Читать книгу Josef Balsamo - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 11

Seurasi syvä hiljaisuus, jonka kuluessa toinen noista naisista oli vaipunut tuskallisiin mietteisiin ja toinen helposti ymmärrettävän kummastelun valtaan.

Viimein lopetti Madame Louise ensimmäisenä hiljaisuuden.

"Ja te ette itse millään tavoin ollut avullisena ryöstössänne?" kysyi prinsessa.

"En toki."

"Ettekä tiedä, millä tavoin te jouduitte pois luostarista?"

"En, sitä en tiedä."

"Ja kuitenkin on luostari tavallisesti hyvin suljettu ja vartioitu paikka; siellä on rautatangot ikkunoissa, melkein ylitsepääsemättömät muurit ja porttivahti, joka ei koskaan jätä muille avaimiaan. Niin on laita varsinkin Italiassa, jossa luostarisäännöt ovat paljon ankarammat kuin Ranskassa."

"Mitenkä voisinkaan selittää teille tätä, Madame, sillä olen koettanut syventyä muistojeni kuiluun, mutta en löydä sieltä siitä hetkestä saakka kerrassaan mitään."

"Entä soimasitteko häntä tuosta ryöstöstä?"

"Tietysti."

"Ja millä hän puolusti itseään?"

"Hän sanoi minulle, että hän rakasti minua."

"Ja mitä te silloin hänelle sanoitte?"

"Että minä pelkäsin häntä."

"Te ette siis häntä rakastanut?"

"Oi, en, en!"

"Oletteko aivan varma siitä?"

"Voi, Madame, se tunne, joka minulla oli tuota miestä kohtaan, oli aivan eriskummallinen. Silloin, kun hän on läsnä, en minä ole enää itseni, minä olen hän; mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin; mitä hän käskee, sen minä teen; minun sieluni on aivan voimaton, minun järkeni tahtoa vailla: yksi ainoa hänen katseensa kukistaa ja lumoaa minut. Milloin tuntuu siltä kuin valaisi hän sieluni sopukoihin ajatuksia, jotka eivät ole minun omiani, milloin tuntuu kuin vetäisi hän minusta näkyville ajatuksia, jotka ovat piilleet minussa niin kätkettyinä, etten ole niiden olemassaoloa aavistanutkaan. Oi, Madame, näettekö nyt, että tämä on selvää noituutta."

"Se on ainakin omituista, ellei juuri yliluonnollista", vastasi prinsessa. "Mutta millaisissa väleissä olitte tuon miehen kanssa sen tapahtuman jälkeen?"

"Hän oli minua kohtaan erinomaisen hellä ja minuun vilpittömästi kiintynyt."

"Hän oli kai kuitenkin turmeltunut luonne?"

"Sitä minä en usko; päinvastoin puhuu hänen sanoissaan suorastaan jonkinlainen apostoli."

"No niin, myöntäkää siis, että rakastatte häntä."

"En, en, Madame", väitti nuori nainen tuskallisesti ja tarmokkaasti; "minä en rakasta häntä".

"Silloin teidän olisi pitänyt paeta hänen luotaan, teidän olisi pitänyt turvautua maalliseen valtaan ja antaa vanhempienne vaatia teitä takaisin."

"Madame, hän vartioi minua niin huolellisesti, että minä en voinut paeta."

"Miksi ette sitten ilmoittanut kirjeellä tilastanne?"

"Me pysähdyimme matkan varrella ainoastaan taloissa, jotka näyttivät olevan hänen omiaan ja joissa kaikki tottelivat häntä. Monta kertaa minä pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta henkilöt, joiden puoleen käännyin, olivat saaneet häneltä erikoiset ohjeet; minulle ei koskaan mitään vastattu."

"Mutta millä tavalla te sitten matkustitte?"

"Ensin kyytivaunuilla; mutta Milanossa eivät meitä enää odottaneet kyytivaunut, vaan eräänlainen pyörillä kulkeva talo, jossa me sitten jatkoimme matkaamme."

"Mutta kai hänen joskus kuitenkin täytyi jättää teidät yksin?"

