Читать книгу Musta kääpiö - Walter Scott - Страница 4

Sisällysluettelo

"Keri musta, sä kulkija kankaitten,

Sano kohta mi sun nimes on?" —

"Mies kankahan musta oon, alhainen,

Asun alla mä kanervikon."

John Leyden.

Näky, joka niin oli säikähdyttänyt nuorta talonpoikaa kesken hänen uljasta kerskailuaan, hämmästytti myös hetkeksi hänen kumppaniaan, vaikka tämä oli vähemmän taikauskoinen. Kuu, joka heidän keskustelunsa aikana oli noussut, "kahlaili pilvissä", seudun puheenpartta käyttääksemme, ja valoi vain hämärää, vähän väliä pimentyvää valoa. Tämmöinen valon heijastus, joka sattui tuohon suureen, harmaakiviseen patsaaseen, jota he juuri lähenivät, loihti heidän eteensä ihmisen näköisen, vaikka aivan kääpiömäisen haamun, joka hitaasti liikkui hajallaan olevien suurten, harmaitten kivien välissä. Se ei näyttänyt kulkevan niiden ohi, vaan siirtyi vain hitaasti ja epäröiden paikasta paikkaan, niinkuin se, joka kuljeskelee surullisia muistoja herättävässä paikassa. Tavan takaa tuo olento mutisi epäselvästi. Tämä kaikki soveltui niin hyvin kaikkiin tavallisiin kummitustaruihin, että Elliot hiukset pystyssä äkkiä seisahtui ja kuiskasi kumppaninsa korvaan: "Se on vanha Alice itse! Laskenko panoksen häntä kohti Jumalan nimeen!"

"Älä, Herran tähden, älä!" varoitti kumppani painaen alas pyssyn, jolla toinen jo tähtäsi. "Se on varmaan joku mielipuoli ihmisparka!"

"Mielipuolipa te itse lienette, kun aiotte mennä tuota lähelle!" virkkoi Elliot tempaisten kumppaniaan, kun tämä yritti lähteä. "Kyllä me vielä kerkiämme lukea jonkin rukouksen (jospa semmoinen nyt vain muistuisi mieleen) ennenkuin se ennättää tänne — — — Jumalan kiitos, eipä sillä näytäkään olevan kovin kiire!" jatkoi hän rohkaisten mieltään, kun hän näki kumppaninsa aivan pelottomana, ja kun ei kummitus myöskään näyttänyt pitävän heistä suurta lukua. "Astua tassutteleehan se aivan kuin kana kuuman liesiraudan päällä. Kuulkaas, Earnscliff" (sen hän lisäsi hiljaisella äänellä), "kierretään tuolta ympäri, ikäänkuin metsäkaurista pyydettäessä pyrkisimme tuulen alle — eihän suo tuossa upotakaan syvemmälle kuin polvea myöten, ja parempi vetelä tie kuin kummitus kumppanina."

Mutta Earnscliff, välittämättä kumppaninsa varoituksista ja nykäyksistä, kulki suoraan samaa polkua myöten, jota he tähän asti olivat astuneet, ja saapui pian ihmeellisen olennon lähelle.

Tuo olento, joka lähemmäksi tultaessa näytti pikemmin vain kutistuvan kuin suurenevan, ei ollut kooltaan täyttä neljääkään jalkaa pitkä, ja ulkomuodoltaan, sen verran kuin sitä tuossa hämärässä valossa saattoi erottaa, se näytti melkein yhtä leveältä kuin pitkältäkin, tai paremminkin pallon muotoiselta, sillä silminnähtävästi se oli jollakin tavalla viallinen. Nuori herra huikkasi kahdesti tälle ihmeellisen näköiselle olennolle, saamatta sanaakaan vastaukseksi. Hän huusi vielä kolmannenkin kerran huolimatta siitä, että hänen kumppaninsa koetti selittää hänelle, että heidän olisi parasta jatkaa matkaa eikä sen enempää häiritä näin eriskummallista ja yliluonnollista haamua. Kolmanteen kysymykseen: "Kuka olet? Mitä täällä teet näin yön aikana?" vastasi vihdoin ääni, jonka kimakka, ilkeä, pahalta sointuva kiljahdus sai Elliotin harppaamaan kaksi askelta taaksepäin ja hämmästytti myös Earnscliffiä: "Menkää tiehenne älkääkä kysykö mitään niiltä, jotka eivät teiltä mitään kysy!"

