Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 20

Sisällysluettelo

Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja todellisen muotonsa ja värityksensä.

Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.

Taneli Juslenius, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10 p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi. Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696 juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.

V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä Aboa vetus et nova[47] (Vanha ja uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin. Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta, sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä vaan suomalaista on.

Tätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä havaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan vakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien tasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu kuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa eikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun tuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on muka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti Tukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi. Thessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon rinnalla.[48]

Historiallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten tavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella opilla — jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä — mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät, että Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck Atlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä ne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan keskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa Chronicon Finlandiae incerti auctoris (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi sitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen ne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta vikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta temmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin perustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä aivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut vaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla vedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti kaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin, että Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän Suomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman veroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee perustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta pojaltansa:

Mitäs poican cotia tulit?

Ongo Coulu cohdallansa,

Turcu Uusi toimesansa.

Koskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan Turku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun ylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen kansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin kaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä, kuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja varustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:

Yljän Kilpi Cullan kijlsi,

Caicki muut hopian hohdit.

Muutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin opetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä mitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus jo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille Skandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata Kimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin meidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei siis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan valloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit, saadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista oikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin uuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden Testamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme nekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen talonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa Aadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti Saksan!

Tämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa sisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että siitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta aikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä saavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut toimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet, molemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon. Seuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja seurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v. 1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle konsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa opettajaksi.

Olo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin puolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen sydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi tiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu toimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan sanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla mainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön. Asuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä kerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka kiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin, ja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia sekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan, vieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi. Silloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja joka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle monen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen vastauksen: "kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa". Samasta asiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen apostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he saattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että kuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa ja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten puheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein päätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja viljelemiseen.

Ensimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan vielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen, kuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun kaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: "emme ole syntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät". Mielestään hän ei millään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia myöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan. Ensimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia kohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja suokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen, ett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset ovat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon Ruotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon suomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten töitten vuoksi — niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli ollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja tavat kuvattuina.

Jo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä kansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä vastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy tunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden rajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin kotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään saatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat: "Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan".

Juslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän Gezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat osat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712 määrättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän jo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707 toimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin paikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän oli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.

Ennenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan kanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran pääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen harras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa. Niinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi erään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja huudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: "Mikä on näitä runoja somempi kun niitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?" Samalla lailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten rikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.

Vakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja tilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt Juslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa. Mutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa, lapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa asui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä kauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli äsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä elätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä lasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka Vesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli De Miseriis Fennorum (Suomalaisten kärsimyksistä).

Ajat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti maanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli jälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa. Samallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko kansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti masentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut kerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen mielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä esipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen väitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen teosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa: "Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!"

Käytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta pitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston konsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v. 1723. "Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän joukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu tieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi seurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin Jumalansanaakin vaille".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä edelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi ja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v. 1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa seurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.

Samana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi siirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun hiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan vasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa piispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle kumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi itselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa ryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden alueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa, neuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim. tiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli Lieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona on vielä "Piispankallio" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius poistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta opetuslaitoksista.

Kovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu Juslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten tullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli hän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä. Pitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa moneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen valiokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in kuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että Suomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska edellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa. Kaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti Juslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon epäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli Suomalaisen Sana-Lugun Coetus, jonka esipuheen hän "hyvinkin häiriytyneellä mielellä" (turbato satis animo) allekirjoitti Tukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta seuraavana vuonna 1745.

Pienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia 17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja, jotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa tarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä suomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman sanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille Ruotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä halusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen esineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa. Niinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731 kirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: "olisi hyvin tärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi suomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti suomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet Ruotsista".

Juslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä tieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa tällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä halveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi että he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä Suomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut kristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka niin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän: "Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä sopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!" Lopuksi hän vielä arvelee: "Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä myös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön". Siinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten vuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen mielessä synnyttäneet.

Kirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa matkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä aina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista murteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.

Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen niistä, Oriveden kirkkoherra Juhana Wanaeus, samannimisen Oriveden kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan kappalainen, Anterus Aspegren, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v. 1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi; tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä merkityt.[50]

Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli muuten tähän aikaan Vaasan provasti Klaus Hedman, suutarin poika Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]

Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa, saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea, rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille "rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa Olavi Svebelius'en katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk. 1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.

Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia, joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]

Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan Ahto, Hiisi, Lembo oikealla merkityksellänsä mainitut; Mehtola (= hijde, willdiurs bo), Tapio (= skog) ja Tuoni (= död) ovat tehdyt pelkiksi appellatiiveiksi; Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ikäänkuin olisi luettava Vein emoinen. Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme: ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:

Anderus Pyhäjoelda,

Pyhäjoen poica pyhä,

Tuli Coulusta cotia,[54]

eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo kosijoista, jotka tulevat päiivän huowoisilda ja cuun kehildä[55] sekä Luojan surmarunon alkusäkeet:

Aina muita muistelemma,

Arwosii ajattelemma,

jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista runoutta vertaillessaan.

Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se Karhuruno, jonka Turun yliopiston professori Pietari Bång (kirkkoherran poika Helsinglannista Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v. 1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia. Runon ynnä riimillisen ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran Gabriel Tuderus'en lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista, kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin myöhemmin Mattias Hallenius'eltakin, joka ennenmainitussa väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]

V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: De effectibus fascino-naturalibus (Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä, Gabriel Maxenius, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]

Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa, erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku, vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700 luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa huomioon.

Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika, jonka jälkeiset ovat ottaneet nimekseen Tammelinus. Tämä ahkera suomenkielen viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta liikanimeltään Aboicus, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648 kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat sitten hänen poikansa Gabriel Tammelinus, syntynyt v. 1641. kuollut provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra Henrik Florinus.

Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta nimellä Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut, luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi Jumalan Cunniaxi, ja Suomen Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia pytäwät. Sillä niissä löytyy monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen joutunet.

Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi, sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta, kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan. Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685 vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja painattanut muutaman suomalaisen saarnan.

Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään. Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".

Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia sanoja.

Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän. Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut, koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla. Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä, jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään. Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.