa vain neljä ruplaa vuodessa, mutta heidän etuoikeutensa ja väärinkäytöksensä korvasivat sen heille runsaasti. Pietari muodosti kohta yhden komppanian muukalaista väkeä ja kirjoittautui siihen itsekin, pitämättä arvolleen alentavana aloittaa uraansa rummunlyöjänä ja palvella siitä asteittain ylöspäin, jotta kansa saisi hänestä hyvän esimerkin. Vähitellen hän kohosi upseeriksi. Hiljaisuudessa hän järjesteli uusia rykmenttejä, ja vihdoin, tuntiessaan olevansa kuriin tottuneiden joukkojen käskijä, hän lakkautti streltsit, jotka eivät uskaltaneet panna vastaan.

Ratsuväki oli miltei samanlainen kuin vieläkin on Puolan ratsuväki ja kuin muinoin oli Ranskan, silloin kun Ranskan kuningaskunta oli pelkkä rykelmä läänityksiä. Venäläiset aatelismiehet varustautuivat ratsain omalla kustannuksellaan ja taistelivat ilman kuria, joskus ilman muita aseita kuin sapeli tai nuolikotelo, kykenemättä noudattamaan komentoa ja siis myöskään voittamaan.

Pietari Suuri opetti heidät tottelemaan omalla esimerkillään ja ruumiinrangaistuksien avulla, sillä hän itse palveli tavallisena sotamiehenä ja alempana upseerina ja rankaisi tsaarina ankarasti pajareja eli aatelismiehiä, jotka väittivät aateliston etuoikeutena muka olevan palvella valtiota ainoastaan oman tahtonsa mukaan. Hän järjesti säännöllisen tykistöjoukon ja otti kirkoista viisisataa kelloa kanuunain valamiseen. Hänellä olikin v. 1714 jo tuhatkolmesataa metallikanuunaa. Samoin hän muodosti rakuunajoukon, mikä aselaji hyvin soveltui venäläisten luonteeseen ja heidän hevostensa pienikokoisuuteen: Venäjällä on nykyään (v. 1738) kolmekymmentä hyvin varustettua rakuunarykmenttiä, tuhat miestä kussakin.

Myöskin husaarit hän on järjestänyt Venäjälle. Vieläpä hän lopuksi perusti insinöörikoulun tuohon maahan, jossa kukaan ennen häntä ei tuntenut edes mittausopin alkeita.

Hän itse oli kelpo insinööri, mutta erityisesti hän kunnostautui kaikissa meriasiain taidoissa, ollen oivallinen laivakapteeni, taitava luotsi, hyvä merimies, kätevä kirvesmies, mitkä kaikki taidot olivat hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän luonnostaan kovasti pelkäsi vettä. Nuoruudessaan hän ei voinut vapisematta kulkea minkään sillan ylitse; hän antoi silloin sulkea vaununsa puiset ikkunaluukut. Mutta miehuudellaan ja neroudellaan hän masensi tämän vaistomaisen heikkoutensa.

Hän rakennutti Donin suulle Asovin luo kauniin sataman, pitääkseen siellä kaleerilaivansa. Kun hän sittemmin oli varma siitä, että nuo pitkät, matalat ja kepeät alukset voisivat kulkea Itämerelläkin, niin hän rakennutti niitä yli kolmesataa lempikaupunkinsa Pietarin luona. Hän opetti alamaisilleen taidon rakentaa niitä tavallisesta kuusipuusta ja näytti heille, miten niitä ohjataan. Vieläpä kirurgiaakin hän oli opiskellut; on nähty hänen tarpeen tullen päästävän pois vettä vesitautisesta. Hän oli hyvin selvillä myös mekaniikasta ja opetti sitä käsityöläisille.

Tsaarin rahavarat, hänen äärettömään valtakuntaansa verrattuina, olivat todella mitättömät. Hänellä ei ole koskaan ollut tuloja 24 miljoonan arvosta, jos lasketaan markan vastaavan noin viittäkymmentä livreä, kuten teemme vielä tänään, mutta emme kenties enää huomenna. Mutta siinäpä rikkaus onkin, että voi suorittaa suuria tekoja. Ei rahan puute tee valtakuntaa heikoksi, vaan miesten ja kykyjen puute.

