Читать книгу Kaarle XII:n historia - Voltaire, Вольтер - Страница 3

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII: n luonteessa. Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne uuden kuninkaan.

Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII: n nuoruutta. Sodan valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet; oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle; hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu; muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa, mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa toisiakin." – Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he, kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut. Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista; hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen; olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen. Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan. Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä, kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle, apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä, jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana. Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista, kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut. Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka, toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä. Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli Kuningas Kaarle, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan. Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja ("espanjalainen ratsuri"). – Suom. muist.] Viisisataa valiomiestä seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi. Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa Köpenhaminasta. – Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". – "Sire", vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä; rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne, joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen, johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti", vastasi majoitusmestari. – "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes oleva minun musiikkiani". – Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia. Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä; valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella, mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin. Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti. Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille, vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia. Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin sopimus aikaan 5 p: nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden. Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden. Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä. Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII: lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. – Suom. muist.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan11 etupäässä 1 p: nä lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille,12 jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII: n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.

Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto: "Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi, heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." – Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten kimppuun keskipäivällä, 30 p: nä marraskuuta 1700.

Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin, hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin. Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun, missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle, että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." – Sitten hän jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja, joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki, Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin kanssa.

Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit. Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä; kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli. Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun, joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.

Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse. Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli, pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa suurempi kuin voittajain.

Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua, jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille; mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi. Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen, tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: Tres uno contudit ictu.

Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin. Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". – Nämä sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin, kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä muistettiin liiankin hyvin.

Tsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera, aikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän sai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei tahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja kurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli tuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi takaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista kuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. "Tiedän hyvin", sanoi hän, "että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät; mutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät". – Hänen pääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan tiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin suuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja pitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että sen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan suojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen jäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:

"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa vastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä rikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme, polvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet siten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita, röyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan, kun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa, ovat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain tappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on mahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja taikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan meidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä noitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme, maksamalla heille ansionsa mukaan."

Venäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII käski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.

Puolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa, tanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään hänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin. Nämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen yhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä liettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia, jotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan nyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset ruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se vielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä viisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka; sillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut hillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.

Puolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta miestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja jotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää viisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla tsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria kahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se voinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma keino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi taottu kahleet osalle Eurooppaa.

Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von. – Suom. muist.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII: tta vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä Kaarle XI: ttä vastaan.

Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille, tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei. Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin! Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona. Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." – Neljännestunnissa hän oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.

Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon; heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa; hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen; herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen keskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.

Voittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin Mitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen armoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän samosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella valtaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin saapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan kuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet tuhoavansa hänet.

Juuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä Puolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui ruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen tavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin hautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka oli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen kuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa paikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa. "Niinpä kyllä", sanoi kuningas nousten, "mutta sitä helpommin minä häiritsenkin heidän ruuansulatustaan". – Todellakaan hän ei liioin viivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt hiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.

Puola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska, köyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa kääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta sitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan tätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä palvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat ovat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita nähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin juutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa, ja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran pois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta hinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja Saksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä ylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä kauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas, viljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä, koska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.

Sen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja goottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla parannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on säilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.

Jokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja mahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista kaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on näet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi rikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille. Aatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja riistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa; sellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai toisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena! Täällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten, jolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka voi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies sen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan tuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet voidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei juuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä aatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat palkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he mieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä, ja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään kuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.

Kun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa komeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi ruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset tekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden kansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja alamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä pacta conventa-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa uskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan lakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja kunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja aateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa maakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. – Suom. muist.] kuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta kuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi riistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä on oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion lakeja.

Vapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin kiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät hänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet, jotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein hänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne, jotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä, mistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton välttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan pitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.

Kaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on nimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko aatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana eduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien edustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin arkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija välihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen arvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta kardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan, voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.

Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet. Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo: "Kiellän", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.

Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä vaarallisempaa keinoa.

Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä, välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut, pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik III: n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin parlamentti, joka surmautti Kaarle I: n mestauslavalla, menetteli, asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun, joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä, vieläpä itsensäkin säätämät lait.

Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana. Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään "pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa. Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus; mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.

Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu on päätetty.

Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa pelkästään kuninkaan käskystä.

Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa, niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon, tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa; heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä; sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien rikkaus.

Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla ja – nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset matkivat niin hyvin kuin voivat.

Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää, kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.

Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä, muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen, sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.

Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa, venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä vaille.

Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa, ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.

Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII: n tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan, jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan. He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä julkisemmin.

Liettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan ruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut yksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin kuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset auttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon. Liettuan armeija, jonka nämä häiriöt ja rahanpuute olivat supistaneet sangen pieneksi, joutui voittajan edessä osittain hajalleen. Jäännös, joka piti Puolan kuninkaan puolta, oli eristetty pieniin pakolaisjoukkoihin, jotka harhailivat pitkin maata ja elättivät itseään ryöstöillä, August näki Liettuassa ainoastaan puolueensa heikkoutta, alamaistensa vihaa ja vihollisen armeijan, jota johdatti loukattu, voitollinen ja leppymätön nuori kuningas.

Puolassa oli tosin olemassa armeija; mutta lain määräämien kolmenkymmenenkuuden tuhannen miehen sijasta siinä oli tuskin kahdeksantoista tuhatta. Se ei ollut ainoastaan huonosti palkattu ja huonosti asestettu, vaan sen kenraalitkaan eivät vielä tienneet, mille puolelle kallistuisivat. Kuningas olisi tosin voinut käskeä aateliston avukseen, mutta hän ei rohjennut antautua alttiiksi kiellolle joka olisi liiaksi paljastanut ja siis myös yhä lisännyt hänen voimattomuuttansa.

Tässä häiriön ja epävarmuuden tilassa kaikki kuningaskunnan palatinaatit vaativat kuningasta kutsumaan valtiopäivät koolle, samoin kuin Englannissa vaikeina aikoina valtion kaikki yhdyskunnat jättävät kuninkaalle anomuksia, joissa pyytävät häntä kutsumaan parlamentin koolle. Augustille oli tarpeellisempi armeija kuin valtiopäivät, jotka vain punnitsevat kuningasten tekoja. Hän ei voinut kuitenkaan olla niitä kokoon kutsumatta, jottei kokonaan suututtaisi kansaa. Niinpä kutsuttiinkin valtiopäivät Varsovaan 2 päiväksi joulukuuta 1701. August huomasi pian, että Kaarle XII: lla oli tässä kokouksessa ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin hänellä itsellään. Sapiehain puoluelaiset, Lubomirskit ja heidän ystävänsä, kruunun rahastonhoitaja, palatinus Leszczinski, jonka oli omaisuudestaan kiittäminen kuningas Augustia, ja varsinkin Sobieski-ruhtinaiden kannattajat, olivat kaikki salaa menneet Ruotsin kuninkaan puolelle.

Huomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin vihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa, kuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään perin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi eräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä "rouva kardinaaliksi", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja puoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli hänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan varakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai kardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi hänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa kaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi rankaisematta puuhata paljonkin.

Kuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa prinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka alaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut, syrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan lähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi Contille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot pääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin houkutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan, mutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen riitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.

Kaarle XII: n, prinssi Jaakko Sobieskin suojelijan, voitot, Liettuan kansalaissota ja kaikkien kansalaisten yleinen nousu kuningas Augustia vastaan saattoivat kardinaali-primaksen uskomaan ajan tulleen, jolloin hän voisi palauttaa Augustin Saksiin ja raivata kuningas Juhanan pojalle tien valtaistuimelle. Tämä prinssi, aikaisemmin puolalaisten vihan viaton esine, oli nyt pääsemässä heidän lemmikikseen sitä mukaa kuin kuningas August sai osakseen vihaa; mutta hän ei vielä uskaltanut ryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä jo huomaamatta valmistelikin.

Aluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja tasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista näennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki – kulunut ja tunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti Ruotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen nimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan Puolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka paremmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän jäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja selitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka kävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja tasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan sitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut julkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin kardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt salaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät liikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII: n luo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi venäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset joukkonsa.

Augustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät vaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli jo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta. August oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä tuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan valtakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei liioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta valtakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän tyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka tekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla voittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja, kunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään ryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun saksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti talvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa, että tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada suuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.

Sodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet miltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja. Toisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo sysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla ei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen. Aika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin. Valtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli tehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden aikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat julkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja. Valtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p: nä helmikuuta 1702 kolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit, s.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on näet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin julistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut valtioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi nopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö oli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli varustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain varalta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien hillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi, vaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.

Niinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot voittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta rauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie hänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin vaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän turvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen ruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on tullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella onnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja.13

Tämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin mikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi oli tiluksia Kaarle XII: n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa oleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy käydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten leiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin keveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa ohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia, kreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin maiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin hän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli ranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla jonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle XII: sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä hän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:

Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo ja hälle muiston temppelissä paikan suo, mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.

Kaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen nähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen tielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän eräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui vaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä sanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä, joten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että näytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.14

Niinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki sille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli tasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan maksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan etukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista tuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka oli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän lausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa lähetystö Kaarle XII: n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta tuottamaan maahan saksilaisiaan.

Tässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti kuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen puolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen majesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja Puolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää ruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas pistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä haluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas Augustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen vain väkevämmän oikeuden nimessä.

Nyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan kaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on tunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on huonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.

Muutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan lähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin määritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he vaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava "hänen korkeutenaan", ja että heitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut. Heille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin "ylhäisyytenä" eikä "korkeutena", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että hänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään senaattoria, että heille lähetettäisiin vastaan eräs kenraaliluutnantti ja että heidän tuli saapua omilla hevosillaan.

Kaarle XII otti heidät vastaan teltassaan, eräänlaisella sotilaallisella arvokkuudella. Heidän puheensa oli täynnä varovaisuutta ja hämäryyttä. Huomattiin, että he pelkäsivät Kaarle XII: tta eivätkä rakastaneet Augustia, mutta kuitenkin häpesivät riistää muukalaisen käskystä kruunua kuninkaalta, jonka itse olivat valinneet. Niinpä ei päätettykään mitään, ja Kaarle XII antoi heidän vihdoin ymmärtää aikovansa tehdä päätöksensä vasta Varsovassa.

Ennen lähtöään hän julkaisi manifestin, joka kardinaalin ja hänen puolueensa toimesta tulvan tavoin levisi viikossa ympäri Puolan. Tässä julistuksessa Kaarle kutsui kaikkia puolalaisia liittämään kostonsa hänen kostoonsa ja koetti saada heitä käsittämään, että heidän pyrkimyksensä olivat aivan samat kuin hänen. Tosin ne olivat hyvinkin erilaiset, mutta manifesti, jota suuri puolue, senaatin hämminki ja valloittajan läheneminen tukivat, teki perin valtavan vaikutuksen. Niinpä olikin pakko tunnustaa Kaarle Puolan suojelijaksi, koska hän tahtoi se olla ja koska voitiin vielä olla onnellisiakin siitä, että hän tyytyi tähän arvonimeen.

Augustille vihamieliset senaattorit levittivät manifestia julkisesti hänen nähtensä. Ne harvat, jotka vielä olivat hänelle uskollisia, pysyivät ääneti. Kun vihdoin saatiin tietää Kaarlen lähenevän pikamarsseissa, varustautuivat kaikki sekasorrossa pakoon; kardinaali oli ensimäisiä, jotka jättivät Varsovan. Enin osa kiiruhti pakoon joko odottelemaan maatiloillaan asiain edelleen kehittymistä tai kutsumaan aseihin ystäviään. Kuninkaan luo jäi vain Saksan keisarin lähettiläs ja samoin tsaarin, paavin nuntius ja muutamia hänen kohtaloonsa liittyneitä piispoja ja palatinuksia. Täytyi paeta, eikä vielä ollut päätetty mitään hänen hyväkseen. Ennen lähtöään hän kiirehti neuvottelemaan niiden vähälukuisten senaattorien kanssa, jotka vielä edustivat senaattia. Niin hartaita kuin nämä olivatkin palvelemaan Augustia, olivat he kuitenkin ensi sijassa puolalaisia. Heillä kaikilla oli niin suuri vastenmielisyys saksilaista sotaväkeä kohtaan, etteivät he rohjenneet antaa hänelle valtuutta tuottaa enempää kuin kuusituhatta miestä suojaksensa. Lisäksi he määräsivät, että tämän joukon tuli olla puolalaisen ylipäällikön komennossa ja heti rauhan tultua palata kotiinsa. Tasavallan omat sotajoukot he samalla jättivät hänen käytettävikseen.

