Читать книгу Panu - Юхани Ахо - Страница 4

Sisällysluettelo

Talvinen aamuhämärä peitti vielä maan, ja tähdet tuikkivat, ja revontulet loimottivat kirkkaalla pakkastaivaalla. Kuun viimeinen neljännes vaelteli kuin eksyksissään ja kylmästä kutistuneena rannatonta ulappaansa. Keskiyön aikana se oli noussut metsänrannan takaa kykenemättä voittamaan sitä valoa, joka liekehti takaisilta taivahilta.

Heikko päivänkoitto alkoi jo kalventaa taivaankantta, tähtien tuike kävi uneliaammaksi, revontulten loimo heikkeni heikkenemistään kuin sammuva kokkovalkea ja painui yhä pienemmäksi.

Mutta metsässä vallitsi vielä yön pimeys. Huurteisten, kuuran ja lumen painosta luokistuneiden lehtipuiden alla hyppelivät vielä jänikset ruokapaikasta toiseen, linnut nukkuivat nietoksien sisässä, eikä oravakaan ollut vielä yöpuultaan liikkeelle lähtenyt.

Mutta aamu alkoi valkenemistaan valjeta. Pölähti lumi ahon laidassa, ja lenti huriseva teiri korkeimman urpukoivun latvaan; pölähti lumi samalla lailla toisen ja kolmannen kerran, ja kohta oli ruokainen puun latva mustanaan kuhertelevia, pörröisiä lintuja.

Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä nukkuvien päälle.

Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle.

Hän oli tanakkatekoinen ja samalla kookas mies, puettuna punaisella reunustettuun poronnahkaturkkiin ja poronnahkasaappaihin. Turkin alta näkyi hänen liikkuessaan vaalea, koreilla veroilla päärmetty sarkakauhtana, rinnassa välkkyi suuri hopeasolki ja vyöllä pitkä kirjaeltu tuppi. Hetken aikaa ilmaa tähysteltyään kääntyi hän taas lämmittelemään. Silmät kiiluivat terävästi tulta vasten, mutta oli katse samalla arka ja vilkkuva, niinkuin olisi se aina tottunut ympäristöään varomaan. Mutta yht'äkkiä ilme hänen kasvoissaan muuttui, hän hymähti veitikkamaisesti, tarttui räiskyvään halkoon ja heilauttaen sitä päänsä päällä niin, että kipinät sinkoilivat ympärille kuin vesipisarat myllynrattaassa, huusi hän iloisesti:

—Ylös miehet, karvaturvat,

ylös untelot urohot,

nouskaatte makoamasta,

- viikon unta ottamasta.

Nukkuvat urahtelivat, oikoivat jäseniään, pyyhkivät huurteisia partojaan ja nousivat vähitellen istumaan.

—Hei, hai! haukotteli heistä polvilleen kohoten muudan pitkäjäseninen mies.—Mitäpäs ajelet, seppä, eihän ole vielä Päivätärkään päätään nostanut, ja vielähän tuolla Kuuttarenkin silmä kiiluu.—Ja silmät soikeina haukotteli hän vielä toisenkin kerran niin, että metsä vastaan kiljahti.

—Ylös, Kuisma, pata tulelle, sinun on vuorosi!

—Tee, Jouko, minun puolestani, pyyteli hän vieressään istuvaa nuorta miestä, melkein poikaa vielä,—minä sinut sitten kymmenkertaisesti palkitsen,—ja haukotellen, kädet niskan takana, heittäytyi Kuisma havuiselle vuoteelleen.

—Joukon on hankittava pataan pantavaa, virkkoi hänen isänsä, tuo ennen muita makuulta noussut mies.

—Jäihän vielä metson puolikas ja kokonainen teiri eilisestä, neuvoi

Kuisma.

—Ei pyystä kahden jakoa.

—Ka, pane sitten se karhun lapa.

—Se tarvitaan markkinoilla ja paluumatkalla… Tuoll' on, Jouko, puu täynnä teiriä, ota jousesi ja käy pudottamassa muudan. Kuuluivat nousevan harjun selälle koivuun, missä eilen illalla tullessamme istuivat.