"Kyllä, mutta silloin hän lähestyi minua ja sanoi minulle: 'Nukkukaa.' Ja minä vaivuin uneen enkä herännyt ennenkuin hän tuli takaisin."

Prinsessa pudisti epäuskoisesti päätänsä.

"Te ette oikein tosissanne tahtonutkaan paeta", virkkoi hän; "muuten teidän olisi onnistunutkin se tehdä".

"Oi kyllä, Madame, ainakin mikäli minä ymmärrän… Mutta luullakseni minä olin lumottu."

"Hänen lemmensanainsa ja hyväilyjensä lumoama?"

"Hän puhui minulle harvoin rakkaudesta, Madame, enkä muista hänen itseäni hyväilleen muuten kuin suutelemalla minua illalla otsalle ja samoin aamulla."

"Omituista, eriskummallista tosiaankin", jupisi prinsessa. Mutta yhä hän epäili ja jatkoi:

"Sanokaa minulle vielä kerran, ettette häntä rakasta."

"Sen olen valmis vannomaan, Madame."

"Sanokaa vieläkin, etteivät minkäänlaiset maalliset siteet yhdistä teitä häneen."

"Sen sanon yhä uudestaan."

"Että hänellä ei ole mitään oikeuksia, joilla hän voi vaatia teitä takaisin."

"Ei mitään!"

"Mutta kuinka te sitten olette tullut tänne?" jatkoi prinsessa.

"Kertokaa, – sillä sitä minä en ymmärrä."

"Madame, minä käytin hyväkseni ankaraa rajuilmaa, joka yllätti meidät jonkun matkaa tänne päin muistaakseni Nancy-nimisestä kaupungista. Hän oli poistunut paikaltaan vierestäni; hän oli mennyt ajoneuvojen toiseen osastoon, erään vanhuksen puheille, joka siinä osastossa asui. Silloin minä hyppäsin hänen ratsunsa satulaan ja pakenin."

"Ja miksi te jäitte juuri Ranskaan, ettekä pyrkinyt takaisin Italiaan?"

"Minä ajattelin, etten voisi mennä takaisin Roomaan, koska siellä luultaisiin, että minä olin tuon miehen kanssarikollinen; siellä minä olisin ollut häväisty, vanhempani eivät olisi ottaneet minua vastaan."

– Sen tähden minä päätin paeta Pariisiin ja elää siellä piilosalla tai lähteä johonkin muuhun suureen kaupunkiin, jossa pääsisin kätköön kaikkien ihmisten silmiltä ja varsinkin hänen.

– Kun tulin Pariisiin, oli koko kaupunki järkyksissään siitä, että te olitte ruvennut nunnaksi karmeliittiluostariin, Madame. Kaikki kiittivät teidän hurskauttanne, teidän hyvyyttänne ja sääliänne kärsiviä kohtaan. Tämä tieto oli minulle valonsäde, Madame. Minut valtasi varma vakaumus, että te yksinänne olitte kyllin hyvä ottaaksenne minut turviinne ja kyllin mahtava voidaksenne puolustaa minua.

"Te vetoatte aina minun mahtiini, lapseni: onko hän siis sitten niin mahtava, tuo mies?"

"On, sitä hän on."

"Mutta kuka hän sitten on? Sanokaahan nyt! Hienotunteisuudesta en ole tähän saakka tahtonut sitä teiltä kysyä. Mutta jos minun täytyy teitä suojella, niin on minun saatava tietää, ketä vastaan."

"Oi, Madame, siinä on taas seikka, johon en voi teille vastata. Minä en laisinkaan tiedä, kuka hän on ja mikä hän on: sen tiedän ainoastaan, etteivät ne, joiden eteen hän suvaitsee ilmestyä, voisi kunnioittaa enemmän kuningasta tai palvella nöyremmin jumalaansa kuin häntä."

"Mutta entä hänen nimensä? Mikä on hänen nimensä?"

