Читать книгу Josef Balsamo - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 2

Gilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin, sillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä toiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein pysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa neljännestunnissa.

Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.

Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.

– Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, – tuumi Gilbert; – jos minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät, että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.

Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis, metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että niiden kukista.

Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka visertely.

Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä, kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä, talvellisia lehtiä.

Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista, puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä asumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut nauttia siitä mielin määrin?

Hän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle, joka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen juurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän nukahti.

Lintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten kovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert sinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran. Siellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja korvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen teräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa olentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen kaupalla jälleen pakenemaan.

Jalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan hän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta. Huomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin ja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.

Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut, vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta niistä kurjasti paennut.

Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.

Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa, jota versoo kaikkialla hietikkomailla.

– No olkoon, – päätteli Gilbert itsekseen, – menenpä tästä suoraa päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua… siihen päämaaliin, jonka tahdon saavuttaa.

Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi; jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana, vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.

Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää uransa sattumalta haparoiden.

– Onneksi näen tuolla tienviittoja, – tuumi Gilbert.

Ja hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.

Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune, toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.

Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen aina samaan paikkaan.

Hiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli päässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin, joskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne jokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin takaisin.

Puolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä hän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe yhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten Chavillen ja lopuksi Sèvresin.

Kello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin luo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän erään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi, kuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi v. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana teilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja lähimmistä taloista kohoavat sauhut.

Mutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse vei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä loitolla.

Hetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki kauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen usvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis samoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan tikahtua.

Hän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin välillä.

– Kas niin, – tuumi hän katsellen ympärilleen, – nyt ei turhaa kursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla menee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki ihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä on leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko päiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän minulle toiset puolet leipäänsä.

Nälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi järkeviä mietteitään:

– Oikeastaan, – tuumi hän – pitäisi ihmisillä täällä maailmassa olla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde, antanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan, tai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat vain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin filosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin, on sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.

Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.

– Jotkut harvat, – jatkoi Gilbert samoten edelleen, – jotkut harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa. No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille. Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo minulle antaa osaa leivästään, kah!.. silloin otan sen häneltä väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen, paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit, on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'

Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.

Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja, niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.

Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.

Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan. Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.

Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin ainoakaan muu paikka koko metsässä.

Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.

Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman, jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki, yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.

Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo, apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme tuumaa pitkä lapio.

Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti leipäpalansa särpimenä.

– Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, – tuumi Gilbert, väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin heräsi mietteistään.

Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois hatun päästään.

Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.

Hän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.