Jouko otti jousen päänsä pohjista ja tarkasteli nuolia viinessään, joka oli tehty hienosta läpikuultavasta luusta ja eläimen kuvilla kirjaeltu.

—Ne nuolet tappaa, ne ovat sen miehen terästämät ja hiomat, että tappavat, virkkoi Kuisma.

—Hullu omia töitään kiittää, sanoi muudan miehistä.

—Vaikk' olet, Tiera, itsekin kehunut, mitä olet pajassani teettänyt.

—Vähän taitaisi rautasi tehota, jos ei muu tehoisi.

—Mikä muu se sitten paremmin tehoisi?

—Luetathan itsekin nuolesi Panulla.

—Osaisin ne minäkin lukea, mutta kun minulla ei ole niitä mujuja … sillä on lemmolla niin mainiot mujut, joihin kastelee … sanoisit, Panu, kerran, miten mujusi laitat.

—Liian olet vanha tietäjän oppiin, vastasi Panu.

—Aina ne muutkin mujuja keittäisi, mutta ei ole sanoin suolaajata, puuttui puheeseen Ilpo, vanha, harmaapartainen, tihrusilmäinen äijä. Sanoissa ja taioissa se on se, joka tehoo.

—On se vähän miehen kädessä ja silmässäkin, intti yhä Kuisma.

Miehet katsahtivat Panuun, ikäänkuin odottaen häneltä vastausta.

—Silmä teroo taiasta, ja käsivarsi vakaantuu, virkkoi hän ja lisäsi:—

Ja on siinä vähän muutakin voimaa.

—Jota ei joka mies tiedä eikä opi tietämään, jolla ei ole niitä lahjoja, säesti Ilpo ojentavasti.

Jouko oli sillä välin järjestänyt nuolensa, kiinnittänyt jousensa jänteen ja haettuaan suksensa käsiinsä, sujahutti hän sanaakaan sanomatta metsän peittoon.

Toinen toisensa perästä olivat miehet kohoilleet pystyyn ja asettuneet nuotion ääreen mikä mitenkin päin jäseniään lämmittelemään. Ne olivat kaikki tuuheapartaisia, useimmat rotevia miehiä, puettuina samalla tavalla kuin se, joka oli heidät herättänyt ja jota kaikki näkyivät johtajanaan kunnioittavan—se vain eroa, että muiden kauhtanat eivät olleet punaisella reunustetut.

Kuisma otti padan kuusen oksasta, ahtoi sen lunta täyteen ja ripusti puuvipuun nuotiotulen päälle.

—Joko lienee päivä missä asti tulossa? kysyi joku miehistä.

—Ei ole kaukana enää, johan tuolla aholla lumi sinertelee, arveli toinen.

—Eiköhän olisi paras heittäytyä suksilleen ja lähteä heti paikalla painaltamaan?

—Vielä sinne ehditään, ei ole enää kuin aamurupeaman hiihto, ja vastahan on tänään aattopäivä.

—Tulleeko paljon ostajia markkinoille?

—Nahkain ostajia luulen tulevan, arveli Panu,—niin ainakin vouti päätteli syksyllä tavatessani. Mutta tulipa heitä tai ei, kun ei ole mitä myydä … tuoss' ovat koko heimon vuosinahkat.

—Onhan niitä siinäkin … mutta yhähän vähenee vilja metsistä. Minne lieneekään Tapio karjansa ajanut?

Joka kerta, kun siitä tuli puhe, ja useinhan tuli puhe metsänriistan vähenemisestä, otti vanha Ilpo siihen syytä selittääkseen.

—Tietäähän sen, minne se ne ajaa: mennessään vie, kuljettaa edellään näiltä mailta poistuessaan eikä käy kuin välistä vanhoilla sijoillaan, mutta ei ota silloinkaan parasta väkeään kerallaan. Ja syy kyllä tiedetään.