Venäjän kansa ei ole lukuisa, vaikkapa sen naiset ovatkin hedelmällisiä ja miehet voimakkaita. Pietari itse, sivistyttäessään valtakuntaansa, on valitettavasti edistänyt sen väestön vähentymistä. Alituiset sotaväenotot hänen pitkän aikaa onnettomien sotiensa kestäessä, väestön siirtämiset Kaspianmeren rannoilta Itämeren partaille, niiden sortuminen töihin ja tuhoutuminen tauteihin, kolmen neljättäosan lapsista kuoleminen Venäjällä rokkoon, mikä tässä ilmanalassa on vaarallisempi kuin muualla, lopuksi pitkällisen ja raa'an, vieläpä sivistyspuuhissaankin väkivaltaisen hallinnon surulliset seuraukset ovat syynä siihen, että tässä suuressa mannermaan osassa on vielä paljon autioita aroja. Nykyään lasketaan Venäjällä olevan viisisataatuhatta perhettä aatelismiehiä, kaksisataatuhatta virkasäätyyn kuuluvia, vähän yli viiden miljoonan porvareja ja talonpoikia, jotka maksavat eräänlaista veroa, ja kuusisataatuhatta asukasta Ruotsilta valloitetuissa maakunnissa. Ukrainan kasakoita ja Venäjän vallan alaisia tataareja on noin kaksi miljoonaa. Kaiken kaikkiaan on näiden äärettömien maa-alueiden laskettu sisältävän ainoastaan neljätoista miljoonaa asukasta (v. 1727), mikä on vain vähän enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan väkiluvusta.

Tsaari Pietari, muuttaessaan maansa tavat, lait, sotalaitoksen ja ulkoasun, tahtoi olla suuri myöskin kaupan alalla, mikä on yksityisen valtion rikkauden ja samalla koko maailman hyödyn lähteenä. Hän koetti tehdä Venäjästä Aasian ja Euroopan välisen kaupankäynnin keskustan; hän tahtoi kanavilla, joihin hän itse laati suunnitelmat, yhdistää Vienajoen, Volgan ja Donin toisiinsa ja avata uusia teitä Itämerestä Mustaanmereen ja Kaspianmereen sekä näistä kahdesta merestä Pohjoiseen Jäämereen.

Arkangelin satama, joka yhdeksän kuukautta vuodessa on jäiden sulkema ja jonne päästiin vain pitkää ja vaarallista kiertotietä myöten, ei näyttänyt hänestä kylliksi soveliaalta. Sentähden hän jo v. 1700 suunnitteli sataman rakentamista Itämeren rannalle, mistä satamasta oli tuleva pohjoismaiden varastopaikka, ja kaupungin perustamista, josta oli tuleva hänen valtakuntansa pääkaupunki.

Hän etsi jo kulkuväyliä koillisten merien kautta Kiinaan; Pariisin ja Pekingin teollisuustuotteiden tuli koristaa hänen uutta kaupunkiaan. Maantie, jonka pituus on 754 virstaa, tehtiin soiden keskitse, jotka ensin täytyi kuivata, johtamaan Moskovasta hänen uuteen kaupunkiinsa. Useimmat aikeistaan hän pani omakätisesti toimeen, ja kaksi keisarinnaa, jotka seurasivat häntä perätysten, ovat vielä jatkaneetkin hänen suunnitelmiaan, mikäli ne ovat olleet toteutettavissa, ja jättäneet sikseen vain mahdottomat.

Hän matkusteli alituisesti valtakunnassaan, mikäli hänen sotansa vain soivat siihen tilaisuutta. Mutta hän matkusteli sekä lainsäätäjänä että lääkärinä, tutki kaikkialla luonnonsuhteita, koetti niitä korjata tai täydentää, tarkasti itse jokien ja merien syvyyttä, järjesti sulkujen rakennustöitä, tarkasteli laivaveistämöitä, avautti vuorikaivoksia, tutki metalleja, teetti tarkkoja karttoja ja työskenteli siinä omin käsin.