"Mitä teet täällä niin kaukana ihmis-asunnoista? Oletko eksynyt tieltä? Tahdotko tulla kotiini ('Jumala varjelkoon!' pääsi vasten tahtoakin Elliotin suusta), niin saat yösijan?"

"Mieluummin viettäisin yöni yksin Tarras-joen syvyyksissä!" kuiskasi taas Hobbie.

"Menkää tiehenne!" käski haamu, jonka ilkeä ääni suuttumuksesta vinkui vielä ilkeämmin. "En minä teitä tienoppaiksi tarvitse — en minä yösijojanne kaipaa — viisi vuotta sitten oli pääni viimeksi ihmiskaton alla, ja toivonpa että se silloin oli vihoviimeinen kerta!"

"Hän on hullu", virkkoi Earnscliff.

"Hän on aivan samannäköinen kuin vanha Humphrey Ettercap, läkkiseppä, joka hukkui näihin rämeihin noin viisi vuotta takaperin", vastasi hänen taikauskoinen kumppaninsa. "Mutta ei Humphrey sentään ollut näin kauhean paksu ja palleroinen."

"Menkää tiehenne!" käski olento, jota he niin uteliaasti tutkistelivat. "Teidän hengityksenne myrkyttää koko ilman ympärilläni — teidän äänenne raatelevat korviani aivan kuin pistäisitte terävällä naskalilla!"

"Herra Jumala varjelkoon!" kuiskasi Hobbie. "Kuinka kuolleet voivat olla näin pahanilkisiä meitä eläviä kohtaan! — Mahtaapa tämänkin miehen sielu olla häijynlaisessa paikassa!"

"Tule veikkonen", sanoi Earnscliff, "sinua näyttää painavan raskas murhe; lähimmäisenrakkaushan vaatii, ettemme jätä sinua tänne yksin."

"Lähimmäisenrakkaus!" huusi haamu ilkeästi nauraen, "mistähän sinä tuon korean iskusanan keksit! — tuon ansan teeriä varten — tuon tavallisen verhon, johon ihmisille aiotut ansat kätketään — tuon syötin, minkä sisässä väijyy väkärauta — hullu raukka, joka sen nielee, saa kyllä pian tuntea, että se on kymmenen vertaa terävämpi kuin kaikki ongenkoukut, joilla te herkutteluhalussanne viettelette eläviä surmaan!"

"Kuules, ystävä", virkkoi taas Earnscliff, "sinä et itse käsitä missä tilassa olet — sinä kuolet tähän erämaahan, jollemme me sääliväisyydestä vie sinua väkisinkin kanssamme."

"Minä en siihen työhön suinkaan pane jalkaani enkä sormiani", sanoi Hobbie, "käyköön tuo kummitus omia teitänsä, Jumalan nimeen!"

"Minun vereni tahratkoon oman pääni, jos tähän kuolen", sanoi haamu; ja huomattuansa, että Earnscliff aikoi käydä häneen kiinni, hän lisäsi: "Ja sinun veresi tahratkoon sinun oman pääsi, jos minun vaatteitteni helmoihinkin kosket ja niihin ihmissaastaisuutesi tartutat!"

Kuu kajasti hetken kirkkaammin hänen näin puhuessaan, ja Earnscliff huomasi haamun kädessä olevan jonkin aseen, joka kylmässä kuutamossa välkähteli aivan kuin pitkän puukon terä taikka pistoolin piippu. Hullutusta olisi ollut, jos olisi yrittänyt tehdä väkivaltaa tuolle olennolle, jolla oli ase kädessään ja joka vielä lisäksi puhui näin vimmastuneena, varsinkin koska kumppanista ei ilmeisesti olisi ollut apua; sillä Hobbie oli jättänyt hänet yksin suorittamaan asiaansa kummituksen kanssa niin hyvin kuin taisi, ja astunut jo muutamia askeleita edemmäksi kotitietä myöten. Earnscliff kääntyi senvuoksi myös poispäin ja läksi kumppaninsa perästä. Kerran hän kuitenkin vielä katsahti tuohon hulluun mieheen, joka kohdattuaan ihmisiä oli ikäänkuin kiihtynyt pahimpaan vimmaan ja hyppeli hurjalla tavalla ison kivipatsaan ympärillä, päästäen kurkustansa niin kauheita huutoja ja kirouksia, että ne kajahtivat kauas pitkin avaraa autiota kangasta.

