Читать книгу Jumalan etsijöitä - F. W. Farrar - Страница 5

Täsmällistä tietoa Senecan syntymästä ei ole, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se tapahtui noin seitsemän vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua. Hänen elämänsä saa syvän ja juhlallisen mielenkiinnon tunnun, jos muistamme, että kaikkien noitten rikollisten ja myrskyisten tapahtumien vyöryessä ohitse, joiden keskelle hänen varhaisemmat vaiheensa lankesivat, Palestiinassa eli ja opetti Jumalan Poika, maailman Vapahtaja.

Ongelmat, jotka monia vuosia kuohuttivat hänen mieltänsä, olivat saamassa ratkaisunsa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja miesten kautta, joiden uskoa ja asemaa hän ylenkatsoi. Samaan aikaan kuin palveleva orja saatteli kouluun vaeltavaa Senecaa Rooman kuhisevia ja vaarallisia katuja pitkin, toimivat Pietari ja Johannes kalastajapoikina Gennesaretin järven rannalla; samaan aikaan kuin Seneca pontevasti koetti sulattaa stoalaisen Atticuksen antamaa opetusta, apostoli Paavali, yhtä palavin sieluin, istui oppimassa Gamalielin jalkain juuressa; ja kauan ennenkuin Seneca oli käynyt tiensä huikaisevia, mutta epäilyttäviä polkuja, maineensa kukkuloille, oli hänelle tuntemattomana tuo ristiinnaulittu Vapahtaja, jonka kautta yksin, hän niinkuin mekin, voimme milloinkaan saavuttaa lopullisen rauhamme.

Seneca oli parin vuoden vanha, kun hän hoitajattarensa sylissä vietiin Roomaan. Niinkuin niin moni mies, joka on onnistunut voittamaan kunniaa ja mainetta, sairasti hän paljon nuoruudessa. Hän kertoo poteneensa vaikeata tautia, josta vain hitaasti parani tätinsä sydämellisessä ja hellässä hoidossa. Koko elämänsä hän sai kärsiä hengenahdistusta, jota hän, kaikenlaisia tauteja koettuaan, sanoo pitävänsä pahimpana kaikista. Yhteen aikaan hänen ruumiilliset kärsimyksensä siihen määrään raskauttivat hänen mieltänsä, että vain isän toivomusten varteenotto esti häntä itsemurhasta; ja kerta myöhemmin elämässä ainoastaan hellä kiintymys vaimoonsa Paulinaan pidätti häntä etsimästä kuolemassa vapautusta. Hän olisi saattanut hieman muuntaen käyttää Popen sanoja, että hänen moninaiset tutkimuksensa vain olivat omansa auttamaan häntä

"Halki tämän pitkän tuskan, elämän."

Toipuminen tästä pitkällisestä sairaudesta on ainoa viittaus, minkä Seneca tekee lapsuutensa tapahtumiin. Nämä vanhanajan kirjailijat, runoilijatkin, vain harvoin mainitsevat, edes pikaisimmalla tavalla, lapsuutensa vuosia. Tämän vaiteliaisuuden syy tarjoaa omalaatuisen probleemin tutkimukselle, mutta tosiseikka on kiistämätön. Kun tuskin on ainoatakaan nykyaikaista runoilijaa, joka ei vilpittömän onnen tunteilla olisi kertaillut lapsuutensa vienoja muistelmia, ei vanhanajan runoilijoista yksikään ole kosketellut tätä teemaa. Lydgatesta Tennysoniin[2] saakka olisi helppo mainita meidän englantilaisilta runoilijoiltamme kokonainen sarja lyyrillisiä lauluja heidän lapsuusvuosistaan. Miten nuoresta lapsesta kuuset näyttivät tavoittelevan pilviä, kuinka hänen sydämensä sykähti ilosta, kun sateenkaari ilmestyi taivaalle, kuinka hän istui äitinsä jalkain juuressa ja piirteli paperille hänen hameensa kirjavia kukkasia, kuinka hän ajoi takaa koreata perhosta taikka hellyydessään pelkäsi pyyhkäisevänsä pölyä sen siiviltä, kuinka hän sai helliä opetuksia ja luki viattomia rukouksia isänsä polvella: tämänkaltaisia pikkuseikkoja, mutta seikkoja, jotka lemmekäs mielikuvitus on jalostanut ja kaunistanut, on yhä uudelleen kerrattu runoilijaimme lauluissa. Esimerkiksi otettakoon tuhansien joukosta Henry Vaughanin suloiset säkeet:

Oi, elämän aamun onni,

Sinä lapsen enkelikaus'!