"Madame, minä olen kuullut häntä mainittavan monilla eri nimillä. Mutta niistä on ainoastaan kaksi jäänyt mieleeni. Toisella niistä puhutteli häntä tuo vanhus, josta olen jo teille kertonut ja joka oli matkatoverinamme Milanosta siihen saakka, jolloin pakenin hänen luotaan. Toisella nimellä taas hän itse puhui itsestään."

"Millä nimellä se vanhus puhutteli häntä?"

"Nimellä Akharat… Eikö se ole pakanallinen nimi, vai mitä?.."

"Ja miksi hän itse itseään sanoi?"

"Josef Balsamoksi."

"Ja muuten hän…?"

"Hän… hän tuntee koko maailman, hän tietää kaikki sen asiat; hän puhuu… taivaan Jumala, anna hänelle anteeksi sellaiset herjaukset!.. hän puhuu Aleksanteri Suuresta, Caesarista ja Kaarle Suuresta niinkuin he olisivat olleet hänen tuttaviaan, ja ovathan ne miehet luullakseni kuolleet sangen kauan sitten; mutta lisäksi puhuu hän vielä Kaifaasta, Pilatuksesta ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta aivan kuin hän olisi nähnyt hänen ristinkuolemansa."

"Hän on joku huijari", virkkoi prinsessa.

"Madame, minä en tiedä varmaan, mitä tuo nimitys, jota hänestä käytätte, Ranskassa merkitsee; mutta sen minä tiedän varmaan, että hän on vaarallinen mies, olento, jonka edessä kaikki taipuu, kaikki murtuu, kaikki vaipuu tomuksi, mies, jota luulisi aseettomaksi, mutta jolla on omat aseensa; jonka saattaisi luulla olevan yksin, mutta joka voi nostattaa miehiä vaikka maan alta. Ja kaiken tämän hän saa aikaan ilman väkivaltaa ja voimaa, yhdellä ainoalla sanallaan, pelkällä viittauksella… yhdellä ainoalla hymyllään."

"No", virkkoi prinsessa, "olkoonpa se mies millainen tahansa, teitä suojellaan häntä vastaan, olkaa huoletta, lapseni".

"Te suojelette, niinhän, Madame?"

"Niin, ja sen teen niin kauan kuin ette itse kieltäydy ottamasta sitä suojelusta vastaan. Mutta älkää uskoko älkääkä varsinkaan koettako uskotella minulle yliluonnollisia ilmiöitä, joita teidän sairas mielikuvituksenne on luonut. Saint-Denisin luostarin muurit ovat varma turva helvetin voimia vastaan, ja vieläpä peloittavampiakin, nimittäin ihmisten valtaa vastaan, uskokaa minua. Sanokaa nyt, madame, mikä on aikomuksenne?"

"Näillä jalokivillä, jotka ovat omiani, Madame, toivon voivani maksaa pääsyn johonkin luostariin, ja juuri tähän, jos se suinkin käy päinsä."

Ja Lorenza laski pöydälle muutamia kalliita rannerenkaita, kallisarvoisia sormuksia, komean timantin ja parin verrattomia korvarenkaita. Niiden arvo oli parikymmentä tuhatta écua.

"Ovatko nämä korut teidän?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, ne ovat minun, Madame; hän antoi ne minulle, ja minä annan ne nyt Jumalalle. Minulla on ainoastaan yksi toivomus."

"Mikä? Sanokaa!"

"Että hänen arabialainen hevosensa Djerid, joka oli vapautukseni välikappale, annettaisiin hänelle takaisin, jos hän sitä vaatii."

"Mutta te ette tahdo millään ehdolla maailmassa poistua hänen kanssaan täältä, eikö niin?"

"Minäkö? Minä en ole hänen."

"Se on totta, sen olette jo sanonut. Te vaaditte siis, madame, yhä edelleen päästä nunnaksi Saint-Denisin luostariin ja jatkaa täällä uskonnollista hartauttanne, jonka kertomanne merkillinen tapahtuma Subiacossa keskeytti?"

"Se on pyhin toivomukseni, Madame, ja minä anelen polvillani teiltä sitä suosionosoitusta."

