Читать книгу Jumalan etsijöitä - F. W. Farrar - Страница 7

Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan kohtaloa — kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen, vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.

Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta, jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä mitään meidän epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon, mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan roomalaisepistolassa.

Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne. Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.

Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena, luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka. Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.

Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin

Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään:

Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu,

Rikkaus, pahe, turmelus — raakalaisuus viimein;

Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein,

Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä,

Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni

Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin

Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.

Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla — entisillä orjilla, egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä" Velabrumissa tai Saburrassa — jotka olivat keränneet äärettömät rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin, kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla — kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä despotismia — ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana, mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta, missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa, näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen tyranniuden aikana.

I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen, Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin. Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa — orjille, meren takaa tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13] harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan kuvanveistotaidon mestariluomat — kaikki olivat raastetut Sisilian tai Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin, jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]

Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma. Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista — germaaneja, egyptiläisiä, gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia, pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita, joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa — kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa. He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä. Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä, he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta taikka valtaa.

II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä, nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta kuppinsa pohjalla, — juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan — niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin, silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin. Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis, "paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä korkein arvonimi oli Pontifex Maximus eli Ylimmäinen Pappi, jota hän itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa koko tuota kehnoa jumalten laumaa, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta, joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa, "todistuksen, joka on luonnostaan kristityn mielen ilmaisu". Mutta miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät, oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii jotakin uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia — Isistä ja Osirista ja Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita, kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja, jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.