Читать книгу Ylhäiset ja alhaiset - K. J. Gummerus - Страница 6

Sisällysluettelo

Siemen kylvetään.

Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.

Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt vihdoin ruvennut lukemaan.

Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.

Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.

«Tämä nyt on a«, sanoi hän.

«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.

«Ja tämä on p —«.

«P«, kertoi Johannes.

«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.

«P«, vastasi Johannes.

«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.

«A«, sanoi Johannes.

«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«

«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.

«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin maailman loppu tulla«.

— Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut b-tä viisaampi. —

Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö rannalle.

«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty mikään«.

Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n — sillä i oli seipään näköinen, jonka päässä varis istui — oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« rukoukseen.

«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.

«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.

»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot kirjaa kohden.

«Joka olet taivaissa«.

«Joka olet taivaissa« — kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes saattanut olla sitä katselematta.

«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.

«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa riippuessa.

«Sinun nimesi«, luki äiti.

Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä sanoja.

«Mitä?« kysyi hän.

«Sinun nimesi«, kertoi äiti.

«Nimesi«, sanoi poika.

«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.

Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla juoksemaan ahvenen luo.

«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi häntä olemaan vaiti.

Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.

«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.

Vielä kipeämmästi itki poika.

«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.

Ei auttanut.

Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.

Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa tupaan. — Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.

«Tule tänne!« sanoi äiti.

Johannes ei liikkunut.

«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.

«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.

«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.

Ei vaikutusta äidin sanoilla.

«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.

Katso kummaa!

Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.

«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».

«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«

«Jos minä jaksaisin… No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on paljo satuja; tuo se tänne!«

Johannes totteli sukkelasti.

Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].

Kerran kissa kiivennynnä

Oli pajahan osannut,

Siellä viilan viekkahimman,

Raudan rasvaisen tapasi,

Jota joutu nuolemahan

Kielen kanssa kiirehesti.

Koska kielestä kipinät

Veri viilahan vetäy,

Kissa isosti iloitsi,

Mieli hyvissä hyrisi,

Luuli viilasta lujasti

Veren ulos vetäyvän,

Jonka tähden joutumalla

Sitä nuoli siihen asti,

Että kieli kipeneiksi

Kaikki kulu ja katosi. —

[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna 1774.

Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.

«Se on satu«, vastasi äiti.

«Onko kirjassa monta satua?«

«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.

Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi hän aapisen luo.

«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«

Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?

Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.

Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.

Siemen oli itänyt. —

Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. —

Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. —

Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.

Mihin nyt Metsämaan asukkaat?

Lukukinkereille.

Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. —

«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.

Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. — Mutta vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun kirjan kirkkoherralta.

Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.

Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia. Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa suurin maailmassa; se on kirkkoherra.

Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa — olipa hänkin mies. Mutta silloin näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.

«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä, joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«

Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.

Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.

Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno. Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa lukuaan.

Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika — Johannes, nuorin; onko hän saapuvilla?«

«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.

«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.

Ei vastausta.

«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan olen hakenut«, sanoi lukkari.

«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku joukosta.

Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.

Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.

Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset esillä.

«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.

«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.

«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.

Niin kävi Johanneksen kinkereillä.