"No niin, olkaa huoletta, lapseni", vastasi prinsessa, "tästä hetkestä alkaen saatte elää meidän joukossamme. Ja siitä päivästä, jolloin olette näyttänyt meille, miten suuresti te sitä suosiota tosiaan haluatte, ja jolloin mallikelpoinen käytös, jota teiltä odotan, on oikeuttanut teidät sen saamaan, sinä päivänä olette Herran oma, ja minä menen vastuuseen, ettei kukaan teitä ryöstä Saint-Denisin luostarista, kun sen abbedissa valvoo turvallisuuttanne."

Lorenza lankesi suojelijattarensa jalkain juureen ja kiitteli häntä mitä hartaimmin ja vilpittömimmin.

Mutta yhtäkkiä hän kohosi ylös toisen polvensa varaan, kuunteli, kalpeni ja alkoi vavista.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "voi, hyvä Jumala!"

"Mitä nyt?" kysyi Madame Louise.

"Koko ruumiini vapisee! Ettekö näe sitä? Hän tulee! Nyt hän tulee!"

"Kuka tulee?"

"Hän, joka on päättänyt syöstä minut kadotukseen."

"Tuo mies?"

"Niin, hän. Ettekö näe, miten käteni vapisevat?"

"Niin, siltä näyttää."

"Voi", huudahti Lorenza; "tämä vavahdus sydämessä… hän lähestyy, hän on jo lähellä!"

"Te kai erehdytte."

"En, en, Madame. Katsokaa, hän vetää minua täältä vasten tahtoani; pitäkää minua kiinni, pitäkää."

Madame Louise otti nuorta naista käsivarresta.

"Mutta koettakaa nyt rauhoittua, lapsiraukka", sanoi hän; "vaikka hän tulisikin, täällä olette tosiaan turvassa."

"Hän on lähellä, hän on lähellä, uskokaa minua!" huudahti Lorenza aivan kauhistuneena ja lamassa ja ojensi kätensä huoneen ovea kohti.

"Mielettömyyttä!" väitti prinsessa. "Astutaanko muka sillä tavalla Ranskan Madame Louisen huoneeseen?.. Siinä tapauksessa täytyisi tuon miehen tuoda jotakin kuninkaallista käskyä".

"Madame, minä en tiedä, miten hän on tullut sisään", huudahti Lorenza ja kaatui selin maahan; "mutta sen tiedän ja siitä olen aivan varma, että hän nousee nyt portaita, että hän on tuskin kymmenen askeleen päässä täältä… että hän on jo täällä".

Yhtäkkiä ovi aukesi; prinsessa astui askeleen taaksepäin säikähtäen vasten tahtoaankin tällaista omituista yhteensattumaa.

Muuan sisar ilmestyi kynnykselle.

"Kuka siellä on?" kysyi prinsessa; "mitä te tahdotte?"

"Madame", vastasi nunna, "tänne luostariin tuli muuan ylimys, joka tahtoo puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne".

"Hänen nimensä?"

"Kreivi de Fenix."

"Hänkö se on?" kysyi prinsessa Lorenzalta; "tunnetteko tämän nimen?"

"En tunne, mutta hän se on, Madame, se on hän!"

"Mitä hänellä on asiaa?" kysyi prinsessa nunnalta.

"Preussin kuninkaan lähettämänä erikoisasialle hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan hoviin pyytää hän saada kunnian puhella hetken teidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa."

Madame Louise mietti silmänräpäyksen; sitten sanoi hän kääntyen Lorenzan puoleen:

"Menkää tuonne sivuhuoneeseen."

Lorenza totteli.

"Ja te, sisareni, antakaa ylimyksen nyt tulla sisään", jatkoi prinsessa. Nunna kumarsi ja poistui.

Prinsessa piti huolen, että sivuhuoneen ovi tuli tarkasti lukkoon, ja meni sitten jälleen istumaan nojatuoliinsa ja odotti nyt tavallaan sangen levottomana, mitä tapahtuisi.

Nunna palasi melkein heti.

Hänen perässään asteli se mies, jonka olemme nähneet antaneen ilmoittaa itsensä esittelyjuhlissa kuninkaan hovissa.

