Читать книгу Herra Oblomov - Иван Александрович Гончаров - Страница 6

— Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. — Odottakaahan, niin paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani — minä vaivaan aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään huolia! — Mutta mistä te nyt tulette?

— Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun artikkeliani?

— En ole.

— Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

— Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

— Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä, jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? — siinähän on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän kirjallisuudessamme.

— Onko teillä paljonkin työtä?

— Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt muutaman kertomuksen…

— Mistä niin?

— Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita vasten hampaita…

— Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi

Oblomov.

— Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. — Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan. Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki siveettömästi — niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu rangaistus…

— Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne niinkuin fatum muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti Oblomov kysyen.

— Juuri niin, kivahti Pjonkin. — Teillä on paljon ryhtiä, Ilja Iljitsh, — teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu, minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa. Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan ankaria, laillisia toimenpiteitä… Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole vallan uusi?

— Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: — minä kun lueskelen niin vähän…

— Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, — puheli Pjonkin. — Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se on vielä salaisuus…

— Mitä siinä sitten oikeastaan on?

— Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä, kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret, saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki … ja hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella… Olen kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare…

— Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin tainnut kiivetä liian korkealle.

— No, lukekaa itse, niin näette, — lisäsi hän, nyt jo ilman uhmailevaa äkkipikaisuutta.

— Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

— Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään ja puhellaan jokapaikassa…

— Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on heidän kutsumuksensa.

— No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

— Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi

Oblomov. — Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?

Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä…

— Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi, olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on kuin elävältä painettu.

— Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua. Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi. Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään! Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä", vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys…

— Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista, jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse … siihenhän sisältyy kaikki!

— Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena: — kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri, mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä? jatkoi Oblomov miltei sähisten, — te arvelette kai ettei aate kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä, jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa. Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä kuin itseänne. — Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta teidän edessänne päätäni kumarran … puhui hän vaipuen jälleen rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. — Mutta he kuvaavat vain pelkän varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, — ja ihmisen he unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet? Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä: älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

— Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista, satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia — ei meillä nyt ole aikaa lauluihin…

— Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: — häntä te rakastakaa…

— Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen — kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. — Ei, heidät on rangaistava ja syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta…

— Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: — se merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta kuitenkin yhä ihminen, se on — sama kuin te itse. Syöstävä pois? Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin silmin.

— Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle, vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

— Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

— Minä … niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

— Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä sen teille tuon … kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

— Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

— Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. — Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut. Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä. Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon hauskempi. Lähdettehän…

— En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan ja kääriytyen peittoon, — minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän… Minulle on sattunut pari onnettomuutta…

— En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis näkemiin asti!

— Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata? Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua, kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin liikkua… Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas, ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee juhlapäivä, saapuu suvi — mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa… Vaan kirje tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen, odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies, joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä, selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset — Ivan Vasilitshiksi, kolmannet — Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla: jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee — niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia, edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan — niitä ei hänessä ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa, mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut. Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,— siispä olihan nähnyt ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa, vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat kerjäläiselle almun — niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat — niin hänkin vain haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa, sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin. Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata. Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, — sivukulkijan, joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana hänen kunnianosoitustaan — ja tekee myös kumarruksen; kentiesi myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen tiedustamaan vainajan nimeä — ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, — tai miten häntä nyt haluttaneekin nimitellä — on jonkunlainen vajanainen, epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita, joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän … olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon voisi tarttua kiinni — joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin miehekseen — eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

— Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: — oletteko se te, Aleksejev? Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

— Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän tykönne tänään, sanoi Aleksejev: — vaan Ovtshinin tapasi minut kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

— Mihin sitten?

— Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei

Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh

Kolimjagin.

— Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

— Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

— Hm, vai päivälliselle … toisti Oblomov yksikantaan.

— Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että te vuokraisitte vaunut jostakin.

— Mutta mitä minä siellä teen?

— Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on

Vapunpäivä?

— Istukaahan, niin tuumitaan tässä … virkkoi Oblomov.

— Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

— Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

— Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle. Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

— Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

— No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä, käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen vihellellen — ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

— Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

— Miten niin?

— Kun yhä makaatte?

— Pitäisikö sitten jo nousta?

— Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

— Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään…

— Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville…

— Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

— Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa! Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin melkein kokonaan alaslaskettu.

— Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

— Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

— Miksikä te kysytte?

— No että joutuisimme sinne Katariinanhoville…

— Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville! Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. — Eikö teillä ole kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä, täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä katselette?

— Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla, minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

— No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi, syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä… Vaan minä olen unhoittanut … enhän minä voisikkaan mihinkään mennä. Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

— Ah, jos niin on asianlaita … niin minä mielelläni … kuten tahdotte … sopersi Aleksejev.

— Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov vilkkaasti.

— Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät suurina.

— Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin säikähtyneen näköinen.

— Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

— Minkälaisia ne ovat?

— Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin… Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

— Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa, myönteli Aleksejev: — kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio asunto … mitäs te tästä maksattekaan?

— Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: — ja varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko talo on niin erinomaisen rauhallinen — yhden ainoan kerran vain ovat sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut — eikä se kuitenkaan putoa alas.

— Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää kekallaan kohden kattoa.

— Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli

Oblomov itsekseen.

— Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi

Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

— Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen viimeksi suorittanut…

Molemmat rupesivat miettimään.

— Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä

Aleksejev, — muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

— En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, — ei tee mieleni koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

— Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen, virkkoi Aleksejev: — ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta hauskaa…

— Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, — mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän teille kirjeen … mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

— Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

— Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä te tarvitsette? En minä lukea osaa.

— Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

— Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi

Sakariias: — mutta senjälkeen en ole nähnyt.

— Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. — En suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

— Näin te aina minun syykseni…

— No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov. Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne, meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh…"

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti. Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny. Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.' Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että 'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa, kaikki menevät laivatöihin Volkalle — niin tuhmaksi on nykykansa täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus: "Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä." Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. — Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi hän: — kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja hän säpsähti ja rupesi miettimään.

— Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen Aleksejeviin. — Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

— Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: — muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta … se on huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

— Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: — ei pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

— Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta vähemmän!

— Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: — kaksi tuhatta ruplaa — ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen asemesta.

— Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. — Kerrassaan rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

— Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä…Mutta mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

— Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun lohdutuskeinon vielä keksii.

— Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä ratkaista, tiesi Aleksejev.

— Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh hyvin miettiväisen näköisenä.

— Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

— Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: — hän on kyllä kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii. Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi…

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja vähällä nousten vuoteestaan:

— Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin, vähääkään vitkastelematta… Ensiksikin…

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi nuolennopeudella alas pankoltaan.

3.

— Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän etehisessä.

— Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen

Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan, valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla — ikäänkuin se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja melkein aina vihaisesti — jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin — aivan kuin olisi hän tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan, pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki, selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan — sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen: ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja, ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki, niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia. Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa. Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin, ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä, kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin, jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan. Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään, niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan. Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää. Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden: syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen. Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan, kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua, puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta — niin siinä oli hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen, mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla ei Oblomov sitä tahtonut käsittää — mutta ne sekoittivat siihen hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin — niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä hyvänsä.

4.

— Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi karvaisen kätensä Oblomoville. — Mitä sinä siinä näin myöhään maata rötkötät kuin mikäkin pölkky?

— Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov vetäen peittoa korviinsa.

— Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. — Heh, ota, ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

— Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

— Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! — päivälliseen asti sinä siinä olisit pötköttänyt… Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet, vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

— Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti silmäillen Tarantjevia. — Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

— Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! — karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

— Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää — minä lähden pois … jupisi hän mennen takaisin ovelle.

— Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä hänestä hätyytät? — sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti

Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja lopuksi hankasi häntä harjalla.

— Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

— Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: — mene sinä siksi aikaa pois…

— Ah, oletteko tekin täällä? — kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili Oblomovia. — Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin juuri kaikesta teille sanoa…

— Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti

Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

— Vai ei sukulaisia! — no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka palvelee siellä…? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

— Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti

Aleksejev selittää: — eikä minulla ole sellaista sukulaista.

— Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

— Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan

Alekseitshiksi.

— No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

— En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli

Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

— Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. — Mutta se näkyy olevan sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti samalla nuuskaa nenäänsä: — kuulkaas, miksi ette ole hankkinut ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. — Niin, mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt, pitkitti Tarantjev. — Minä otin häneltä kerran — pari vuotta siitä on aikaa — viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi: "Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi… Ikäänkuin minä en olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! — Mutta annappas yksi sikaari, veli Oblomov.

— Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

— Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin laatikosta.

— Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

— Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla, muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin, mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. — Eihän tuo tahdo palaakkaan.

— Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui

Oblomov haukotellen.

— Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

— E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

— Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää, millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

— Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

— Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. — Ei muuta kuin häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

— En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein kuuntelematta häntä; — kai sillä on jotain viiniä varastossa.

— Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan englantilaisesta makasiinista.

— Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, — on niin paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

— Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen punertavan kymmenenruplan setelin.

— Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: — vaan tässä on kymmenen.

— Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti taskuunsa.

— No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: — ja kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa… Vaan kuules, Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

— Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri nahjus sinä vain olet! sanoi hän. — No, hyvästi siksi aikaa…

— Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. — minun pitää sinun kanssasi neuvotella eräästä asiasta…

— Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? — minulla on kiire…

— Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa.

Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja…

— Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi

Tarantjev yrittäen lähtemään.

— Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen.

Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden

rakennuksen… Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin?

Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan…

— Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet…

— En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: — ja älä sinä rähise äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta. Sinä olet käytännöllinen mies…

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan mielessänsä.

— No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, — sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen: — ja käske hankkia päivälliseksi samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

— Mitä sanot? kysyi Oblomov.

— Tuleekos samppanjaa?

— Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee…

— Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä neuvoa tuolta tuossa, — lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: — taikka hänen sukulaiseltaan.

— No, no, älähän suutu, vaan puhu, — pyysi Oblomov.

— Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä…

— Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin…

— Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. — Sinä muutat kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan…

— Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien talvella juoksentelevan?

— Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on niiden kanssa tekemistä?

— Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään siellä asu.

— Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa istuu, — sanoi hän viitaten Aleksejeviin. — Sen miehen housuihin menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

— Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov kärsimättömänä. — En minä sinne muuta.

— Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

— Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

— No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen hattuaan ja mennen ovelle.

— Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. —

Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

— Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: — tässä ovat makasiinit, teatterit, tuttavat … kaupungin sentrumihan tämä on, ja kaikki…

— Häh? katkaisi Tarantjev — kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

— Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä tarpeen…

— Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse, ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja. Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

— Puolitoista tuhatta.

— Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä — ja nyt minä sinut sinne toimitan…

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

— Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev. — Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa. Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

— Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev: — täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität ottamaan pippuria — niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan etikkaa — ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa on pölyä — no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä…

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. — Niin. Sen vanhan koiran ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja se on sillä päätetty…

— Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä … niin kauvas sinne Viipurin puolelle…

— Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan. — Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä sinne lennätän emännän kanssa puhumaan — anna minulle ajurirahat ja huomenna tässä muutetaan niin että helähtää…

— Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta, ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa…

— Mikä on päätetty, se on päätetty: — sinä muutat. Minä ajan nyt heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste…

Hän yritti lähtemään.

— Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti hänet Oblomov. — Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä minun pitää tehdä.

— Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. — Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et sinä ole ihminen etkä mikään — rääsy sinä olet!

— Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

— Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun paperin.

— Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

— Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh läpiluettuaan kirjeen. — Kuivuus ja katovuodet…

— Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui

Tarantjev.

— Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

— Kuinkas muuten!

— No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

— Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

— Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

— Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia — minkälaisen asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta, naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi…

— No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, — sano nyt minulle vain, mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

— En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

— Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä…

— No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen jälleen hatun päähänsä.

— Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten portteria…

— Anna lisää rahaa — sanoi Tarantjev.

— Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

— Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen harmistuneena hänen käteensä.

— Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto — se on sitä kuin minä sinulle nyt sanon — alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: — ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet — hallat, talonpoikia muka karannut… Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, — vaan sinun maillasi on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla… Ja Shumilovin pellot ovat ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

— Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: — hänhän mainitsee ispravnikan vastauksenkin kirjeessään — ja niin luonnollisesti…

— Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: — tuossa istua kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos hän luonnollisesti? — Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa, se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt. Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta: "että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

— Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

— Aja hänet pois heti paikalla!

— Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en siellä ole ollut.

— Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

— Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon?

Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti

Oblomov kovasti tyytymättömänä. — Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin,

vaan pysyn kultaisella keskitiellä…