Molemmat metsämiehet kulkivat jonkin aikaa ääneti, kunnes tuo ilkeä kirkuminen oli jäänyt kuulumattomiin, vaikka ääni seurasikin heitä vielä jokseenkin pitkän matkan päähän Mucklestane-Moorin kivipatsaasta. Kumpikin mietiskeli itsekseen näkemäänsä. Vihdoin Elliot huudahti: "Kylläpä tahtoisin varmasti väittää, että tuo kummitus, jos se kummitus lie ollut, on sekä tehnyt että myös kokenut paljon pahaa lihassa ollessaan, koska hän tällä tavalla riehuu ja pauhaa kuolemansa jälkeen."

"Minusta hän näyttää olevan ihmisvihasta aivan hullu", virkkoi Earnscliff jatkaen omaa ajatusjuoksuaan.

"Vai ette te luulekaan häntä ruumiittomaksi henkiolennoksi?" kysyi Hobbie kumppaniltaan.

"Minäkö? En millään muotoa."

"No, olenpa minäkin osaksi sitä mieltä, että hän saattoi olla elävä, — vaan, Jumala ties, en minä sentään mielelläni tahtoisi nähdä mitään, mikä olisi enemmän kummituksen näköinen."

"Oli miten oli", sanoi Earnscliff, "niin tahdon huomenna ratsastaa paikalle ja ottaa selkoa, mitä tuosta onnettomasta raukasta on tullut."

"Keskellä valoisaa päivääkö?" kysyi talonpoika. "No, Jumalan nimeen, sittenhän minäkin tulen kanssanne. Mutta tässä me olemme nyt kolmea mailia lähempänä Heugh-footia kuin teidän kotianne — eikö olisi parasta että tulisitte kotiin kanssani, ja että minä lähettäisin rengin hevosella saattamaan sanaa teidän väellenne, että te olette meillä, vaikka luullakseni teillä ei kukaan muu taida odottaa teitä kuin palvelijat ja kissa."

"Tapahtukoon sinun tahtosi sitten, Hobbie veikkoseni", sanoi nuori herra, "ja koska en mielelläni soisi, että palvelijat olisivat huolissaan minun, puolestani, enkä myös, että kissimirri jäisi illallistansa vaille minun poissaoloni tähden, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos lähettäisit renkipojan viemään sanaa niinkuin lupasit."

"Kas niin, se oli ystävällisesti tehty, se täytyy tunnustaa. Te tulette todellakin meidän luoksemme Heugh-footiin? Hyvinpä siitä meidän väki ilahtuu, kun saa nähdä teidät, hyvin ne ilahtuvat!"

Sovittuaan tämän asian he kulkivat rivakasti kappaleen matkaa eteenpäin, kunnes heidän saavuttuaan jyrkän harjun kukkulalle Elliot huudahti: "Katsokaa, Earnscliff, minä tulen aina iloiseksi, kun joudun tälle paikalle — näettekö tulen tuolla alhaalla, se loistaa isontuvan ikkunasta, missä mummo, meidän liukaskielinen vanha muorimme, aina istuu pyöritellen rukin ratasta. Ja tuo toinen tuli, tuo tuolla, joka liehuu ja liikkuu edestakaisin ikkunalta ikkunalle — se tuikkii serkkuni, Grace Armstrongin talosta. Hän on kaksin verroin vikkelämpi liikkumaan talossa kuin minun sisareni — sen nämä myöntävät itsekin, sillä sen hyväsydämisempiä tyttösiä kuin he ei ole nähty missään kanervikkokankaalla hyppimässä. Ja he sanovat itse ja sen mummokin vakuuttaa, että Grace on kaikista toimeliain ja kepeäjalkaisin koko kylässä, nyt kun mummo ei enää kykene paljoa liikkumaan. Minun veljistäni on toinen poissa kotoa. Hän on apulaisena herra rahastonhoitajan luona, ja toinen asuu Mossphadraigissa, meidän toisella vuokra-tilallamme — hän osaa hoitaa taloutta siellä yhtä hyvin kuin jos minä siellä olisin."

"Onnellinen sinä, veli veikkonen, jolla on niin monta kelpo sukulaista."