Hänen pukunsa oli sama kun siinäkin tilaisuudessa, nimittäin jäykänmuotoinen preussilainen univormu; päässä hänellä oli sotilasperuukki ja kaulassa musta liina. Hän loi Madame Louisen edessä suuret ja ilmehikkäät silmänsä maahan, mutta ainoastaan suodakseen hänelle kunnioituksen, johon jokainen aatelismies, olkoon hän miten ylhäinen tahansa, on velvollinen Ranskan prinsessaa kohtaan; sillä yhtäkkiä kohotti hän jälleen silmänsä kuin peläten näyttävänsä liian nöyrältä.

"Madame", lausui hän, "minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne tästä minulle suvaitsemastanne suosiosta. Minä olin kuitenkin siitä varma, koska tiesin, että teidän korkeutenne auttaa jalomielisesti kaikkia onnettomia ja kärsiviä."

"Tosiaan, monsieur, sitä koetan tehdä", vastasi prinsessa arvokkaasti, sillä hän uskoi voivansa kymmenen minuutin puhelulla musertaa tuon miehen, joka näytti tulleen julkeasti pyytämään jonkinlaista suojelusta, käytettyään väärin valtaansa.

Kreivi kumarsi muka ymmärtämättä prinsessan kaksimielisiä sanoja.

"Mitä hyvää voin teille tehdä, monsieur?" jatkoi Madame Louise entiseen pisteliääseen tapaan.

"Kaiken, Madame."

"Puhukaa."

"Teidän korkeutenne, jota minä en olisi tullut suinkaan ilman vakavia syitä häiritsemään rauhassanne, jonka olette omaksenne valinnut, on, niin ainakin luulen, antanut turvaa eräälle henkilölle, jonka kohtalot koskevat minua mitä suurimmassa määrin."

"Mikä on tuon henkilön nimi?"

"Lorenza Feliciani."

"Ja missä suhteessa hän on teihin? Onko hän sukulaisenne, läheinen tai kaukainen?"

"Hän on minun vaimoni."

"Vaimonneko?" kysyi prinsessa kovemmalla äänellä, niin että se olisi kuulunut sivuhuoneeseen. "Onko Lorenza Feliciani kreivitär de Fenix?"

"Kyllä, Lorenza Feliciani on kreivitär de Fenix, madame", vastasi kreivi aivan tyynesti.

"Täällä karmeliittiluostarissa ei ole mitään kreivitär de Fenixiä", vastasi prinsessa kuivasti.

Mutta kreivi ei pitänyt suinkaan itseään voitettuna, vaan jatkoi:

"Ehkä, Madame, teidän korkeutenne ei ole siis vielä vakuuttunut, että Lorenza Feliciani ja kreivitär de Fenix ovat sama henkilö?"

"En, sen tunnustan", vastasi prinsessa, "ja te arvasitte aivan oikein, monsieur; minun vakaumukseni ei tässä suhteessa suinkaan ole varma".

"Suvaitseeko teidän korkeutenne käskeä, että Lorenza Feliciani tuodaan teidän eteenne, niin teiltä haihtuu viimeinenkin epäilys. Pyydän anteeksi, että väitän tällä tavoin teitä vastaan; mutta minä olen kovin kiintynyt tuohon nuoreen naiseen, ja tietääkseni on hän kovin suruissaan siitä, että hänen täytyy olla erossa minusta."

"Niinkö luulette?"

"Kyllä, Madame, niin luulen, vaikka ansioni lienevätkin vähäiset."

– Oh, – ajatteli prinsessa, – Lorenza puhui totta, tuo mies on tosiaan vaarallinen olento.

Kreivi pysyi yhä täysin tyynenä ja noudatti mitä ankarimmin hovisääntöjen määräämää kohteliaisuutta.

– Täytyy koettaa ensin valheella, – ajatteli Madame Louise edelleen.

