Читать книгу Herra Oblomov - Иван Александрович Гончаров - Страница 8

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan: "Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen! Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona, katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella — ikäänkuin antaen heidän tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja porttikäytävissä — ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä, talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni" tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen. Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa. Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa — hänen uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä enää nauttinutkaan — ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt. Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena, mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia. Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä, milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa. Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä kannettavaksi raskas taakka — koko talouden hoito. Ei siinä kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana…! Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään. Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä jalkaansa, ei syödä eikä juoda — samoin ei Sakariiaskaan olisi tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua, häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.

8.

Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut, että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta — mitä ihmettä? Ilja Iljitsh maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten, ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

— Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

— Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

— Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, — toimitti

Sakariias tunkeliaasti.

— Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. —

Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin…

— Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli Sakariias ja hyppäsi itse uunille. — Vikkeläkin se on, vietävä! murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

— Se on ikävä asia — ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!" päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta…"

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä: kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden, keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa rakennuspuuhiin … siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva! Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan…

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille, pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita. Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa, laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja ympäröivästä hiljaisuudesta… Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen… Valkoinen sumu lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä parvissa palailevat talonpojat kotia töistään… Joutilas talonväki istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa, piikatytöt lyövät leikkien palloa… Hänen itsensä ympärillä telmivät hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen kaulaansa… Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen sydämmensä enkeli … hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias, joka on ylennetty "majordomukseksi", — vanha Sakariias, jolla on hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään nukkumaan…

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja lapsia…

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa tunnelmaa — hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan. Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta… Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: — "Ostakaa perunoita! Tarvitaanks santaa? — Hiiliä! hiiliä!… — Armeliaat ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! —" Mutta naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten kolketta ja työmiesten huutoa. — Ah! pääsi surkea huokaus Ilja Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan? Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla. Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja ruskeanahvettunut niska…; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja hymyilee… Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan kirje ja asunnonvaihto!"

— No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: — kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä…!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan liikkumattomana pariksi minuutiksi.

— Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään ja mustepulloon.

— Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen taas sisään.

— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä, tuijottaen yhä pöytään. — Näetkös, velikulta… — alotti hän osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen venytellä sekä käsiään että sääriään…

— Kuules, jäihän … meille … viime kerralta, — puheli hän ähkyen haukotuksen ja venyttelyn lomasta: — sitä — juustoa ja … tuoppas sitä madeiraa … päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä vähän purasen.

— Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

— Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. — Muistanhan minä selvään että jäi semmoinen iso möhkäle…

— Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

— Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

— Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

— No osta sitten.

— Ka, antakaa rahaa!

— Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

— Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen ruplan ja kuusi riunaa.

— Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

— En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen jalkojansa. — Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa ei maar ole ollut!

— Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta, omaan kouraani hän ne pisti.

— Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: — ja näin että hän antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan…

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki pienet rahat."

— No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

— Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. — Pitääkö tuoda sisään, vai?

— Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

— Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. — Niin niin, paljon tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. — Ja nyt pitäisi käydä käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan — lempo sentään kuinka paljon tässä on työtä! … Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut jälellä? — Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella, jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

— Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. — No nosta nyt edes sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta, mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska kumpikin käsi oli kiinni.

— No nostatko sen siitä, vai —? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti.

— Mitäs sinä siinä kuhnailet?

— Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti

Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. —

Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista

juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota

Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

— Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, — äännähti Sakariias vihdoin arasti, — että se urakkamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä asunnonmuutosta ne yhä…

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

— Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

— Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, — sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

— Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein kuiskaamalla.

— Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

— Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi

Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. — Myrkyllinenkö ihminen! huudahti hän. — Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

— Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. — Sinä myrkytät minun elämäni!

— En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

— Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

— Mutta enhän minä sille mitään mahda!

— Mahdankos minä sitten?

— Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

— Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin yht'äkkiä?

— Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

— Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin halkojen hakkaaminen — yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon sisässä. — Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

— Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja, otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä aikaa paperia.

— Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen laatikkoa ja hapuillen pöytää. — Ei palastakaan! voi sitä juutasta, Sakariiasta: koko elämän se turmelee. — Niin, sen minä sanon vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh, kun Sakariias taas astui sisään: — sillä sinä et pidä ikinäs mistään huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

— Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen. Myr-kyl-linen? — Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään — se on syntinen sana! — No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia, minkä oli keksinyt kaapin päältä.

— Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten paperin käsistään. — Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini ettei sinne putoaisi mitään … myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

— No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa.

Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla kynänvedolla: "Armollinen herra!…"

— Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. — Pidä huoli,

Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa, jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto…"

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

— Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: — tuohon tuli kaksi kertaa perättäin että ja tuossa on myös kahdesti joka.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että jossa kuuluu kerrokseen — ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi välttää kirjoittamasta kahdesti että. Milloin hän pyyhkäsi pois jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti hän täten muuttaa että sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

— Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä! huudahti hän kärsimättömästi. — Mitä pentelettä minä siitä kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea…

— Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

— Näetkös? kysyi hän.

— Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

— Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! — Mutta mitä sinulla on käsissäsi nuo?

— Ne ovat niitä talouslaskuja.

— Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi!

No — paljonko siinä on, sano sukkelaan?

— Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä läiskäytti kämmenensä yhteen:

— Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle sellainen läjä rahaa?

— Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee.

Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

— No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi Oblomov. — Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes hyötyä…

— En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

— Vai et! Vai et ole muka syönyt?

— Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

— No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti rasvatahraiset vihkot luotaan.

— Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä vihanneskauppiaalle…

— Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov läpeensä vimmastuneena. — Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun sinä niin paljon märehdit vihanneksia?

— En minä lehmä ole: — minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti

Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään

kokonaan syrjittäin herraansa: — Jos te ette aina päästäisi tuota

Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.

— No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi

Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.

Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.

— Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri tavalla! virkkoi Oblomov. — No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako vai mitä?

— Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen kulmiansa: — kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä — se on kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä…

— No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh: — mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta paperista ja musteesta… Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa…

— 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. — Suvaitkaa antaa rahat!

— Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen…

— Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla…

— Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna saat — niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä: minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä kuin sinun kanssasi kiistellä.

Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.

Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka, jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta, tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.

Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki, leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa. Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku himmeänhohtoinen jalokivi.

— Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen tuoliaan.

— Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti. — Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: — minä olin tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin katsomaan.

— Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?

— Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu… Mutta kuinka te itse voitte?

Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. — Huonosti, herra tohtori. Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä, mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa, sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan, hengitys käy vaikeasti … selitti Oblomov surkeana naamaltaan.

— Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä tunnusteli valtasuonta. — Onko teissä yskää? kysyi hän?

— Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.

— Hmm… Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?

Ja tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti sitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin kuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:

— Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä makailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette halvaukseen.

Oblomov vavahti kauhistuneena.

— Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.

— Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.

— Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.

— Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?

— Suokaa anteeksi, herra tohtori — ulkomaillekko? Kuinka se olisi mahdollista?

— Miksei se olisi mahdollista?

Oblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen huonettansa ja toisti koneellisesti:

— Ul-ko-mail-le!

— Niin, mikäs teitä estää?

— Mikäkö? — Kaikki…

— Eikö ole varoja, vai —?

— Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti, ilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi niin helposti kokonaan piiloutua. — Katsokaapas, mitä minun tilanhoitajani kirjoittaa… Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan minä sen taas panin? Sakariias!

— Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: — se asia ei kuulu minuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy vaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne — sanalla sanoen kaikki.

— Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. — Minnekkäs minä sitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli hän.

— Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin — alkoi tohtori: — siellä oleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen lähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne viinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun…

— Lempo tietköön — Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

— Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin…

"Herra Jumala, mitä hän puhuu!" ajatteli Oblomov.

— Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista mielenliikutuksista…

— Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: — kun ette saa tilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin…

— Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.

— Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.

— Niin, henkistä rasitusta.

— Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa anteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö…

— No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa. Himoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää koettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä liikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla varsinkin naisten kanssa — niin että sydän tykyttäisi keveästi ja ainoastaan suloisista tunteista.

Oblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. — Vieläkö muuta? kysyi hän.

— Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te vuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon ruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia…

— Mitäs ruokaa minä syön?

— Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita, samoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia voitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera melkein joka paikassa… Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy…

— Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.

— Ja lopuksi, — päätti tohtori: — matkustatte talveksi Pariisiin, ja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin elkääkä ollenkaan haikailko; teatterista — tanssiaisiin, naamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän ympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää…

— Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla harmilla.

Tohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi…

— Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin: astukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa Ameriikkaan…

Hän nousi seisomaan ja teki lähtöä.

— Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin … puhui hän.

— Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, — vastasi Oblomov myrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.

Tohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan. Hän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui tuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään katsomatta ja mitään tuntematta.

Hän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:

— Ilja Iljitsh…

— Häh? huudahti hän.

— Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?

— Mistä asiasta?

— Siitäpä siitä muuttamisesta…

— Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.

— Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää? Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä hautaan sorrun…

— Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. — Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?

Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.

— Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov jälleen. — Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas kuulua!

— Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.

— Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. — Enkö minä ole kieltänyt sinua alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni ikinä mihinkään kelpaa.

— Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota … miksikä emme sitten — tuota niinsanoakseni — saattaisi muuttaakkin? puhui Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.

— Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää! huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. — Vaan oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?

— Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.

— Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee — muuttaa? Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja kulkea jo aamusta alkaen…

— Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. — Miksei saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte — jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta…

— Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov.

— Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan…

— Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. — Puhuvat tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.

— Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko päivän ulkona maleksisin — et sinä siitä piittaa, missä tai miten minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä… Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän — puheli Oblomov yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: — mitä merkitsee tavaroiden muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä täytyy varoa ettei lyötäisi rikki … toinen puoli tavaroista on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan, vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois… Haluat istahtaa, vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin — kaikki on ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on sinulla…

— Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.

— No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. — Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, — niin karahviini vielä on, vaan lasi on poissa…

— Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias hyvänsuopeasti.

— Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja pieksämättä… Ja sitten vielä uudessa kortteerissa — pitkitti yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa muutosta — siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten, kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan, niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja. Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään…

— Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa edestakaisin, keskeytti Sakariias.

— No, näetkös! jatkoi Oblomov. — Ja kuinka ikävä aamuisin nousta sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja — mene sitten niitä taas hankkimaan…

— Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan! huomautti Sakariias jälleen: — moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä etteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja — eivät edes yhtä kauhallista vettäkään.

— Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. — Ensimmäisenä iltana, kun on jo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin loppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta: milloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan, milloin naulaamaan tauluja seiniin — kovin tämä kaikki ahdistaa sielua eikä tee mielesi elää… Ja sitten ne kustannukset, ne kustannukset…

— Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan kahdensadan ruplan paikkeille — niinkuin nyt muistan, — todisti Sakariias.

— Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. — Ja kuinka kolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian tottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa. Tuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että entisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen kyltti… Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen päivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin vanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä… Huomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi sinun herrasi — häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.

— Kyllä minä huomaan … sopersi Sakariias nöyrästi.

— Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen sellaista voi kestää.

— Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että koska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi…

— Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten nojatuolistaan. — Sano heti se uudestaan?

Sakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin antaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä liikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.

— Muut — vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. — Niinkö pitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis tietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku "muu"!

Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.

— Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa…

— Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään kohti ovea. — En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"? Sepä kaunista!

Syvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. —

— Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.

— Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. — Tämän aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? — Oma palvelija! Kuinka saattoi se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä sanoja? Kuinka se saattoi?

Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin alentanut muiden tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen oikeuksiansa vastaan.

Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan, mitä merkitsee oikeastaan muut ja mitä hän itse jämissä määrin on mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut", ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.

— Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.

Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi esiin hitaasti ja vastahakoisesti — aivan kuin koira, joka kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.

Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.

— Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä muka mitenkään voisi sisään mahtua.

Oblomov istui sänkynsä reunalla.

— Tule tänne! lausui hän lujasti.

Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.

— Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa vieressään.

Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen päähän osoitetusta paikasta.

— Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi paikalleen.

Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten, mutta sangen nuhtelevasti.

Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta Ilja Iljitshiin.

Vaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen suuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut esineet — hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja siellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta huolimattomuudestaan.

— Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.

Ei Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän näin: "No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun eteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun edessäsi nyt seisoo?" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse vasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa peili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän musliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä vastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.

Tyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja hänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja Iljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.

Sakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa silmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina jalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli täynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan herransa luona.

— Sakariias … lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.

— Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja hän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan tulossa.

— Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä helpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi keittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.

— Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten lasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. — Onkos äijällä paha omatunto nyt?

Sakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja jonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa tuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista herraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen kasvoihinsa.

— Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.

"Rikokseni" — vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias alakuloisena, "ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa kiristämään." — Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, — alotti Sakariias kaikista muikeimmalla äänellään: — enhän minä mitään muuta sanonut kuin että … tuota…

— Ehei, odotappas! — keskeytti Oblomov. — Käsitätkös vähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle ja vastaa sitten koreasti!

Sakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan päätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.

— Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli

Oblomov.

Sakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti silmiään.

— Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh harvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien hänen hämmennyksestään.

Sakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.

— Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.

— Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä uudesta pistosanasta.

Hän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle sekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen vilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että pyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä itse isännän persoona.

"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä elämää!" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin tähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi räpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää kyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan tuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.

— Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh? kysyi hän ihan itku kurkussa.

— Milläkö? toisti Oblomov. — Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä merkitsee sanoa: muut?