Hän rakennutti erämaahan keisarikaupunkinsa Pietarin, jossa nykyään on kuusikymmentätuhatta taloa, jonne on syntynyt meidän päivinämme loistava hovi ja jossa lopuksi jo tunnetaan elämän hienotkin nautinnot. Nevan suulle hän rakennutti Kronstadtin sataman, Persian rajalle Sainte-Croixin, Ukrainaan useita linnoituksia, samoin Siperiaan; Arkangeliin, Pietariin, Astrakaniin ja Asoviin hän perusti merisotavirastoja; lisäksi asevarastoja ja sairaaloita. Kaikki tavalliset talot hän rakennutti pieniä ja jotenkin mauttomia, mutta julkiset rakennukset hän teetti sangen komeita ja suuria.

Tieteet, jotka muualla ovat olleet niin monien vuosisatojen hitaasti kypsyviä hedelmiä, ovat hänen huolenpidostaan tulleet hänen valtakuntaansa aivan täydellisessä muodossa. Hän perusti akatemian Pariisin ja Lontoon kuuluisain seurain malliin: Delisle, Bulfinger, Hermann, Bernouilli ja kuuluisa, kaikissa filosofian haaroissa etevä Wolf kutsuttiin suurin kustannuksin Pietariin. Tämä akatemia on vieläkin olemassa, ja siinä kehittyy jopa venäläisiä filosofejakin.

Hän pakoitti maansa aatelisen nuorison matkustelemaan, opiskelemaan, tuomaan Venäjälle ulkomaiden hienoja tapoja. Olen nähnyt sellaisia nuoria venäläisiä, jotka olivat erittäin henkeviä ja tietorikkaita. Siten on tämä yksi ainoa mies muuttanut aivan toiseen muotoon maailman suurimman valtakunnan. Paha vain, että tältä suurelta ihmisten uudistajalta itseltään puuttui kaikkein ensimäinen hyve, ihmisyys. Hänen huvitustensa raakuus, hänen tapojensa villeys, hänen kostonsa julmuus himmensivät hänen suuria avujansa. Hän sivistytti kansaansa, mutta oli itse raakalainen. Omin käsin hän pani täytäntöön rikollisille määräämiään rangaistuksia, ja remuavissa syömingeissään hän osoitti taitavuuttaan kaulojen katkaisussa. Afrikassa on kyllä hallitsijoita, jotka omin käsin vuodattavat alamaistensa verta, mutta näitä yksinvaltiaita pidetäänkin raakalaisina. Oman pojan surmauttaminen, silloin kun kuritus tai perinnöttömäksi tekeminen olisi riittänyt, tekisi Pietarin muiston vihatuksi, jollei se hyvä, mitä hän on tehnyt alamaisilleen, saisi miltei suomaan anteeksi hänen omaa vertansa vastaan osoittamaansa julmuutta.

Sellainen oli tsaari Pietari, ja hänen suuret suunnitelmansa olivat vasta alkuluonnoksia silloin kun hän liittyi Puolan ja Tanskan kuninkaihin heidän kaikkien halveksimaa lasta vastaan. Venäjän perustaja tahtoi samalla olla valloittaja; hän luuli voivansa tulla siksi ilman suurempaa vaivaa, varsinkin kun senlaatuinen sota olisi vain hyödyksi hänen muille suunnitelmilleen. Sotataito oli samoin uusi taito, joka hänen tuli opettaa kansalleen.

Sitäpaitsi hän tarvitsi satamaa Itämeren itärannalla, voidakseen panna kaikki aatteensa toimeen. Hän tarvitsi Inkerinmaata, joka sijaitsee koilliseen Liivinmaasta. Siellä olivat isäntinä ruotsalaiset; siispä se täytyi temmata heiltä pois. Hänen edeltäjillään oli ollut oikeuksia Inkerin-, Viron- ja Liivinmaahan; aika näytti suotuisalta saattaa uudelleen voimaan nuo oikeudet, jotka oli menetetty jo sata vuotta sitten ja rauhanteoissa julistettu mitättömiksi. Hän teki senvuoksi liiton Puolan kuninkaan kanssa, riistääkseen nuorelta Kaarle XII:lta kaikki ne alueet, jotka sijaitsevat Suomenlahden, Itämeren, Puolan ja Venäjän välissä.