Ja ikäänkuin odottaen Panulta vahvistusta puheelleen, jatkoi hän, tuon tuostakin häntä silmäten:

—Syy kyllä tiedetään. Ei lepytellä enää Tapiota, ei uhrata ukon iloksi eikä miellytellä Mielikkiä yhtä ahkerasti kuin ennen … ei tehdä taikoja metsään mennessä, ei tärkeitä menoja noudateta, vaan huolettomasti ja varautumatta röyhkeästi metsään mennään … ei osaa haltija pelätä, tekee mitä tahtoo, antaa minkä antaa … on niitäkin, jotka pyhillä vuorilla pyydystelevät … kummako, jos vanhus vihastuu ja muuttaa muille maailmoille asumaan. Siin' on syy viljan vähyyteen— vai mitä arvelet, Panu?

—Niin on, kuin Ilpo puhuu. Paha on, kun ei omia jumalia palvella, mutta pahempi vielä, kun vieraita suositellaan. Ei tahdo Tapio niistä, jotka muukalaisilta apua anovat. Ristin-Kiesus on tunkenut Tapion metsiin, häntä siellä monet jo avukseen huutavat, mutta jos ei häntä jo ajoissa rajalta käännytetä, niin ei ole kohta jalan neljän hyppivätä, ei pahaista jäniksen poikaa Tapion vainiolla, joka…

Miehet kuuntelivat hyväksyvällä hartaudella esimiehensä puhetta, kun

Kuisma teki nopean varottavan liikkeen kädellään.

—Mitä nyt?

—Olehan vaiti ja anna tänne jousi!

Jousi kulki kädestä käteen, Kuisma tarttui siihen jäsentä liikauttamatta ja jännitti sen; kuului heikko helähdys ja jänis, joka korvat pystyssä oli kuukkinut metsästä melkein tulen ääreen, kellähti rääkäisten hangelle.

—Suotta tässä Tapiota soimailette, sanoi Kuisma, jänistään jaloista riiputtaen.

—Lieneekö nuo enää Tapion jäniksiä, jotka tällä puolen Rajavaaran koikkivat.

—Kenenkäs sitten?

—Ristin-Kiesuksen parasta karjaa on jänis, ristiturpa, ja toinen harakka, silkkiselkä!—nauroi Panu yleisen hilpeyden vallitessa. Nyt sinut hukka perii, kun papin karjaan koskit!

—Pataan papin keitto!—ja Kuisma valmistautui jo nylkemään jänistä.

—Maltahan, mies, huusi Panu, ilkamoinen ilme kasvoissaan.

—Mikä hätänä?

—Annatko minulle riistasi, niin vien papille uhriksi, että leppyy?

—Mutta jos ei lepykään jäniksestä?

—Niin ammutaan hänelle sitten harakka.

—Et niin vähällä Ristin-Kiesusta lepytä … katso, ettei vaadi itseäsi sinua, salojen parasta miestä uhriksensa, niinkuin kerran kuului oman poikansa vaatineen, kun mielensä vihoittivat.

—Mutta olipa se sillä kertaa poroon tyytynyt, joka oli sarvistaan pensaaseen takertunut.

—Kuuluu olevan ankara mies tämä nykyinen pappi. Uhanneen kuului jo heti tultuaan Karjalan vanhan tiedon hävittää, ajaa tiehensä tiedon ja tietomiehet ja pakottaa kaikki omaan uskoonsa, hävittää uhrilehdot ja hakata maahan pyhät karsikot.

—Vai hakata maahan pyhät karsikot! matki Panu. Sitten lisäsi hän totisemmin:—Ovatko miehet niin mitättömiä, etteivät torju turjalaista luotaan, jos semmoisin tuumin tulisi?

—Torjuvatpa tietenkin.

—Olen monesti sanonut, ettei vieraista valloista hätää, niin kauan kuin miehet miehuutensa pitävät ja tietänevät tehtävänsä.

—Aiotko käydä puheillaan?

—Senpähän nähnen.