Kun vielä ei tietoa ollut

Että kilvoitus saamassa on,

Kun sielussa aina vain leikki

Sulokoittehet taivahan maan;

Kun kieli ei taitanut haastaa,

Mitä tunto ei tunnustanut,

Tai synti ei syntihin siinnyt

Moni, musta ja viettelevä,

Vaan maallisen usvankin halki

Ikikirkkahat sätehet sain.

Jokainen, joka on tutkinut Englannin runoutta, voi muistostaan löytää lukemattomia samankaltaisten ajatusten ilmauksia. Mistä johtuu, ettei yhtään samantapaista runoa ole mainittavissa koko vanhanajan kirjallisuudesta? Mistä johtuu, että kreikkalaisille ja roomalaisille runoilijoille tuo elämän aamu, jonka olisi pitänyt olla niin täynnä "luonnollista onnea", näyttää olleen tyhjä? Mistä johtuu, että kirjailijat niin tuotteliaat, niin kotoiset, niin hellätunteiset kuin Cicero, Virgilius ja Horatius eivät edes yhdellä ainoalla viittauksella puhu äidistään? Täydellisesti vastatakseen tähän kysymykseen pitäisi kirjoittaa kokonainen tutkielma vanhan ja nykyajan elämän erilaisuudesta, ja se veisi minut loitos välittömästä aiheestani.[3] Mutta minun sallittaneen yleisesti sanoa selityksen olevan siinä tosiasiassa, että kaiken todennäköisyyden mukaan lapsuus oli vanhanajan ihmisten kesken halveksittu ja monessa tapauksessa paljon vähemmän onnellinen ajanjakso kuin meillä nykyisin on laita. Lapsen syntyminen ei kreikkalaisen tahi roomalaisen talossa välttämättömästi ollut ilon aihe. Jos isä, lasta hänelle ensi kertaa näytettäessä, kumartui alas ja nosti sen syliinsä, otettiin se jäsenenä perheen keskuuteen; jos hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, oli se tuomittu kuolemaan tahi heitettiin johonkin yksinäiseen, autioon paikkaan villipetojen uhriksi tahi ensimmäisen ohikulkijan löydettäväksi. Ja joskin lapsi pelastui tästä kohtalosta, pidettiin häntä kumminkin seitsemän tai kahdeksan ensimmäistä elinvuottansa gynæceum'issa elikkä naisten huoneustossa, ja harvoin tai ei koskaan hän nähnyt isänsä kasvoja. Ei mitään romanttisuuden eli runouden sädekehää langennut näille lapsuuden päiville. Kunnes lapsi oli täyskasvanut, pysyi täydellinen valta hänen elämästään tai kuolemastaan hänen isänsä käsissä; hänellä ei ollut yhtään vapautta eikä hänestä paljonkaan piitattu. Yksilöllinen elämä ei vanhanajan ihmisille paljoakaan merkinnyt; yksilön oma minä tai sisäinen ihminen sellaisenaan oli heidän luonteelleen ventovieras. Julkinen elämä, valtiollinen elämä, oli heille kaikki kaikessa; kotoisella yksilöllisellä elämällä oli vain vähäinen osa heidän ajatuspiirissään. Kaikkia lapsuuden viattomia huvituksia, sydämen iloja, kotoisen piirin viehätystä, lapsekkaan iloisuuden yltäkylläisyyttä ja ruusunhohdetta heillä vain vähäksi arvosteltiin. Vuosilla ennen miehuutta oli eteenpäintähtäävä luonne, ja enimmissä tapauksissa ne tarjosivatkin perin vähän semmoista, joka olisi tehnyt ne muistannan arvoisiksi. Paljon nykyaikaisemman värityksen verrattuna varhaisempiin kirjailijoihin luo Senecan kirjoituksille se seikka, että hän haastelee äidillensä mitä syvimmän kiintymyksen sanoin eikä voi puhua rakkaasta pikku pojastaan muuten kuin kyynelten katkomin äänin.