Hän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan

Sakariiakseen.

— Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni karhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.

— Muu — semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät — on viheliäisistä viheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii likaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja nukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla… Mitäpäs semmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain ajaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä nurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen. Kyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan esimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa nyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään… "Mihinkäs nyt?" kysäset häneltä — "Minä tässä muutan", vastaa hän. Kas sellainen se on "muu"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen "muu" — häh?

Sakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei sanonut sanaakaan.

— Mikä on tämä muu? jatkoi Oblomov. — Muu on sellainen ihminen, joka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin herranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei tiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle, vaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee, pyyhkiipä toisinaan itse pölytkin…

— Saksalaisista on monta sellaista, — tokasi Sakariias jurosti.

— No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä "muu"?

— Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti, vieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi sanotuksi. — Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt…

— Minä olen kokonaan toinen — vai niin? Odotappas ja punnitseppas siis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka "muu" elää? "Muu" työskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa, — pitkitti Oblomov: — ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää hän syömättä. "Muu" kumartelee, "muu" pyytää apua, alentaa itsensä… Vaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo "muu" sama kuin minä — hääh?

— Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä sanoilla! rukoili Sakariias. — Hyvä Jumala nähköön!

— Minäkö olisin "muu"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja teenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla — häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen — mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa poiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni ole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini — jumalankiitos! Ja onkos minulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut? Kaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän kasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse hankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä! Kuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos minulla sellainen terveys kuin noilla "muilla"? Luuletkos että minä kestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?…

Sakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää Oblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä liikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi hänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.

— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.

— Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.

— Tuoppas vielä kaljaa!

Sakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin takaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.

— Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. — Minä kysyn sinulta: kuinka sinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet kantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka sinua siunaa?

Enempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana "siunaa" peräti masensi hänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään. Kuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä haikeammaksi kävi hänen olla.

— Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän katuvaisena kähistä: — minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä tuhmuudesta…

Ja tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa, jota ei itsekään ymmärtänyt.

— Mutta minä — jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä: — huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin ihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan vääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi parempi olla … ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa näen? En ketään muita kuin teitä varten — teidän, talonpoikien tähden — kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun olet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra umpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu … ehei, se on suuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata ajatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä mitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien valittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat ja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin kiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.

Perinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä "likeistä" sanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä ja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi, mutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään soittokoneesta — jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta gongongista tai indialaisesta tamtamista.

— Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. — Älkäähän toki enää puhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin kiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska näin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut…

— Mutta sinun — pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, — sinun pitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas minkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!

— Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja hyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista yhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. — Milloinka olen minä käärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. — En unissanikaan niin saastaista elukkaa ole nähnyt!

He olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi ei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.

— Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? — jatkoi Ilja Iljitsh. — Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä määrännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman puutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä ajatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja uskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki he puhuttelisivat sinua vain "herra Sakariias Trofimitsh'iksi". — Niin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla "muista". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua kohtaan, voi kelvotonta palkintoa!

Sakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen liikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä yhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien suhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa vapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.

— No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän lepyttelevästi Sakariiakselle. — Vaan odotappas, annappas vielä sitä kaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt itsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee. Ja se on kaikki sinun syysi!

— Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, — puhui Oblomov kun Sakariias oli tuonut kaljaa: — ja ettet vastedes yritä vertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti korjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja sovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös, kuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut minut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja hyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan? Sinun itsesi, — teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko persoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron virastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani… No, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi tuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa tunnissa kerkeän tehdä? — En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton joukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään seuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No, nyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä kaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti kiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi nukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää…

Sakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti hän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten laski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa omalle puolelleen.

— Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän pyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. — Niin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja vuosipalkkaa … mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät viimeiset sanat. — Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa päästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät… Kas tässä on nyt minun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen! jupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. — Vai vuosipalkkakin. Niin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin viiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt risti-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema korjaisi!

Ilja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan.

Hän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton…

— Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä peiton sisään. — Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?

Mutta oikeastaan nämät kaksi kamalaa, se on: tilanhoitajan pahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet kiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen levottomien muistojensa sarjaan.

"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä pitkälti aikaa", ajatteli hän: "siihen saakka voipi paljonkin muuttua — ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja hiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan asuinpaikoilleen" kuten hänen sanansa kuuluvat.

"Karanneet talonpojat, hm — mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?" mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa metsässä — taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata? Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin lämpöistä kylliksi…"