"Olenpa niinkin — Jumalalle kiitos hänen armostaan — en minä sitä suinkaan tahdo kieltää. Mutta sanokaapa nyt minulle, Earnscliff, te, joka olette käynyt koulut ja Edinburghin yliopistot ja olette saanut mitä parhaan opin — sanokaapa nyt minulle — ei siksi että asia minua kovin koskisi — mutta kuulin vain S:t Johnin katolilaisen papin ja meidän kirkkoherran väittelevän siitä talvimarkkinoilla, ja hyvin, totta tosiaan, he puhuivat kumpainenkin. Pappi sanoi silloin, että olisi muka lainvastaista naida serkkunsa; mutta minun mielestäni ei hän tuonut esiin raamatunpaikkoja todisteeksi puoltakaan vertaa niin hyvin kuin meidän kirkkoherramme — meidän pastoria kehutaankin parhaaksi kirkkoherraksi ja saarnamieheksi täältä aina Edinburghiin asti! Mitä te siitä arvelette, lieneekö hän oikeassa?"

"Tietysti on naiminen, kaikkien protestanttisten kristittyjen opin mukaan, yhtä vapaata kuin Jumala sen sääsi leeviläislaissa. Senvuoksi, Hobbie, ei laki eikä uskonoppikaan voi asettaa mitään estettä sinun ja Grace Armstrongin välille."

"Hyi teitä pilkkakirvestä, Earnscliff!" vastasi hänen kumppaninsa, "itse te kiivastutte, hyvä herra, jos joku teihin hiukkasenkin kajoaa, vaikkapa vain kokkakirveen lappeellakin. — Enpä minä muuten kysynytkään tuota Gracen tähden, sillä ei hän ole minun oikea serkkuni, vaan minun setäni vaimon tytär edellisestä aviosta, joten hän ei ole minulle likeistä sukua, ei edes kannonkaan takaa — ainoastaan jonkinmoinen heimolainen. — Mutta nyt me olemme jo Sheeling-mäellä — annas kun ammun pois panokseni, että tietävät minun olevan tulossa, se on aina minun tapani. Ja jos olen saanut metsäkauriin, niin paukahdutan kaksi panosta, toisen metsäkauriin puolesta, toisen omastani."

Näin sanoen hän laukaisi pyssynsä, ja heti alkoi huoneissa liikkua kynttilöitä, vieläpä niitä pilkotti pihallakin. Hobbie Elliot osoitti Earnscliffille valoa, joka näkyi hiipivän asuntotuvasta ulkohuoneelle päin. — "Se on Grace", virkkoi Hobbie. "Ei hän tule minua ovelle vastaan, sen takaan, mutta hän on ulkona muka katsomassa, onko illallinen noita väsyneitä koiraraukkojani varten valmis."

"Jos rakastat minua, niin rakasta minun koiraani!" vastasi Earnscliff. "Voi, Hobbie poika, sinua miekkosta!"

Nämä sanat hän lausui ikäänkuin huoaten, mikä ilmeisesti ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta.

"Hei, saattaisivatpa toisetkin nuoret miehet olla yhtä onnellisia kuin minä! — Näinpä kerran, miten neiti Isabella Veren kaula kääntyi erään herran puoleen, kun he sattuivat vastakkain Carlislen kilpa-ajoissa! Ken tietää, mitä kaikkea maailmassa vielä voi tapahtua!"

Earnscliff mutisi itsekseen jotakin vastauksen tapaista; mutta oliko se myöntämistä vai kieltämistä, siitä ei ollut aivan helppo saada selvää. Näyttipä melkein siltä, kuin puhuja mielellään olisi tahtonut pitää ajatuksensa salassa. He olivat nyt astuneet alas leveää kujaa, joka kierrellen pitkin jyrkän harjun rinnettä johti olkikattoisen, hauskannäköisen talon eteen, jossa Hobbie Elliot ja hänen omaisensa asuivat.

Oven suussa oli suuri joukko iloisia kasvoja; mutta vieraan läsnäolo pidätti monta kokkapuhetta, joilla saaliiton metsäkauriinpyytäjä oli aiottu ottaa vastaan. Vähäinen kahakka syntyi ovessa seisovan kolmen nuoren, sievän tyttösen kesken, joista kukin olisi tahtonut jättää toisille toimeksi vieraan saattamisen tupaan, kun jokaisella oli hätä päästä hiukan siivoamaan asuaan, sillä eihän toki sopinut näyttää itseään vieraalle nuorelle herralle huolimattomissa vaatteissa, jotka olivat aiotut vain oman veljen katseltaviksi.