—Loihdi suohon suuta myöten, niittyhyn nivuslihoista tai nosta suuri tuuli ja lennätä niin pitkälle, kuin länttä riittää, lasketteli Kuisma.

—Kuisma se keinot tietäisi, naurahtelivat miehet.

—Minkäs teet?

—Ei ole pakko siitä puhua eikä tarviskaan, vastasi Panu kuivasti.

—Eikä ole muiden asia sitä Panulta kysellä, lisäsi Ilpo, Panun ainainen säestelijä. Kyllä kaikki hyvin käy, kun häntä tottelemme.

—Sen tietää, että häntä tottelemme, vahvistivat miehet.

—Ei minua totella tarvitse, kun vain otatte vaaria vanhoista menoista, uhraatte aikananne haltijoille, teette temput täsmälleen, niinkuin olen tekemään neuvonut—silloin metsola aarreaittansa avaa ja Ahtola antimiaan jakaa. Minäkin parastani koetan, teen minkä taidan tietoni avulla enkä kateista huoli, vaikka tiedänkin monen minua kadehtivan ja vihan kierontamin silmin katselevan.

—Eivät sinua muut kadehdi eikä vihaa kuin Reidan suku, alkoi Ilpo. Koko muu Karjala on puolellasi. Mitä ne muutamat huonokuntoiset monia vastaan. Huonosti olisivatkin asiat, jos et olisi melaan tarttunut. Mitä taisi Reita? Lovehen lankeili, menneitä muisteli ja tulevia tutki, mutta heimon tänäiset asiat menivät menojaan. Ei kukaan oikeutta jakanut, ei pidetty yhteisiä uhreja, ei yhteisiä karhunajoja, siellä sikisi sudet ja karhut, ei saatu hintoja nahoista, kun kukin omin päin markkinoille kulki, eikä kauppaan kyetty. Tuhosit toimettoman tietäjän, ja siitä olkoon sinulle kiitos.

—Nyt on toisin kaikki. Nyt on voutikin ystävämme ja puoltaa meitä.

—Mitenhän saitkaan sen puoleesi lumotuksi, karilaan? kysyi Kuisma.

—Olkoon minun puolestani vallassa kuka tahansa, virkkoi Panu kysymykseen vastaamatta. Kernaasti olisi saanut Reitakin olla, jos olisi ollut hänessä miestä siihen. Mutta olisitte häntä vielä vähän aikaa seuranneet, mennyttä olisi pian ollut oma tieto ja uusi sijassa. Se lapsianne salli kirkolla kastaa, antoi akkojen vaeltaa rippiin ja messuun ja semmoiseen saastaiseen menoon eikä ollut miestä estämään omaa vaimoaankaan Ristin-Kiesusta kumartamasta. Salaa lie tehnyt sen vaimo, ja salaa tekivät sen monet muut, mutta siinä sen miehen näki, näki heikon ja nahjuksen. Pian olisi käynyt meille niinkuin on käynyt monelle heimolle Inkerissä ja Aunuksessa. Vähät minä vallasta välitän, parempi olisi ollakseni, jos saisin elää niinkuin mieleni tekisi: metsääni kulkea, kalaani pyytää, kaskeani viljellä ja vain omaa tavaraani kaupita. Niissä nyt aikani kuluu: ole kaikkien neuvonantaja, kaiken maailman pahan parantaja, loihdi, taio, lääkitse … ei yön lepoa, ei päivän rauhaa.

—Turhaan aina puhelet ja puolustelet,—ei kukaan sinua soimaa, sanoi

Ilpo.

—Kun ei oltaisi niin köyhiä, kun ei eläminen olisi niin raskasta kuin usein on kovina talvina ja huonoina riistavuosina, virkkoi miesten joukosta munan, joka tähän saakka oli äänetönnä istunut. Ristityt rikastuvat, heitä onni seuraa, mutta meitä pakenee. Täydet ovat heidän aittansa, minulla ei tietoa, miten talven yli päästä. Lieneekö syy jumalissa vai miehissä?

—On se miehissäkin, Patvaseni, miehissä se on, huono olet metsän kävijä.

