Читать книгу Kuningasten jälkeläinen - Franz Treller - Страница 4

Sisällysluettelo

Pablo ja Mariquita.

Kauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin maalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.

Mutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja kultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan näkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa. Hitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa pitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi heitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana, niin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi hävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin osoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet, taittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien rauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön kuluessa olivat maalla raivonneet. "Täällä näyttää surullisemmalta, kuin luulinkaan", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka jalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.

"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla."

"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä menetetty."

He pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt kohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan siellä täällä.

Jonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he katselivat merelle.

Kun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen, nostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli valkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.

"Kauhea yö, Miguel", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli kookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. "Onko kukaan teistä täällä vahingoittunut?"

"Jumalan kiitos, ei. Me veimme heti, kun myrsky puhkesi, lapset ja naiset tuonne kallioiden taakse", hän osoitti jyrkästi kohoavaa, louhikkoista kallioryhmää, joka oli hiekkarannikon rajana etelässä, "ja asetuimme sitten itsekin sinne suojaan. Melkein kaikki omaisuutemme on mennyttä", hän jatkoi surumielisesti.

"Niin", vastasi don Antonio ystävällisesti, "mutta vahinko on korjattavissa. Lähettäkää omaisenne kartanoon, kunnes saatte heille hankituksi kodin."

"Veneemme ja verkkomme ovat tuhoutuneet, señor", sanoi yksi intiaaneista, vanhanpuoleinen mies, "karja on hukkunut tai peloissaan karannut metsään; olemme pelastaneet vain henkemme."

"Me autamme kyllä, Metyllo. Olkaa iloisia siitä, että omaisenne elävät. Viekää vaimonne ja lapsenne työmiesten majoihin. Don Esteban pitää heistä huolen. Ja alkakaa sitten reippaasti korvata sitä, minkä olette menettäneet."

"Oh-oh mil gracias, don Antonio", sanoi vanhus, "oi, sinä olet hyvä. Me teemme, niinkuin sinä käsket."

"Miksi katselette niin innokkaasti merelle päin? Näettekö siellä jotakin merkillistä?"

"Aalloilla ajelehtii laivankappaleita, señor, niitä me katselimme."

Señor d'Irala käänsi silmänsä miehen osoittamaan suuntaan. Verrattain lähellä kellui suuri kappale haaksirikkoutunutta laivaa keinuvilla laineilla.

"Ihmisraukat, jotka joutuivat tämän myrskyn kouriin. Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen!"

Hän otti hatun päästään ja risti kätensä rukoukseen; samoin tekivät toisetkin. Sitten hän toisti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen. Amen."

"Nämä intiaanit", sanoi Miguel sitten, "väittävät, että noilla lankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin meillä", hän jatkoi.

"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun pelastaa."

"Tuskinpa, armollinen herra."

"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?"

"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan."

"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. Alerte! Alerte!"

Auliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli pian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen, ja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot sitä laivahylkyä kohti.

Neljännestunnissa he olivat perillä.

Mikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!

Vedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja pirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin lujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja laivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä tyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten nainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä aalloilta.

Tosiaan kauhistuttava näky!

"Mikä onnettomuus!" huudahti don Antonio.

Toiset siunasivat itseänsä ja tekivät ristinmerkin. Kartanonomistaja astui hylylle ja lähestyi sääliä herättävää ryhmää.

Intiaaninainen oli kuollut; kylmät ja kankeat olivat hänen kasvonsa, kylmät olivat kädet, joilla hän puristi parraspuuta.

D'Irala kosketti arasti suloisen tytön ruumista, ja riemuhuuto pääsi hänen huuliltaan: hän tunsi elämänlämpöä. Nopeasti hän veti esiin pikku olennon, jonka valkoinen puku kosteana riippui hentojen jäsenten ympärillä, ja nosti sen syliinsä. Viehättävät, ruskeiden, kosteain kiharain ympäröimät kasvot lepäsivät hänen rinnallaan. Silmäluomet olivat ummessa; näytti siltä, kuin lapsi, joka tuskin saattoi olla kahta vuotta vanhempi, olisi nukkunut.

