Читать книгу Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке - Юхани Ахо - Страница 5

Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä. Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä, vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun saat, avun saat!

Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät, salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä, ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin värähtävä hymy ajatellessa: «Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa» – ja Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja sanoo: «Tulitpahan, Juha, – etpähän jättänyt.»

Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo. Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli jäleltäpäin.

Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.

Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos eivät itsestään tahtone tarjota.

Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.

Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.

Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan ikävöimään – eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.

Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin: – Mikä se oli? – Ei mikään! – Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja tulivat kättelemään.

– Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli röyhtäyttäen.

– Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.

– Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.

Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen; sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne mielelläänkin jääneet. Olipas ovela … ei muuta kuin viskaa venheeseensä ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä rantaan?

– Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.

– Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen, pankon luota.

– Marja ei siedä haukkumista.

– Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen vähän neuvookin.

– Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.

Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.

– Et lähtenyt jälkeen?

– Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?

– Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.

Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.

– Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.

– Kirkolle.

Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.

– Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?

– Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.

– Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.

– Olenko pyytänyt?

– Ethän ole.

– Mitäs sitten puhut!

– Olisihan ollut autettava – sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.

– Kun ei käy, niin ei käy.

– On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.

Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla sanomatta:

– Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.

– On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.

– Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden suuhun joutui.

Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.

Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin, niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.

Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä; hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.

Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me Marjan kanssa yhteen mentiin. «Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat. Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. «Onnea olkoon teille», sanoi Marjalle, ja «Onnea olkoon teille», sanoi minulle ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: «Elä ota lasta», rovasti toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren ottanut… Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen jälkeen … niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani, nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna, ei itke, mutta ajattelee: «Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka joutuu.»

Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.

Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen, kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän istahti aitan rappusille. Päivän ja kahden yön soutamisesta raukeana Juha hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään, ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.

Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen tähän sakastin rappujen eteen. «Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa, eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.

Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.

Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus, pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten, edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:

– Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja parhaana vieraana pitää … ja tuo ystäväksi tekeytyy … ja viepi parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen kaikkein rakkaimpansa…

Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.

– Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi pannut…

– Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa? Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina? Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä – marjasta tai paimenesta … täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.

Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän. Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain jatkoi:

– Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.

Rovasti mietti, katsoi Juhaan… Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti sanoikin:

– Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on —

– Kun mitä? vavahti Juha.

Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:

– Kun – niin, kun Marja tekee tiukan.

– Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.

Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:

– Mitä Juha tarkoittaa?

Silloin Juha melkein syöksi suustaan:

– Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?

– Tarkoittaako Juha – ?

– Sota siitä on nostettava!

Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.

– Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.

– Eipä ei, eipä ei…

– Ei, hyvä mies, ei toki sotaa – sitäkö varten tulit?

– Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee kapulan kiertämään, että mies talosta hätään – ni-niinkuin su-sudenkin ajossa.

Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.

– Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä, olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun on rauha valtakuntien välillä.

– Niinpä niin…

– Sentähden se ei käy … ei mitenkään minun puolestani.

– Eipä ei … vai ei?

Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.

Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja kysyikö Karjalan rosvo?

– Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.

– Kyllä, kyllä, mutta —

Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.

– Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.

– Vaan jos sille tiellesi jäät.

– Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.

– Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.

– Jos en saa Marjaa takaisin … niin vaikka menköönkin.

– Onko niin rakas?

– Niin on rakas, rovasti.

Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen tuuheiden kulmien alla.

– Rovasti tietää sen … jos olisi itselleen niin käynyt.

Rovasti heltyi.

– Kyllä minä sen … kyllähän … ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa, että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.

– Eipä ei…

Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää salatakseen. – Eipä ei, eipä ei! – hän uskoi sen, mitä rovasti oli sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.

Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän takana.

Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.

Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle.

Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. «Sepähän siitä viimein tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta kukaan – toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä kielitellä… Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin että kerran rusahtaa…! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen: tee se, tee se! – Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka kumpikin – jos en Marjaa elossa tapaa … jos on hänelle minkä pahansa tehnyt…

Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia – saatanhan sen minäkin tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa, kuka sytytti…

Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi, liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä silmin.

Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:

– Täytä tuo – niin paljon kuin mahtuu – poronkieltä ja talkkunajauhoja.

– Lähdetkö metsälle?

– En.

– Ajattelin, kun noin varustelit.

Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:

– Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.

– Ethän vain lähtene sen jälkeen?

– Senkö? – Sen jälkeen lähden.

– Yksinäsi?

– Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.

– Et tainnut saada toveria?

Juha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo ovella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:

– Et häntä sieltä enää löydä … pääsi vain menetät.

– Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin pää.

Äiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut pidätettävissä. Sille tielleen se jää – sen tähden, sen sikiön, sen venakon … nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee…

– Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa samalla livahti sisään, – Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan. Mene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!

– Mitä?

Juha oli pysähtynyt porstuan rappusille.

– Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.

– Älkää, emäntä … sanoi Kaisa silmänsä peittäen.

– Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!

– Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.

– Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä heittäysi!

– Se on valhe!

– Kaisa näki, kysy siltä! – ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin tupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.

– Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.

– En minä mitään nähnyt.

Mutta samassa hän pillahti itkemään.

– Sano, mitä näit.

Piika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.

– Mitä se on nähnyt?

– Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja rantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen. Siitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse. Nakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä huudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.

– Sen valehtelet, huohotti Juha.

– Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.

Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan nurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.

Äiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha kädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.

– Meni mielellään ja jouti mennäkin!

Mutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän tempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski äitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.

– Sen valehtelet!

Ja syöksyi mölähtäen ulos.

Äiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan karatessa ohi porstuan läpi.