Читать книгу Ylhäiset ja alhaiset - K. J. Gummerus - Страница 3

Sisällysluettelo

Näkymätön vieras.

Korvessa oli kotomme,

Maantiellä majasijamme:

Karhut kanssa-kumppanimme.

Ei mieli mesiä tehnyt,

Kylki kuuta kasvattanut

Pahan pakkasen käsissä,

Kovan ilman kouratessa,

Hengen hädäss', heltehessä.

Vanha runo.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.

Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa.

Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:

Metsämaa.

Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7 vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikestaan.

Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.

Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämen.

Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen

Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!

Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat. «Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä ja kalliista ajasta?«

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä.

Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!

Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta ehtii.

Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa.

Turhaan!

Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu.

Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! —

Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut. Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven rannat ovat jäätyneet.

Näkymätön vieras on käynyt.