Hän koetteli sydäntä; se ei tuntunut enää sykkivän; hän painoi korvansa pienokaisen suulle, ja: "Jumalalle olkoon kiitos", kuului hänen huuliltaan, "hänessä on vielä eloa".

Hän hieroi pientä kangistunutta ruumista ja liikutti hentoja käsivarsia edistääkseen keuhkojen toimintaa.

Toinen intiaaneista oli kiivennyt herransa jälkeen laivahylylle, nostanut syliinsä ruskean pojan ja huomannut hänessäkin eloa; hän teki samalla tavoin kuin don Antonio, hieroi pientä ruumista ja lämmitti sitä rintaansa vasten. Osaaottavasti katselivat molemmat veneeseen jääneet toisten yrityksiä.

Hento lapsi d'Iralan sylissä aukaisi hänen suureksi ilokseen silmänsä, ja kartanonomistaja näki lempeät, tummat silmät, jotka heti taas sulkeutuivat. Hän jatkoi ponnistuksiaan, ja pian kulki lapsen hengitys tasaisesti ja syvään, ja sydämentykytys alkoi tuntua.

Myöskin ruskea poika, joka silminnähtävästi oli maan alkuasukkaiden jälkeläisiä, osoitti heräävän elämän merkkejä.

Ainoastaan nainen oli kuollut.

"Takaisin maihin", komensi don Antonio, "naisen otamme mukaan, hän oli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen."

Suurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet parraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen tyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin. Intiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna. Rannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka olivat nähneet veneen saapuvan.

"Pian", huudahti don Antonio heille, "toimittakaa maitoa; toivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa."

Mykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta pian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän suojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja täynnä lämmintä maitoa.

Kumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he hengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.

Kun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he ahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti uneen.

"Kas niin, muoriseni", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka sylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. "Ota sinä pikku poika ja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa donna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme, kuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel, koeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet sen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban", sanoi hän tilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään seuralaisineen pois.

Läpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen merenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin viljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano. Kuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta mahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat viljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä; pirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin sinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen tuhoisaa vimmaa.

Herraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.

Kun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen nainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli häneen.

"Mitä sinä tuot, Antonio?"

"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen mereltä riistänyt."

Hän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi lyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.

"Lapsiraukka, lapsiraukka", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena katsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. "Jos Jumala on sallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan tervetullut. Oi suloinen pikku raukka!" Hellästi hän tuuditti lasta käsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen katse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.

"Oi, äiti! Missä äiti?" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.

"Missä Nina? Pablo! Pablo!" huusi hän sitten.

"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki vielä, mutta pelkään", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, "vasta taivaassa".

"Kuka sinä olet?" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot näyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen. Señora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet silkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän ajan kuluttua astui sisään, sanoi hän: "Hss! Hiljaa, meidän jumalanlahjamme nukkuu."

Ja don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä pienokainen uinaili.

* * * * *

Intiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen elämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän tuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään. Hän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas, ja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten valkoihoisten lapsilla.

"Älä pelkää, poikani, älä pelkää", rauhoitti häntä intiaaninainen äidinkielellään, "sinä olet hyvässä turvassa."

Mutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa kasvoista toisiin.

"Missä on Nina?" hän kysyi espanjankielellä, "missä on Maria?"

"Oi, poikani", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä, "Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät meren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi lemmikkini."

Poika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti ajattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka on ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.

Intiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen vaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei näyttänyt häntä ymmärtävän.

"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen", sanoi eräs nuoremmista naisista.

Ja toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin huiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.

Lasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun kuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat toisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät nämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki muistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin tapasi metsässä.

Lapselle tarjottiin uudelleen maitoa ja maissileipää, mutta hän ei niistä huolinut, vaan toisteli vain: "Nina, Maria!"

Naiset kantoivat hänet sitten kallioluolaan, jossa he olivat saaneet suojan myrskyn ja rajuilman raivolta.

Sillä aikaa hautasivat miehet hukkuneen intiaaninaisen metsän reunaan. He lukivat lyhyen rukouksen ja pystyttivät haudalle kahdesta puukalikasta kömpelösti kyhätyn ristin.