Tämän tuloksen jälkeen kuningas jätti Varsovan, ollen liian heikko vastustamaan vihollisiansa ja melko tyytymätön omaankin puolueeseensa. Hän julkaisi heti yleisen kokoontumiskäskyn pospolitalle ja armeijoille, jotka olivat olemassa enää vain nimellisesti. Liettuasta, jossa ruotsalaiset vallitsivat, hänellä ei ollut mitään toivomista. Vähiin sulaneelta Puolan armeijalta taas puuttui aseita, muonavaroja ja hyvää tahtoa. Suurin osa arkaa, epäröivää tai suorastaan pahansuopaa aatelia pysyi maatiloillaan. Turhaan kuningas, valtion lakien suoman vallan nojalla, määräsi kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki aatelismiehet nousemaan ratsaille ja tulemaan mukaansa. Alkoi olla epäiltävää, oliko häntä toteltava.

Hänen päävoimanaan olivat hänen vaaliruhtinaskuntansa joukot, koska täysin rajaton hallitusmuoto siellä suojeli häntä tottelemattomuudelta. Hän oli jo salaa käskenyt sieltä tulemaan kaksitoista tuhatta saksilaista, jotka lähestyivätkin rientomarsseissa. Lisäksi hän nyt vaati luokseen kahdeksan tuhatta, jotka oli luvannut keisarille keisarikunnan sodassa Ranskaa vastaan, ja jotka hänen oli nykyisessä hädässään pakko kutsua takaisin. Niin monien saksilaisten tuottaminen Puolaan oli samaa kuin nostaa kaikki ihmiset häntä vastaan ja loukata oman puolueensa säätämää lakia, joka myönsi hänelle vain kuusituhatta. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän voittaisi, häntä vastaan ei uskallettaisi napista, mutta jos hänet voitettaisiin, niin hänelle ei ikinä annettaisi anteeksi edes kuudentuhannen miehen tuomista.

Sillaikaa kun hänen sotamiehensä saapuivat vähin erin ja hän itse kulki palatinaatista toiseen kokoamassa uskollisena pysynyttä aatelia, saapui Ruotsin kuningas vihdoin Varsovan edustalle 5 p: nä toukokuuta 1702. Heti ensi vaatimuksesta avattiin hänelle portit. Hän lähetti pois puolalaisen varusväen, hajoitti porvarikaartin, pani kaikkialle vartiostoja ja määräsi asukkaat luovuttamaan kaikki aseensa. Mutta kun hänelle riitti heidän aseistariisumisensa ja kun hän ei tahtonut suututtaa heitä, vaati hän heiltä vain sadantuhannen frangin pakkoveron. Kuningas August kokosi sillä välin sotavoimansa Krakovaan; hän hämmästyi kovasti nähdessään myös kardinaali-primaksen saapuvan sinne. Tämä mies koetti nähtävästi viimeiseen saakka esiintyä luonteeltaan säädyllisenä ja karkoittaa kuninkaansa niin, ettei rikottaisi ulkonaista arvokkuutta vastaan. Hän huomautti Augustille, että Ruotsin kuningas muka näytti taipuvaiselta järjelliseen sovintoon, ja pyysi nöyrästi lupaa mennä tapaamaan Kaarlea. August myöntyi siihen, mitä ei voinut evätä, t.s. soi hänelle vapauden vahingoittaa häntä.