"Monsieur", sanoi hän ääneen, "enhän voi antaa teille naista, jota täällä ei ole. Ymmärrän hyvin, että te niin kiihkeästi etsitte häntä, jos tosiaan rakastatte häntä, niinkuin sanotte, mutta jos tahdotte hänet löytää, niin saatte hakea muualta, uskokaa minua."

Kreivi oli sisään tullessaan nopeasti vilkaissut ympärilleen kaikkiin esineihin, mitä Madame Louisen huoneessa oli, ja hänen silmänsä olivat kohdistuneet sekunniksi, tosin vain yhdeksi ainoaksi sekunniksi, mutta se riitti, pöytään, joka oli eräässä huoneen hämärässä kulmassa. Ja juuri sille pöydälle oli Lorenza jättänyt jalokivensä, jotka hän oli antanut maksuksi päästäkseen karmeliittiluostariin. Säihkystä, jota niistä läksi varjoon, oli kreivi de Fenix heti ne tuntenut.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi muistaa asioita, ponnistus, jota pyydän teitä tekemään", väitti kreivi, "niin te muistaisitte hyvin, että Lorenza Feliciani oli äsken tässä huoneessa, että hän asetti tuohon pöydälle siinä olevat jalokivet ja että hän, neuvoteltuaan teidän korkeutenne kanssa, meni…"

Kreivi de Fenix näki vilaukselta katseen, jonka prinsessa loi sivuhuoneeseen päin.

"Meni tuonne huoneeseen", lopetti kreivi de Fenix.

Prinsessa punastui. Kreivi jatkoi:

"Joten minä odotan nyt vain, että teidän korkeutenne suvaitsee antaa minun käskeä häntä tänne, ja hän tulee heti, sitä en epäile."

Prinsessa muisti, että Lorenza oli lukinnut oven sisältä, joten mikään ei voinut pakottaa häntä tulemaan vasten hänen omaa tahtoaan.

"Mutta", virkkoi prinsessa koettamatta salata harmiaan siitä, että oli valehdellut miehelle, jolta ei kuitenkaan mitään voinut salata, "mutta jos hän tulee tänne, mitä hän täällä tekee?"

"Ei mitään, Madame; hän sanoo ainoastaan teidän Korkeudellenne tahtovansa tulla pois täältä kanssani, kun hän kerran on minun vaimoni."

Viimeinen sana rauhoitti prinsessaa, sillä hän muisti, miten jyrkästi Lorenza oli kieltänyt olevansa tuon miehen vaimo.

"Teidän vaimonne", sanoi prinsessa; "oletteko tosiaankin siitä varma?"

Ja hänen sanoissaan värähti suuttumus.

"Saattaisipa luulla, ettei teidän korkeutenne usko minua", vastasi kreivi kohteliaasti. "Kuitenkaan ei ole kovinkaan mahdoton asia, että kreivi de Fenix on nainut Lorenza Felicianin, ja koska viimemainittu on hänen vaimonsa, hän vaatii vaimoaan takaisin."

"Vaimoanne taas!" huudahti Louise kärsimättömästi; "te uskallatte väittää, että Lorenza Feliciani on teidän vaimonne?"

"Kyllä, Madame", vastasi kreivi aivan koruttomasti; "niin uskallan, sillä se on totta".

"Te olette siis naimisissa?"

"Niin, naimisissa."

"Lorenzan kanssa?"

"Lorenzan."

"Laillisesti?"

"Tietysti, ja jos yhä aiotte, madame, minua epäillä, mikä minua loukkaa…"

"Niin mitä silloin teette?"

"Näytän teille omin silmin katsellaksenne vihkimätodistuksen, jonka pappi, joka meidät yhdisti, on asianmukaisesti laatinut ja allekirjoittanut."

Prinsessa säpsähti; moinen tyyneys horjutti hänen vakaumustaan.

Kreivi avasi lompakkonsa ja levitti prinsessan eteen nelin kerroin taitetun paperin.

"Tässä on todistus, että puhun totta, Madame, ja että minulla on oikeus vaatia tuota naista takaisin; allekirjoitus osoittaa sen… Suvaitseeko teidän korkeutenne lukea tätä asiapaperia ja tarkastaa allekirjoitusta?"

