Читать книгу Vanha kauppiaskoti - Gustav Freytag - Страница 7

"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen — hän vasta olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine, minun ylpeyteni ei kärsi."

"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä. Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä. Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan, niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin, joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"

"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta vaikutukseltaan."

"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä menen takuuseen."

"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"

"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa. Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."

"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara veli, ja sitten…"

"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.

"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli naljailuaan.

Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä, nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.

"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."

"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."

* * * * *

Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä. "Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan, niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla vai vasemmalla etukäpälällään. — Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä uimakouluun."

Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä, että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen selkään — mikä muuten oli vasten hänen tapojaan — ja antoi toverin ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja hampain.

Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon, niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä, havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi — ensikertaa kummallekin — sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.

Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla; tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen, jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn edessä.

10.

Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen etäisimpiinkin soppiin.

Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun: "Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä, tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen ratkaisun meidän käsiimme."

Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä. Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin, jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.

Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja konttorimiehenä.

Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta ylöspäin?"

"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan nuorimmasta", huomautti herra Baumann.

"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.

Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän lausui kiihottuneena.

Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain vapaaehtoinen harjoittelija."

"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.

"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."

"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W. Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen aina neljännesvuosittain."

"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."

"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!" kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi teiltä sellaista puhetta."

"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.

Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka, hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa, asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti, ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä, niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla toverimme."

Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime kädessä mukauduttava."

Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän ei tullutkaan niin tehneeksi? Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen, että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa — mikä pahennus siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen, mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.

"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla, että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla. Huutakaamme hänet tänne alas."

"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.

Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan, vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä, joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua, niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"

Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi, ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään. Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja ojensi kätensä oppilaalleen.

Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen, hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan. Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan työtovereitten terveydeksi.

Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty, herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija, ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja pöydällä seisovat ruusut.

Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle, ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."

Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä. "Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi, jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen palkkaetuihinsa."

Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo isänne muistoksi!"