—En jaksa, vanha mies, nuorten perässä hiihtää, kun karhu pohkeeni puraisi; edestäni ottavat, eivätkä meidän jumalat käske voimallisten huonoja auttamaan, niinkuin kuuluu käskevän Ristin jumala.

—Ei huolehdita, vielä siihenkin keinot keksitään. Uskon parempien aikain koittavan. Yhteisiin toimiin rupeamme, ja'amme saaliit miehiä myöten. Vouti on puolellamme ja on uhannut auttaa, kun tarvitaan. Hän on mahtavampi kuin pappi, hänellä on maat ja metsät, ja hän tekee, mitä tahtoo. Vielä kuulette, jahka odotatte ja luotatte minuun.

—Ka, luotamme sinuun, luotamme!

Hanki karahti miesten takana, jotka kehään kerääntyneinä olivat nuotion ympärillä istuneet, ja Jouko hyppäsi suksiltaan heittäen kannannaisen teiriä isänsä eteen.

—Viisi teirtä! huudahti Kuisma. Kas oivaa jousimiestä!

Kaikki kummastelemaan, milloin hän ne oli ehtinyt ampua, ja Jouko kertoi, että hän kerran puun juurelle hiivittyään oli ne yksien jalkainsa sijoilta kolkannut toisen toisensa perästä.

—Eivätkö lentäneet pois?

—Eivät liikahtaneetkaan.

—Kolkkasitko kaikki?

—Yhden jätin.

—Niin oli jätettäväkin.

Sitä ei muistanut kukaan itselleen tapahtuneen, että olisi niin monta talviteirtä yhdestä puusta ampunut, ja miehet päättelivät Panua silmäillen, että hänellä, tietäjällä, oli osanna tässä poikansa oudossa saaliissa. Välistä oli ennenkin hänen mukana ollessaan sattunut samantapaista.—Kerrankin oli eräs metsämiehistä, ollen yhtä pyytä ampuvinaan, lävistänyt yhdellä nuolellaan kaksi, niin että jäivät molemmat siihen kaulastaan riippumaan. Toisen kerran oli yhtä oravaa kolkatessa pudonnut puusta toinenkin; nuoli oli yhteen oravaan satuttuaan kimmonnut kuusen oksasta toiseen. Mutta ei Panu sallinut näistä tämmöisistä puheltavan.

Teiret kynittiin miehissä, siivottiin, täytettiin voilla ja suolalla ja heitettiin pataan, joka oli alkanut kiehua. Kuisma oli lähennellyt Joukoa ja kuiskasi hänen korvaansa:

—Teitkö taikaa ennenkuin ammuit?

—Mitäpäs minä olisin hänestä taikaa tehnyt.

—Ei tule lintu loitsimatta, tetri taian tekemättä. Jos neuvot minulle, niin taon tusinan nuolia ilmaiseksi. Jos pelännet sitä, että taikasi käy tehottomaksi, niin saathan isältäsi uusia.

—Isä on kieltänyt.

—Ei se saa tietää.

—Isä tietää kaikki.

—Jos sanot, niin neuvon sinulle lauluja, joilla kaiken maailman neitojen aittain ovet avautuvat. Vielä niitä niitäkin tarvitset, eikä osaa isäsi niitä neuvoa.

Jouko, joka oli totinen, suorakasvoinen poika, hymähti vähän, mutta ei vastannut. Usein laski Kuisma hänen kanssaan tuollaista todensekaista leikkiä, usein kärtti hän sanoja ja taikoja, mutta ei ollut Jouko kuitenkaan varma siitä, uskoiko se niihin, vai pitikö vain pilkkanaan sekä isää että häntä ja kaikkia, jotka taikoihin luottivat.

—Teitkö tämmöisen taian,—ahdisteli Kuisma yhä edelleen,—oliko sinulla pussissasi kolme kynää kolmen pyytäjän pyydyksestä otetun linnun siivestä, majavan hammas ja sipale vanhan ruumiin vasemmasta korvalehdestä, panitko pussin kainaloosi ja kiersitkö sillä lintuparven? Oliko?

