Читать книгу Kuningasten jälkeläinen - Franz Treller - Страница 3

Sisällysluettelo

Kuninkaan lapsi.

Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä täällä yksinäinen puu.

Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.

Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia etelää kohti.

Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu, josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.

Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien hevostensa vauhtia.

"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä, jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.

"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike [= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla kielellä.

"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."

"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo joutua ikuiseen pimeyteen."

"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."

"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."

Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"

"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä katoaa heidän joukkoonsa."

"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."

Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä minun käteni toimesta."

Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa sanat, mutta hän oli ääneti.

He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.

Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.

"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut nelistämään!"

"Tapa hänet! Tapa hänet!" kähisi toinen.

"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!"

Eteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma, joka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä pystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.

Ylhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.

"Me olemme hukassa", huusi kazike, "jos he saavuttavat meidät, kun meillä on lapsi."

Silloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto oli kadonnut. "Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten jälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta", lausui hän hiljaa ja karautti eteenpäin toverinsa jäljestä.

Heidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja peitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat metsän läpi.

Hetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: "Mitä tämä on? Puuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se merkitsee?"

Viidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan viittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät peitteestä.

Kaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui hänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.

"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen."

"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego", sanoi toinen miehistä, "ja heitä arvatenkin puuma pelästyi."

"Mistä he tulivat?"

"Pohjoisesta päin!"

"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he valkoihoisia?"

"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin."

"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?"

"Emme mitään, señor."

"Tasanko on selvä?"

"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa etelää kohti."

"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä.

Minä menen näyttämään löytöäni señoralle."

Poika käsivarrellaan hän astui alas laaksoon ja tuli aukeamalle, missä seisoskeli joitakin hevosia ja muuleja. Intiaanivaimon vieressä istui nuori nainen pidellen sylissään pientä, vain muutaman kuukauden ikäistä lasta.

Kaksi neekeriä ja intiaani ruokkivat eläimiä ja juottivat niitä lähteestä.

"Tuotko metsänriistaa, Diego?"

"Kyllä, rakkaani, vieläpä harvinaista, katsohan!"

"Mitä kannat käsivarrellasi, ethän toki —?"

"Ei, ei ruskeata puumaa, vaan ruskeata ihmislasta — katso!"

Näin sanoen hän avasi vaipan ja laski maahan pienen intiaanipojan, joka ajasti loi silmänsä valkeaan naiseen.

"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Lapsi, tässä erämaassa? Täällä asuu siis ihmisiä."

"Ei ainoatakaan ihmistä penikulmien säteellä; tämän voi selittää vain siten, että ratsastajat, jotka Francisco näki, ovat unohtaneet lapsen tänne."

"Unohtaneet, señora?" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka Diegon seurassa oli tullut notkoon. "Ei, he ovat heittäneet lapsen puumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki."

"Oi, älä sano niin, Juan!" huudahti nuori señora kauhistuneena, "niin jumalattomia eivät toki villitkään voi olla."

"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu."

"Mitä tarkoitat, Juan?" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka metsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta herralta. "Mitä olet nähnyt?"

"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten toinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan, mistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin kolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin olisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia."

"Omituista", sanoi Diego ja jatkoi: "Lapsi on oikea täysiverinen intiaani."

"Kaunis lapsi, Diego."

Pikku poika oli todellakin sievä.

"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet pojan uhriksi jollekin omista jumalistaan."

"Oi Diego, sehän olisi kauheata."

"Valitettavasti se ei ole mahdotonta; he tunnustavat kristinoppia vain suullaan, varsinkin jos he kuuluvat nagualiliittoon."

Peoni, jonka don Diego oli jättänyt tasangolle tähystämään, tuli takaisin.

"Mitä kuuluu, Francisco?"

"Intiaanit ovat kadonneet, señor, heillä näkyi olevan kiire."

"Meidän täytyy myöskin kohta lähteä matkaan."

"Entä lapsi, Diego, lapsiraukka?"

"Hm, tänne emme tietysti voi sitä jättää. Meidän täytyy ottaa se mukaamme ja jättää se ensimmäiseen ihmisasuntoon, joka tiellemme sattuu."

Pikku tyttö, joka istui nuoren naisen sylissä, ojensi leikitellen käsivartensa ja tarttui pojan pitkään tukkaan. Poika, joka liikkumattomana yhä seisoi paikallaan, antoi tytön mielin määrin ravistaa tukkaansa, vaikka se tietysti kylläkin koski. Pienokainen nauroi ja ilakoi ääneen.

"Ah, Maria hieroo jo tuttavuutta ruskean prinssin kanssa. Niin, tietysti meidän täytyy ottaa hänet mukaamme, Nina", hän jatkoi kääntyen intiaaninaisen puoleen, "pidä sinä huolta heimolaisestasi. Meidän täytyy nyt lähteä, Mercedes. Vaikka vaara toistaiseksi luultavasti on ohi, on kuitenkin parasta, että koetamme joutua Meksikon alueelle niin pian kuin mahdollista."

"Kuten tahdot, Diego, minä olen valmis matkaan."

"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta kotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin."

"Jumala sen suokoon", huokasi hänen vaimonsa.

"Joutukaa, pojat!" huusi don Diego neekereille, "satuloikaa muulit, me lähdemme matkaan."

Hetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin selässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen ruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän jäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.

Joukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.

Hiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut pakolaisille suojapaikan.

Maassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat raivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä rotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni perheineen pelastaakseen henkensä.

Muutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego seuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.

"Totta tosiaan", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; "Matteo oli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon. Me olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta nuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. Adelante companeros! Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät vielä."

Sen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan niiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.