Читать книгу Vanha kauppiaskoti - Gustav Freytag - Страница 9

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole", vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat, herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

"Tarkoitatte varmaankin kreivitär Laraa?" kysyi talon rouva

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi — Lara, tara tai bruttopaino, se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt. Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa, jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen, "sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni, teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan, kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat, meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti", murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von

Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von

Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri, jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa. Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella keinuvan punaisen ruusun — mistään muusta hänellä ei ollut tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista, menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään, maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore, kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta. Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen, tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti, jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia — viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena. Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi. Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa. Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin. Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä, pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja sen kärjessä tupsu — ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua, sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan, että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin rauhalliseen yliskamariin.

2.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti. Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla, niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä, saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, — mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa — että hän todella olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan, hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa, kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean" puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie, talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia, puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi toisistaan, — minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia, jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme, Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo. Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin ehdottomasti, sillä hän kohteli — kuten ruskeat väittivät — vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin kävi hänen — kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi — miltei mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa, uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan. Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti selittämättömäksi arvoitukseksi. — Theone oli vähällä pyörtyä; tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin, ehkäpä — hirveätä ajatellakin — vihreitten käsiin. Kaikilla kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä — Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen; Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] — mutta kenpä voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää? Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi, rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen. Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja häikäilemätön on E… B…." He joutuivat — auta armias taivas! — Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

Vihreävarpu ja pähkinäpihti istuit yhdessä ryyppäämässä; Kärkevyyttänsä varpunen kiitti sekä vihreitä höyheniänsä; pähkinäpihti se syvään huokas: ontto mä oon, että julmaa vallan, mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra

Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään herralle…"

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart, Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin kansiin sidotun kirjan, noin ison vain… Meidän on kovin tärkeätä saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään, sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään, tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä, joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten, että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt. Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää sitä hallussanne."

"Minä voisin pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?" Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään, joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton, käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään, pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan. Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku (tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista, majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne", huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

— "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau…

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen.

"Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!" huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle, "ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi

Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä, tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon, riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti; "sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista; pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään. "Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja. Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka! Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä liikuttavalta kuin ansaitultakin. — Ankarin arvostelu langetetaan minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva. Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri, tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. — Anton puristeli käsiään nyrkkiin pöydän alla. — "Kas tässä! Surkea taivaan sallima, Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui. Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa, että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. — Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta. Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon? Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla, eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen, kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään"; sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti, sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut. Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta. Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton. "Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. — Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

* * * * *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti, että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla, mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut, ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt! Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa, vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille, etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte. Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies — edes tekään — jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille, koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka, jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti, voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen, tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta, vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah! onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan, povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset, nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä rikki heitä kietovan lumouksen. — Koko illan Fink pysytteli kaukana kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo", sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen: "Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla. Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi, ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen, niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. — Ah, neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä. Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.

3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea. Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi joutui Antoninkin sielu…

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen. Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn — jonka hän hyvin tunsi — ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä, joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton, joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa, vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan, jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin; kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään, niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?" Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa. Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin — kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta, olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin. Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan kysynyt — Antonin mielestä sangen ivallisesti — oliko hänellä portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.