—Ei ollut.

—Sitten oli sinulla mustan kissan pää, ja sillä kiersit ja panit sen kannon päähän?

Panun terävä silmä, joka pälyi kaikkialle, oli muiden syödessä ja ääntä pitäessä seurannut Kuismaa ja Joukoa ja sai hänen tarkka korvansa muutamista sanoista selville, mistä oli puhe.

—Ne on niitä Kuisman taikoja ne, virkkoi hän pilkallisesti.

—Kun ei kelvanne, niin neuvo parempia … ota oppiisi minut!

—Ei ole sinusta tietäjäksi … olet liiaksi laajasuinen, haastaisit kaikelle maailmalle tietosi, ja sinne ne sitten menisivät, ja voima hajoisi kuin sumu ilmaan.

—Sinne ne vielä menevät muidenkin tiedot … en ole ikipäivinä taikaa tehnyt enkä loitsua lukenut.

—Aina sillä kehut, mutta edestäsi löydät, minkä taaksesi kylvät.

Jouko näki isänsä silmän välähtävän. Ei suottakaan olisi hän sallinut taikoja halvennettavan ja niistä kevytmielisesti puhuttavan. Mutta paljon oli niitä sellaisia, jotka niin tekivät. Monet nuoret miehet pitivät niitä pilkkanaan, varsinkin hänen kuultensa, joka oli suuren tietäjän poika. Ei vanha setä Jormakaan niitä viljellyt, ja usein siitä hänen kanssaan väittelivät. Mutta Joukon täytyi niitä noudattaa joka asiassa, mihin ryhtyi. Menipä hän kalaan tai metsälle, aina neuvoi isä, mitä oli tehtävä, ja kyseli ja muistutteli entisiä ja uusia opetti. Ei voisi hän ainoatakaan tekemättä jättää. Jos jää tekemättä tehtävä taika ja paha haltija sitomatta, alkaa se jäljessä kulkea ja ympärillä hiipiä ja viimein tekevät tuhon, kun niitä niin paljon kertyy, että jaksavat. Mutta kun tekee taian, lukee luvun siinä, missä se on tehtävä, niin tottelee kuin koira isäntäänsä ja tekee, mitä teettää.

—Liepeesi palaa! kuuli Jouko jonkun huudahtavan. Hajamielisenä hän oli istunut tulen ääressä ja antanut paukun kyteä viittansa liepeessä.

—Ei ollut varattu tulta vastaan, pisti Kuisma. Onko totta, Panu, ettei sinulla ole tulenvaraustaikoja … että tulelle et mitään taida?

—Kuka sen on sanonut?

—Reita vainaja kuului kehuneen … hänellä oli … jos tuleen vielä hukut!

Panu ei vastannut.

Liha oli padassa pehmeäksi kiehunut, ja miehet seivästivät terävään tikkuun palasensa kukin. Pian oli aamiainen syöty, tavarat koossa, tuli sammutettu ja miehet valmiina lähtemään. Heitettyään turkit yltään ja sidottuaan ne ahkioihin asettuivat he suksilleen, vetäisivät kaksisäikeisen ahkiojukon olkapäittensä yli, kiinnittivät sen vyötäisiinsä ja aikoivat jo lähteä liukumaan, kun Panu virkkoi lyhyesti, melkein käskevästi:

—Ei taiatta taipaleelle, jumalatta juoksemahan; viime mutka koskessa pahin, huippu tiessä jyrkin kohta.

Miehet asettuivat puolikehään johtajansa ympärille. Irrotettuaan pienen kirveen pulkkansa seviltä karsi hän sillä ensimmäisestä matkan suunnassa olevasta kuusesta alimman oksan ja lausui puoleksi laulavalla äänellä:

—Tepposeni tiejumala, ainoa avittajani, kun minää kotoa kuljen, isoni ilopihoilta, mammoni makuusijoilta, käyös kanssani keralla, veräjillä vierahilla, oudoilla tuvan ovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä sinkahuttais, kirkonväki viskeleisi, kellopeikko paiskeleisi, jottei pystyis papin juonet, manaukset mustan miehen. Anna viekkaus väkevä, anna taito, taikatieto, jolla tyhmät tyrmistellä, hölmön kansa kaikenlainen; pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena, saata kauniisti kotihin, omille olomajoille, isän tuomille tuville, emon saunan lämpimille.