"Allekirjoitustako!" supisi prinsessa epäillen, mikä oli vieraalle vieläkin loukkaavampi kuin hänen suuttumuksensa; "mutta jos se allekirjoitus onkin…?"

"Sen on kirjoittanut Pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra Strassburgissa; hänet tuntee hyvin esimerkiksi kardinaali de Rohan, ja jos hänen ylhäisyytensä olisi täällä…"

"Hyvä, kardinaali onkin täällä!" huudahti prinsessa ja iski kreiviin leimuavan katseen. "Hänen ylhäisyytensä ei ole lähtenyt vielä Saint-Denisistä; hän on paraikaa tuomiokirkon kanukkien luona; mikään ei siis ole helpompaa kuin näyttää asia toteen itse ehdottamallanne tavalla."

"Se on minulle onnellinen sattuma, Madame", vastasi kreivi ja pisti tyynesti paperin takaisin lompakkoon; "sillä niin näen toivoakseni piankin kaikkien vääräin epäluulojen haihtuvan, joita teidän korkeudellanne on minua kohtaan".

"Moinen julkeus saa minut tosiaan kuohuksiin!" virkkoi prinsessa ja soitti rajusti kelloa. "Sisar, sisar, tänne!"

Sama nunna, joka oli äsken tuonut kreivi de Fenixin sisään, kiiruhti huoneeseen.

"Käske esiratsastajani nousta satulaan", virkkoi prinsessa; "hän vieköön tämän kirjeen kardinaali de Rohanille, joka tavataan tuomiokapitulissa. Hänen täytyy tulla tänne viipymättä, minä odotan häntä."

Ja puhuessaan prinsessa kirjoitti pari sanaa ja antoi sitten kirjeen nunnalle.

Sitten lisäsi hän aivan hiljaa:

"Toimita ulos käytävään kaksi ratsupoliisia ja sano heille, ettei kukaan saa lähteä täältä minun luvattani. Mene!"

Kreivi oli seurannut kaikkia Madame Louisen ajatuksen vaiheita, ajatuksen, joka nyt kehittyi päätökseen taistella häntä vastaan viimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli kreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt sivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja ojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin eräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari sanaa.

Kun prinsessa kääntyi, näki hän kreivin tuossa asennossa.

"Mitä te siellä teette, monsieur?" kysyi prinsessa.

"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi, joita teidän korkeutenne toivoo".

"Monsieur!"

"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea, jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"

Mutta ovi pysyi kiinni.

"Tule, minä tahdon!" toisti kreivi.

Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.

"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise. "Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."

"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame", vastasi kreivi. Sitten kääntyi hän nuoren naisen puoleen:

"Eikö niin, Lorenza", virkkoi hän, "että sinä olet turvassa minun luonani?"

"Olen", vastasi nuori nainen.

Prinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet ristissä nojatuoliinsa.

"Ja nyt, Lorenza", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli käskevä vivahdus; "minua syytetään siitä, että olen harjoittanut väkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut sinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?"

"Et koskaan", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä, mutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.

"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?" huudahti prinsessa.

Lorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja sanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta miehestä.

"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois luostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit kirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa."

Lorenza oli yhä vaiti.

"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois", jatkoi kreivi. "Minä tahdon."

Lorenza ei voinut estää ruumistaan värähtämästä.

"Minä en sitä muista", vastasi hän.

"Etsi muistoistasi, niin tulee mieleesi."

"Ahaa, tosiaankin", virkkoi Lorenza silloin entisellä yksitoikkoisella äänellä, "nyt minä sen muistan".

"Puhu."

"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat hiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni. Iltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana, niin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani ja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli lakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä olin kuollut."

"Mutta kuinka te tuon voitte tietää?" kysyi prinsessa.

"Hänen korkeutensa tahtoo kuulla, kuinka tuon kaiken tiedät", toisti kreivi.

"Merkillistä", virkkoi Lorenza, "minä näin ja kuulin kaikki, vaikka minä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä olin ikäänkuin horrostilassa".