Mainitkaamme vielä muuan omalaatuinen seikka. Persoonallisen luonteen kasvaminen, muistot siitä elämästä, joka jalostuu täydelliseen itsetajuntaan, liittyy läheisesti siveyslakien asteettaiseen selkenemiseen, siihen salaperäiseen tajuntaan, joka kehkeytyy velvollisuuden ja mieliteon välisessä välttämättömässä taistelussa — toisella puolen halu tehdä oikein, toisella kiusaus tehdä väärin. Mutta vanhanajan ihmisten kesken siveyden käsite oli meikäläisestä niin kerrassaan erilainen, heidän mielipiteensä siveellisestä velvollisuudesta olivat, verrattomasti lukuisimmissa tapauksissa, niin vähän sitovia, niin vähän käskeviä, ne niin perin lievästi paheksuivat syntejä, joita me tuomitsemme, ja niin miedosti moittien suhtautuivat paheisiin, joita me kammoamme, että me tuskin saatamme olettaa heidän monestikaan tunnustelleen noita "persoonallisuuden pohjattomia kuiluja", jotka on tunteminen, jos mieli päästä todella yksilönä kehittymään.

Meillä ei sentähden ole mitään aineksia muodostaaksemme elävää kuvaa Senecan lapsuudesta; mutta mikäli tietorippeiden nojalla voimme päätellä hänen perheensä olosuhteista ja luonteesta, me olettaisimme, että se oli poikkeuksellisen onnellinen. Senecat olivat varakkaita; heillä oli hyvä asema yhteiskunnassa; heidän perheellänsä oli kehittynyt aisti ja kirjallisia harrastuksia ja siinä ilmeni ylevää luonnetta ja sydämellisiä piirteitä. Heidän varallisuutensa nosti heidät yläpuolelle noita vaivaisia valitteluja ja rasittavia pikku huolia niukan toimeentulon kahleissa, jotka olivat ominaisia muille heidän aikansa kirjallisille henkilöille. Heidän säätynsä ja sivistyksensä turvasivat heille tien kaikkien niiden keskuuteen, joitten tuttavuus oli tavoiteltavinta roomalaisten piirissä; ja perheen osalle tullut yleinen arvonanto sekä se siveellisyys, joka sitä leimaa, ei salli rinnastaa heitä tuon loisteliaitten epikurealaisten lukuisan luokan kanssa, joitten julkeat ja hillittömät paheet olivat tehneet maailman pääkaupungin surullisen kuuluisaksi.

Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori; hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia, jotka ovat säilyneet meille Suasoriæ'n ja Controversiæ'n nimellä. Ne ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä, eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa, intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja terävä silmä huomaamaan omat edut.

Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita; ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin kera lausua:

Onnellinen

Kellä äiti moinen!

Tahtia hänen verensä kanssa

Lyö usko ihmisiin.

Kompastelee, kaatuu —

kai sattuu hälle niin.

Ei konsaan sentään sielu painu

Saastaan ja paheisiin.

Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti, miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia, jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä. Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa, täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja kadut.

Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan, täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela, joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa veljeänsä.

Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio, minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana. Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä uskonasioissa.[4]

Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan "välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö, olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen, juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta, saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle aivan yhdentekevää.

Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen, joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä kohdassa, jonka Augustinus (De Civitate Dei, VI, 11) lainaa hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan "gens sceleratissima", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu — vielä vakavasti uskottukin — että Seneca on ollut mieskohtaisesti kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on. Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki, jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin, tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on, ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen, kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.

Mutta Novatus — elikkä otantanimeltään Gallio — esiintyi veljensä Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin "sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen "dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut, sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan; hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio (jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä enempää) oli kokonaan tietämätön muista paheista, inhosipa tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit kiittelemään hänen älyänsä — älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, … ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa; heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan… tässäkin hän nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän suvaitsisi edes tätä kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä, mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.

Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia, ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko totella käskyä ja kuolla.

Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.

2 Luku.