Koko seurue kertasi viimeiset säkeet, samassa ponnistivat miehet sauvojaan ja suksiaan ja hurahtivat hongikon läpi rinnettä alas. Rinteen alla oli suuri suo. Juuri kun suksien vauhti oli hiljennyt ja miehet alkoivat todenteolla kiskoa kuormiaan, kuului huikkaus takaapäin, ja humisten kiiti heidän ohitsensa pyryävänä lumipilvenä poroilla ajava matkue, puolikymmentä pulkkaa, yksi pulkka tyhjänä.

—Hei, hai, Korpivaaran kopeat miehet! huusi jälkimmäisen pulkan ajaja taakseen kääntyen. Jo on joukko joutavassa, kun on lunta soutamassa!

—Akka lehmällä ajavi, uros itse hiihtelevi! huusi Kuisma vastaan.

—Hoi, Panu pahanniminen, kohta on valtasi vähissä! Reidan poika on löydetty ja ajaa huomenna kotikyläänsä!

—Valehtelet vääräsääri, laskettelet laajasuinen!

—Koston päivä on koittanut!

—Laitanko, Panu, nuolen tuon sekasikiön selkään? kysyi Kuisma.

—Anna hurjien humata!

Mutta Panu ei ollut niin rauhallinen, kuin miksi tekihe. Miehet, jotka hänen ohitsensa ajoivat, olivat vähän väliä hänen tiellään, milloin pitkin, milloin poikki. Ne olivat sekalaista, kesytöntä lappalaista rotua, joiden keskuudesta monena miespolvena oli syntynyt taikureita ja tietäjiä. Reidan, heidän viimeisen noitansa, oli hän kukistanut ja uudistanut Panujen vanhan vallan, mutta eivät reitalaiset, joiksi heitä kutsuttiin, vieläkään hänen valtaansa tunnustaneet.

—Sanoiko se Reidan pojan löytyneen? kysyi Ilpo Panun vieressä hiihtäessään.

—Niin huusi, mutta sitähän ne ovat ikänsä kaiken huutaneet.

Mutta jos Reita sittenkin olisi löytynyt ja palannut kadoksistaan? Jos hän olisi perinyt isänsä tiedot ja tulisi sukunsa surmaa kostamaan?

—Akkamieltä minua, kun en jäljestä ajanut ja syössyt surman suuhun. sitäkin!

Panu painoi liikkeeseen joutuneen mielensä ajamana eteenpäin niin, että toisten oli työläs hänen rinnallaan pysyä, ja ajan ollen jätätti hän niin, että kun oli tullut kirkkoharjulle, täytyi hänen pysähtyä toisia odottamaan.