Vihdoin Hobbie, toruttuaan heitä kaikkia muutamilla sydämestään lähtevillä sanoilla (Grace näet ei ollut joukossa), tempaisi kynttilän eräältä kyläkeikailijalta, joka seisoi siinä pidellen sitä sievästi leikitellen kädessään. Sitten hän saattoi vieraan perheentupaan eli saliin. Entisinä aikoina näet, kun asunto samalla oli puolustuslinna, oli perheentupa kivilakinen ja kivipermantoinen, tosin kostea ja synkkä nykyaikaisiin talonpoikaistupiin verraten, mutta sittenkin se näytti Earnscliffin mielestä rätisevän turve- ja suopetäjävalkean valossa erittäin hauskalta pimeään, kolkkotuuliseen harjuun verraten. Lempeästi ja usean kerran lausui hänet tervetulleeksi kunnioitettava vanha muori, perheen vanhin, joka istuen ison takan ääressä pajusta punotussa tuolissa johti nuorien talontyttärien sekä kahden, kolmen rivakan, taampana kuontaloitaan pyörittävän palvelustytön ilta-askareita. Hänellä oli päässä leveäsiipinen, korkea myssy ja yllä ruumiinmukainen, siisti, kotikutoinen villaleninki. Kun hänellä vielä lisäksi oli suuret, kultaiset vitjat kaulassa ja renkaat korvissa, näytti hän yhtä paljon rouvalta (hän olikin todella herrassukua) kuin talonpoikaiselta emännältä.

Niin pian kun hän oli tervehtinyt Earnscliffiä ja käskenyt laittaa kiireesti jonkin erikoisruoan illallisaterian lisäksi, alkoi hän sisarten kanssa pilkata Hobbie Elliotia sen johdosta, että tämä oli tyhjin käsin palannut metsäkauriinpyynnistä.

"Turhaan on Jenny pitänyt valkeaa vireillä keittiön takassa Hobbien saaliin varalta", virkkoi yksi sisarista.

"Turhaan tosiaankin, siskoseni", jatkoi toinen, "olisihan pohjakekäleestäkin,[5] jos siihen oikein puhaltaisi, ollut kylliksi tulta meidän Hobbien saaliin paistamiseksi."

"Aivan niin, ehkäpä kynttilänliekissäkin, kun tuuli ei vain sitä liehuttaisi", lisäsi kolmas. "Jos minä olisin Hobbie, niin olisin tuonut saaliinani vaikka harmaan variksen sen sijaan, että näin kolmannen kerran tulisin kotiin ilman kauriin sarveakaan."

Hobbie katsoi toisesta toiseen, kuhunkin vuorostansa, kulmakarvat rypyssä, vaikka hyvänsävyinen nauru suupielissä tekikin nuo uhkaukset aivan tyhjiksi. Hän yritti sitten lepyttää heitä kertomalla mitä toveri oli heille luvannut.

"Minun nuorena ollessani", sanoi vanha rouva, "ei mies olisi kehdannut tulla kotiin vuoristosta, jollei metsäkauris olisi roikkunut hevosen kumpaisellakin kupeella, aivan kuin vasikat kuljeskelevalla lihanmyyjällä."

"Soisinpa hyvin, mummo, että ne olisivat jättäneet meillekin jonkin sorkan", vastasi Hobbie; "mutta luulenpa, että ne ovat ampuneet koko seudun putipuhtaaksi, nuo teidän vanhat ystävänne."

"Näetpä, että muut sentään vielä löytävät saalista, vaikka sinä et löydä, Hobbie", sanoi vanhin sisar iskien silmää Earnscliffille.

"No, no, tyttö, jokaisella koiralla on onnenpäivänsä — älkää panko pahaksi tätä vanhaa sananlaskua, Earnscliff — eikö minullekin toiste voisi sattua hänen hyvä onnensa ja hänelle minun vastoinkäymiseni? — Sangen hauskaa tosiaan, kun kotimatkalla vielä kummitukset ja menninkäiset miestä pelästyttivät — ei, niin en aikonut sanoa — vaan oudoksuttivat. Ja sitten vielä pitää ottaa vastaan toruja naisilta, jotka koko pitkänä päivänä eivät ole tehneet yhtään mitään, paitsi pyöritelleet kapulan pätkää, josta langan pää riippuu, tai pistelleet ryysyihin reikiä."

Ja hän rupesi nyt, panematta lisää kovin paljon omiaan, kertomaan, minkälaisen oudon olennon he olivat Mucklestane-Moorilla kohdanneet. Hän lopetti sanoen, ettei hän puolestaan voinut oikein päättää mikä kumma se mahtoi olla: "Kukaties vaikka olisi ollut itse paholainen tai joku tuota vanhaa Peght-sukua, joka muinoin hallitsi tätä maankulmaa."