Miguel souti don Antonion käskystä vielä kerran laivahylylle nähdäkseen, voisiko mahdollisesti missään keksiä laivan nimeä; mutta hänen retkensä oli turha.

Rannikkolaiset, jotka kaikki Miguelia ja hänen perhettään lukuunottamatta olivat alkuasukkaita, alkoivat sitten koota vähiä kamppeitaan muuttaakseen kartanoon. Siellä heidän oli määrä asua työväen asunnoissa, kunnes heidän omat majansa rannalla taas olisivat asuinkelpoisia.

Intiaanipojan, joka jälleen oli puettu auringon kuivaamiin kesävaatteisiinsa, he veivät mukaansa. He ylpeilivät tästä rotunsa kukoistavasta vesasta ja kantoivat häntä vuoron perään.

Kartanossa oli pikku tyttö herännyt ja huusi itkien äitiä, Ninaa ja

Pabloa.

Donna Inez koetti rauhoittaa lasta hellin hyväilysanoin, mutta turhaan.

Kun hänen miehensä astui huoneeseen, sanoi hän miltei toivottomana turhista yrityksistään: "Jos sinua oikein ymmärsin, Antonio, pelastitte te myös pienen intiaanipojan?"

"Niin teimme, ystäväni."

"Missä lapsi on?"

"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon."

"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja jotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen leikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä se rauhoittaisi pienokaista."

"Hm!" sanoi don Antonio, "olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli hyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa kotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin."

"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle lohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää? Täytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan lähtee tietysti intiaanipoikakin."

Vastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien jälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän oivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi vaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.

Hän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.

Kalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri saapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle, joten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän oli saapuvilla.

Pikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs ryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta hänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen tummat silmänsä säteilivät riemusta.

"Oi Pablo, Pablo!" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo ja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Pablo, siinähän sinä oletkin!"

"Niin, Mariquita, Pablo on tässä", vastasi poika.

"Maria on siis hänen nimensä", ajatteli señora, joka lempeästi hymyillen katseli lapsia.

"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?"

"En tiedä; tuuli on heidät vienyt."

"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?"

"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä."

Maria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.

"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä sitten."

Pikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen hellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo näytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan hartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli puettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.

Lapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla he söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.

"Keitähän mahtavat Marian vanhemmat olla?" lausui donna Inez katsahtaen kysyvästi mieheensä.

"Kenties heittää meri rannalle laivankappaleita tai ruumiita, jotka antavat meille tietoja, elleivät lapset mitään tiedä."

"Marian liinavaatteet ovat merkityt P:llä ja ovat hyvin hienot."

Vanhempien nimeä kysyttäessä saattoi pienokainen samoin kuin poikakin ilmoittaa vain etunimet: Don Diego ja donna Mercedes. Sukunimeä he eivät tietäneet. Tämä ei ollutkaan kummallista, espanjalaiset kun aina sanovat toisiaan vain etunimeltä. "Minä annan heti asiasta hallitukselle tiedon, joka sitten levitetään kaikille satamapaikoille; siten saamme tietää, mikä laiva täällä joutui haaksirikkoon ja ketkä tämän herttaisen lapsen vanhemmat ovat."

Mutta kansalaissota, joka niin usein raivosi tässä Espanjan ylivallasta riistetyssä maassa, kohotti taaskin veristä päätään, ja kartanon omistajan kuulustelut olivat turhia. Kaksi vuotta hallitsi raaka mestitsi [= intiaanin ja valkoihoisen jälkeläinen] Carrera koko Guatemalaa rautakourin, kunnes viimein kansa rohkaisi mielensä ja suositun kenraali de Lerman johdolla nousi vallananastajaa vastaan. Don Antonio d'Irala noudatti empimättä kenraalin käskyä ja taisteli uljaasti hallituksen armeijassa, kunnes voitto viimein saavutettiin. Mutta monta veristä taistelua käytiin sitä ennen, monta henkeä uhrattiin ja omaisuuksia menetettiin.