Ei ollut päivä vielä kokonaan valjennut, kun Panu, niinkuin ilves kukkulan laelta korkeimman kiven päältä tarkastaa, onko pääsy laakson kautta vapaa, katseli edessään olevaa alankoa. Aamuruskon valossa punertelevia savupatsaita kumpuili sieltä sekä lakeistorvista että nuotioista, joita markkinamiehet olivat sytytelleet. Niistä päättäen oli kansaa lukuisasti saapunut ja toisia näkyi tulevan jäätä pitkin, mitkä poroilla viiletellen, mitkä suksilla pitkissä jonoissa hiihtäen. Markkinapaikka oli jäällä Kirkko- ja Voudinniemen välissä, ja hyöri siellä jo mustia olennoita kuin muurahaisia. Hiljaista hyminää kuului, koirat haukkuivat, kelloja kilisi, ja koski kohisi tuolla, missä näkyi musta suvanto valkean jään reunassa ja paksu usvapilvi nousi mustan metsärinnan alta. Monta kertaa ennen hän oli tämän saman harjun päällä katsellut tuonne, missä alkoi se maailma, joka aina oli ollut hänelle vihollisten maa. Kuta useammin hän siellä kävi, sitä sankemmaksi se hänen sydäntään paisutti. Sinne se oli asettunut, ja sieltä se valtaansa levitti, se paha haltija, joka jäyti kansan vanhaa tietoa. Eivät sitä vastaan mitkään taiat auttaneet, tuossa oli sen asumus, suuressa omituisessa huoneessa ristin alla, ja tuolla vähän tuonnempana asui sen turvissa se sen suuri tietäjä, johonka eivät mitkään silmänteet eivätkä taiat pystyneet. Houkkoja olivat olleet ne, jotka eivät sitä silloin, kun se vielä oli vähävoimainen, käännyttäneet pois näiltä mailta. Mutta tästä se ei edemmäksi pääse, tämän harjun yli se ei harppaa niin kauan kuin hänen keuhkoissaan henki kulkee. Keinot hän tiesi ja niitä aikoi hän käyttää.

Miehet saapuivat vähitellen toinen toisensa perästä pulkkiaan mäen päälle kiskoen. Kun kaikki olivat koolla, pidettiin neuvottelu ja päätettiin jättää tavarat piiloon harjulle siksi aikaa, kunnes nähtäisiin, minne päin kaupat alkaisivat kallistua. Eivät saisi ostajat tietää, minkä verran on nahkoja saatavana. Vasta sitten, kun hinnat on markkinain kuluessa saatu nousemaan, tuodaan varastot esiin. Se oli Panun neuvo, ja kaikki siihen suostuivat. Pulkat vedettiin syrjään, kätkettiin tiheään näreikköön ja jälki lakaistiin havuluudalla umpeen.

Kun taas seistiin suksilla, valmiina alas lähtöön, näyttivät miehet odottavan käskyä, ennenkuin laskivat suksensa menemään. Seistessään siinä he olivat kuin joukko sydänmaitten sissejä ryöstöretkellä, aikeissa karata viljeltyjä seutuja hävittämään.

—Hii—heijaa! huudahti Panu ja potkaisihe rinnettä menemään muiden seuratessa.

Mutta juuri, kun hän oli parhaaseen vauhtiinsa päässyt, helähti häntä vastaan laaksosta ääni, joka sai hänet vaistomaisesti sauvoillaan kaikin voimin vastaan karustamaan. Se oli kirkonkellon soitto, joka kutsui kansaa markkinamessuun. Mutta ei saanut Panu enää suksiaan seisahtumaan, ja huimaavaa vauhtia kiidättivät ne häntä sankassa lumipilvessä laaksoa kohti. Hän näki suuren kookkaan miehen astuvan tietä myöten, jonka poikki hänen oli mentävä. Se pysähtyi katsomaan, ja sen jäljessä tuleva väkijoukko pysähtyi myöskin. Siksi sai Panu suksensa käännetyksi, ettei päälle ajanut, mutta tien yli päästyä irtautui toinen suksi hänen allaan, ja karkeasti kiroten lensi hän vyötäisiään myöten seisoalleen hankeen.

—Älä kiroo! kuuli hän jonkun väkijoukosta huutavan.

—Kiroon kirottuanikin, joka tielleni asettuu!

—Ei kirosi kirkonmieheen pysty!

Väkijoukko riensi papin jäljessä kirkkoon, kello kirkon tornissa heilui vimmatusti, ja sekava kiukun ja nolon mielen tunne rinnassaan puhdisteli Panu lunta suustaan ja silmistään. Enne oli ilkeä, hän oli kaatunut kaiken kansan nähden, ja hänen miestensä oli useiden käynyt samalla tavalla. Hän nousi taas suksilleen ja laski alas jäälle, jossa markkinapaikka tyhjenemistään tyhjeni kaikkien kirkkoon rientäessä.