"Joku vanhoista Peghteistäkö!" huudahti vanha muori. "Ei, ei — Jumala sinua vahingosta varjelkoon, lapseni! — ei se ollut mikään Peght — se oli itse Kankaan Musta Mies! Kirotut olkoot nuo pahat päivät! Mitähän varten häijyt henget tulevat taas esiin hätyyttämään tätä onnetonta maata, kun se oli nyt aloilleen asettunut ja kunnioitti lakia ja eli suloisessa rauhassa. — Kirottu olkoon hän! Hän ei ole koskaan ennustanut hyvää tälle maalle eikä sen asukkaille. Isäni usein kertoi, että tuo kummitus ilmestyi samana vuonna kuin verinen Marston-Moorin taistelu taisteltiin, sitten taas Montrosen mellakan aikana, ja vihdoin ennen Dunbarin verilöylyä. Ja minun aikanani näkivät ihmiset hänet Bothwell Briggen taistelun aikana. Niinikään kerrotaan, että tuo näkijä Benarbuckin herra olisi puhutellut häntä vähää ennen Argylen maahantuloa, mutta siitä en ole varma — se tapahtui kaukana läntisissä maakunnissa. — Voi, minun lapseni! Hän ei koskaan ilmesty muulloin kuin pahoina päivinä — muistakaa siis joka ainoa turvata häneen, jolta apu tulee rauhattomuuden päivinä!"

Earnscliff keskeytti vanhuksen puheen ja sanoi olevansa aivan varma siitä, että se henkilö, jonka he olivat nähneet, oli joku onneton mielipuoli eikä mikään näkymättömän maailman lähettiläs, joka oli tullut sotaa tai muuta pahaa ennustamaan. Mutta hänen mielipidettään ei otettu kuuleviin korviin, ja kaikki yhdessä kielsivät häntä palaamasta paikalle, niinkuin hänen aikomuksensa oli tehdä seuraavana päivänä.

"Voi, voi, lapsi kultaseni", virkkoi vanha rouva, joka sydämensä hellyydessä puhutteli äidin tavoin kaikkia, joita hän piti rakkaina, "teidän, Earnscliff, pitäisi vielä enemmän kuin muiden ihmisten olla varuillanne. Isänne murha ja sen jälkeen seuranneet käräjä-asiat sekä rahalliset tappiot ovat antaneet kovan kolauksen teidän talollenne — ja tehän olette koko joukkonne kaunistus, se poika, joka on korjaava vanhan rakennuksen entiselleen (jos Jumala niin tahtoo) koko tälle seudulle kunniaksi ja sen asukkaille turvaksi. Teidän velvollisuutenne, enemmän kuin muiden, on olla puuttumatta ajattelemattomiin yrityksiin — sillä teidän sukunne on aina ollut uhkarohkea ja siitä on tullut heille paljon turmiota."

"Mutta ettehän toki, ystäväni, suinkaan soisi, että minä pelkäisin lähteä aukealle kankaalle valoisalla päivällä?"

"Enpä tiedä", vastasi hyvä emäntä; "en minä suinkaan koskaan tahtoisi kieltää poikaani tai ystävääni käymästä käsiksi hyvään työhön, oli se ystävän asia tai heidän omansa — semmoista kieltoa ei millään tavalla voisi tulla minun puoleltani eikä kenenkään muunkaan jalosukuisen puolelta. — Mutta eipä tästä minun harmaasta päästäni tahdo lähteä se ajatus, että vaaran etsiminen, silloin kun ei asia meitä koske, on selvästi sekä lakia että myös Raamattua vastaan."

Earnscliff lakkasi väittelystä, koska hän ei kuitenkaan luullut voivansa pitää siinä puoliaan hyvällä menestyksellä, ja kutsu illalliselle keskeytti muutenkin keskustelun. Gracekin oli tullut näkyviin, ja Hobbie, luoden merkitsevän silmäyksen Earnscliffiin, istahti pöytään tytön viereen. Iloiset ja vilkkaat puheet, joihin vanha talonemäntäkin otti osaa vanhalle iälle niin sopivalla hyvänsävyisyydellä, palauttivat hetken kuluttua tyttösten poskille sen punan, jonka veljen kummitustarina oli karkoittanut. Ja he tanssivat ja lauloivat vielä illallisen jälkeen jonkin tunnin ajan aivan huolettomasti, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan ollut kummituksia.