"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat vaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä", virkkoi prinsessa.

"Jatka, Lorenza."

"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut; hän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani."

– Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka ajan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes kertaakaan huokaisemattani.

– Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni, että oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun Hän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että minä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska olin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka vahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän ei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.

– Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä koko maanantain ja tiistain välisen yön.

– Tiistai-aamuna minä olin yhä vielä samassa elottomuuden tilassa.

– Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä asioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut oli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja päiväksi.

– Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja koska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut valkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele päähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:

– 'Ruumisarkku!'

– Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin koko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen silmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.

– Minut nostettiin kirstuun.

– Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät italiattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle kuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia jalkoihini.

– Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa puolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.

– Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä pientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin sairaanhoitajasisar.

– Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi yhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.

– Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin… mikä kauhea tieto… omain sielukellojeni soiton.

– Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta kalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet arkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti minua.

– Kello löi kaksitoista sydänyöllä.

– Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi väristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun Akharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin hänen ilmestyvän kappelin ovelle.

"Pelontunteinko sen näit?" kysyi kreivi de Fenix.

"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä minä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman käsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli minua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle":

– 'Nouse ja käy.'

– Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon mahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois arkusta.

– 'Oletko onnellinen siitä, että elät?' kysyi hän minulta.

– 'Hyvin onnellinen', vastasin minä.

– 'Hyvä, seuraa minua.'

– Sairaanhoitajanunna oli niin tottunut ruumiini ääressä paraikaa toimittamaansa työhön, koska hän oli täyttänyt moista velvollisuutta monien muitten nunnien kuoltua, että hän oli nukahtanut tuolilleen. Minä kuljin hänen ohitseen häntä herättämättä ja seurasin miestä, joka oli nyt toisen kerran pelastanut minut kuolemasta.

– Me tulimme pihalle. Minä näin jälleen tähtiä kimmaltelevan taivaan, jota en ollut enää toivonut näkeväni. Minä sain hengittää raikasta yöilmaa, jota vainajat eivät enää tunne, mutta joka elävistä on niin suloista.

– 'Ennenkuin lähdet luostarista', sanoi Akharat minulle, 'valitse Jumala tai minut. Tahdotko olla nunna? Vai tahdotko seurata minua?'

– 'Minä tahdon seurata sinua', vastasin minä.

– 'Tule sitten', sanoi hän minulle toisen kerran.

– Me tulimme luostarin pienelle portille; se oli lukossa.

– 'Missä ovat avaimet?' kysyi hän.

– 'Portinvahti-nunnan laukussa.'

– 'Missä se laukku on?'

– 'Tuolilla hänen sänkynsä vieressä.'

– 'Mene äänettömästi hänen luokseen, ota avaimet, valitse niistä tämän portin avain ja tuo se minulle.'

– Minä tottelin. Portinvahti-nunnan ovi ei ollut lukossa, minä menin hänen kammioonsa. Astuin suoraan tuolin luo. Etsin avaimia laukusta ja löysin ne; tunsin avaimista porttiin sopivan ja vein sen Akharatille.

– Viiden minuutin kuluttua portti aukesi, ja me olimme kadulla.

– Silloin minä nojauduin hänen käsivarteensa ja me riensimme Subiacon kylän toiseen päähän. Sadan askeleen päässä viimeisestä talosta odottivat meitä valmiit kyytivaunut. Me nousimme niihin ja hevoset läksivät juoksemaan täyttä laukkaa.

"Eikö teille tehty mitään väkivaltaa? Eikö teitä mitenkään uhattu? Te seurasitte tuota miestä omasta tahdostanne?" kysyi Madame Louise.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa kysyy sinulta, Lorenza, pakotinko minä sinua jollakin uhkauksella tai väkivallalla tulemaan kanssani?"

"Et."

"Miksi sitten häntä seurasitte?"

"Sano, miksi minua seurasit?"

"Siksi, että minä sinua rakastin", vastasi Lorenza.

Kreivi de Fenix kääntyi prinsessan puoleen ja hymyili voitonriemuisesti.