Читать книгу Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet - Krohn Julius - Страница 8

Sisällysluettelo

Katolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta. Suomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola esipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa prucattu taicka kartoitettu. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti tarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous, Ave Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka tiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut kappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä kirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli olla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista vaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä Agricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin Cosmografey'ssa näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu päätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä yhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.

Isämeidän rukous.

Cosmographey'n ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka ilmestyi Baselissa 1544.[11]

Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi, tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä pahasta, Amen.

Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.

ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes. Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname. Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Uskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu myös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan kielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja kansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.

Samaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten toimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä jälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa, tuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on meille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet, löydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden kirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä keskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli kotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin Anders Kosken Wijtalast. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven poikki, niin pistettiin kirjaan till (!) Kotajerffwen poicki. Pujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan suomeksi, esim. Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon päähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän taikka ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza nijn (sitten) Haria möte Tyri Jerffwen.[12] Näillä kielennäytteillä on vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset muistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on kiitollisuudella käyttänyt.

Paitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään ilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen kirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa, nimeltä Budde, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten elämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko hänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen valtakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan, koettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli melkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki ilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta on ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä, josta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko kirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki nimenomaan sanoo, että ne ovat Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla riimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset antavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista sekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja. Yksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen. Toinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan kuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger kuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat (jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka luultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä oli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo alkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli lopullisesti vakaantunut.

Ei mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä aikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, latinankielinen messukirja Missale Aboense vuodelta 1488, täytyi teettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa silloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]